Lenkkarit naulaan.

SUPERnaisen viitta korjattavana. Palautetaan entistäkin ehompana takaisin muutaman päivän kuluttua.

Ilman sitä on siis mentävä. Leväten.

Kauan tämä on ollut jo tuloillaan. Viikkoja. Ehkä jo kuukauden päivät. Sitkeästi olen sinnitellyt vaikka kaikki ympärilläni ovat pärskineet, niistäneet, yskineet ja köhineet jo vaikka ties kuinka kauan. Mutta iski se sitten minuunkin. Flunssa nääs. Muodosta en tiedä, mutta energian se ainakin pois ottaa. Paleltaa. Niin ettei edes uskalla jääkaappia avata kun kylmän horkka iskee kahta kauheammin luihin ja ytimiin. Huimaa. Niin ettei jaksa pystyssä pysyä. Nokka vuotaa ja ääni melkein poissa kurkkukivun takia.
Kuume on merkki siitä, että keho on lähtenyt taisteluun taudinaiheuttajia vastaan.

Nyt siis lepään itseni kuntoon. Hoidan ja hellin. Ja annan keholleni sitä mitä se tarvitsee: huolenpitoa!!

Olen vihdoin ja viimein oppinut, että flunssaisena ei liikuta, ei urheilla, ei vedetä yhden yhtä jumppaa. Flunssaisena levätään! Kääriydytään paksun peiton alle ja hörpitään lämmintä juotavaa.
Kuinka ylpeä olenkaan itsestäni - on mennyt siis lopultakin jakeluun!! Ei se kestänyt kuin reilut kolmekymmentä vuotta.

Flunssan aikana energian tarve kasvaa. Puolustusmekanismien aktivoituessa keho alkaa vaatia enemmän voimavaroja, ja rasvavarastojen ja lihasten proteiinien käyttö energianlähteinä lisääntyy. Proteiinien eli valkuaisaineiden muutokset kehossa uusiksi "puolustusjoukoiksi" flunssaa vastaan heikentää lihasvoimaa, joten ei siis ole ihme, jos lihasheikkoutta flunssaisena ilmenee.

Moni urheilijakin on havainnut, että kilpailuissa harvoin voi voittaa flunssan jälkeen, koska lihasvoima ja -kestävyys ei ole palautunut aivan entiselleen. Palautuminen saattaa kestää jopa 2-3 kuukautta, joten on syytä lähteä kevyesti liikkeelle.

Liikuntaa ei pidä harrastaa, jos

- on kuumetta
- lihaksia ja niveliä särkee
- on normaalia väsyneempi
- leposyke on korkea, eli on ylimääräisiä sydämen tykytyksiä
- kurkku kipeä
- nenä vuotaa lakkaamatta

= keho viestii tulehdustilasta, ja silloin on hyvä levätä, päästää "puolustusjoukot" töihin.

Liikunnan vaarat flunssaisena:

- elimistön puolustuskyky heikkenee ja paraneminen pitkittyy, jos harrastaa liikuntaa flunssan aikana
- elimistön ylimääräinen kuormitustila saattaa johtaa vakavampiinkin sairauksiin kuten esim. keuhkokuumeeseen, sydänlihastulehdukseen tai vakaviin sydämen rytmihäiriöhin.

Ei siis ole leikkimistä terveydellä flunssaisena.

Moni aktiiviliikkuja, ja erityisesti sitä työkseen tekevä, helposti ylimitoittaa omat voimavaransa. Meidän ammattilaisten, jos joidenkin, pitäisi tietää miten keho fysiologisesti toimii, mutta suurin osa meistä ei suostu uskomaan, että vauhtia on hidastettava, kun keho alkaa oireilemaan tavalla tai toisella. Meinasin itsekin sortua samaan tuttuun surmanloukkuun tänä aamuna.
Olin lähdössä jo töihin, luulin kykeneväni. Unholaan oli jo jäänyt edellisillan kaksi kahvakuula-tuntia, jotka tuntuivat kevyilläkin painoilla todella raskailta. Taju oli lähteä.
Jostain järjenrajamailta kuitenkin nousin tajuamaan, että nyt ei auttanut muu kuin ottaa loppuviikko sairauslomaa ja hoitaa flunssa alta pois. Levolla.

Eli nyt sitten levätään.

Raakaa peliä.

Pakkasyö takana. Aamu valkeni kirkkaana ja kuulaana. Oli sunnuntai ja juoksulenkin aika.
Unohdin hipsuttelut ja sipsuttelut. Tänään painoin täysillä eteenpäin. Annoin kehon tehdä kunnolla työtä, tuntien jokaikisen lihaksen supistuvan äärimmilleen. Askeleet olivat pitkiä ja voimakkaita. Mahtava fiilis!

Kylmä ilma antoi aivan uuden ulottuvuuden juoksuun. Lihakset oli pakko pitää lämpimänä tehokkaasti. Vihaan pakkautua vaatekasan alle. Vihaan kahisevia tuulitakkeja ja liehuvia housuja. Vaatteiden on istuttava päälle kuin hanska käteen. Täydellisesti. Ja minulla oli juuri sopivasti päällä hyvään olotilaan juoksun aikana.

Auringon säteet siivittivät luontoon taas kauneuden. Puut ja maahan pudonneet lehdet olivat kauniiden jääkiteiden peitossa. Vesilammikot olivat saaneet jäisen kuoren ja merikin huuhtoi rantaan pakkashileitään.

Loppusuoralla, kohti kotia, aloin tuntea kuinka kylmä ilma teki kurkkuun raa'an veren maun. Olin juossut viimeisen pitkän, loivan ylämäen niin tehokkaasti kuin vain kehosta voimaa vielä lähti, ja siinä olin, puuskuttaen tasaten hengitystä viimeisissä liikennevaloissa ennen kotia. Hengittäen vahvasti yhä kylmää ilmaa.

Taas annos elämän kauneutta. Voimaa ja hetkessä elämistä.

Luovuutta ja motivointiyrityksiä.

Oi voi. Pää lyö tyhjää. Ideoita olisi vaikka kuinka, mutta sanat eivät taivu sitten millään. Yhteys ajatusten ja kirjallisen tuotoksen välillä on katki. Kadoksissa jossain, enkä saa otetta millään.
Lauseet tylsistyttävät joka muodossa ja kokonaisuus maistuu puulta vaikka kuinka yrittäisi. Writer's block, kirjoittajan ja toimittajan vitsaus, joka hiipii joskus mukaan kuvioihin. Harmillisesti. 
Elämässä tulee näitä blockeja, myös muille osa-alueille. Hyvä esimerkki on liikunta.
Motivaatiokatkos on parempi sana kuvaamaan tätä blockia, jolloin mitään ei saa aikaan, mikään ei huvita ja kaikki tuntuu tahmealta, ja rautalangan vääntämiseltä.

Hyvä ystäväni kysäisi minulta tänään, että miten ihmeessä saan pidettyä itseni jatkuvasti motivoituneena samoihin asioihin, esimerkiksi juoksemiseen.
Aloin miettiä asiaa syvällisemmin, ja mitä syvällisemmin mietin, sitä laajemmalti asiaa aloin myös nähdä.
Juokseminen on kuin kirjoittaminen. Askel on kuin sana tekstissä. Aina ei voi onnistua täydellisesti. Eikä pidäkään. Joskus sanat saavat siivet alleen, tekstistä tulee lennokasta, helppoa ja soljuvaa, loppuun saakka. Samoin juoksulenkki, joinakin päivinä tuntuu niin helpolta, että tuntee jokaisen askeleen lentävän, rullaavan ja nautinto on täydellistä.
Onnistumisen elämykset ovat sidoksissa myös niihin "huonoihin" päiviin, jolloin emme ole täysin tyytyväisiä tekemisiimme ja motivaatiomme ei ole aivan sataprosenttisesti mukana. Jos aina kaikki olisi vain ja ainoastaan helppoa, niin emme kokisi koskaan hyvän tekstin tuomaa hekumaniaa tai vahvan juoksulenkin jälkeistä euforiaa.
Motivaatiokatkos tai block on purettavissa vain tekemällä. On etsittävä uusia tapoja toimia. Tehtävä jotain poikkeavaa, jotta mielekkyys palaisi taas mukaan kuvioihin.
Alunperin minullakin oli tarkoitus kirjoittaa aivan eri aiheesta kuin tämä, mutta purkaakseni writer's blockini, minun oli tartuttava kirjaimellisesti itse asiaan, ja tässä ollaan.
Oli kyse mistä tahansa, motivaatiokatkos on aina merkki siitä, että ollaan tehty jotain asiaa jo liian kauan samalla tavalla.

Palauttaakseen takaisin intohimoisen tekemisen, meidän on ehkä juostava lyhempiä lenkkejä nopeammalla vauhdilla pitkien sijaan. Pudotettava toistomääriä ja lisättävä painoja lihasliikkeissä kuntosalilla, pitkien sarjojen korvaamiseksi. Kokeiltava jotain aivan uutta jumppatuntia, ja unohdettava pumpit ja spinnut hetkeksi. Hypättävä ulos mukavuusalueelta saaden niin henkisesti kuin fyysisestikin uusia hermoärsykkeitä, jotta motivaatio palaisi taas iloisena takaisin.
Minä ainakin onnistuin tässä tänään. Vaihtamalla vain suunniteltua aihealuetta.

Carpe diem!

Lenkkarien tarinaa.

Onko kukaan koskaan miettinyt taaksepäin "lenkkarihistoriaansa"? Millaisilla lenkkitossuilla juoksi tai treenasi viisi vuotta sitten? Tai kymmenen vuotta sitten?
Minulle jokainen lenkkitossu on jäänyt mieleen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tavalla tai toisella. Ihan jo siksi, että kiinnyn aina jokaiseen tossupariin niin vahvasti, ne palvelevat tavoitteitani, tuntuvat mukavalta jalassa ja ovat aina valmiina solmittaviksi jalkaan mihin kellon aikaan tahansa.
Muistan myös näiden kahdenkymmenen vuoden ajalta, millä tossuilla juoksin Sveitsissä 18-vuotiaana. Tai Thaimaassa. Tai Hollannissa. Tai Ranskassa. Tai Barbadoksella. Tai Amerikan itärannikkoa pitkin. Tai ympäri Britanniaa. Ja niin edespäin.
Kaikki ovat jättäneet jonkinlaisen elämyksen mieleeni, ihan jo sillä, että muistan tietyt lenkkipolut matkojen varrelta, joihin liittyy muistikuvat tietyistä lenkkitossuista. Muistan raskaan vuoren rinteen Sveitsin alpeilla, joka oli märkä ja mutainen. Valkoiset lenkkitossuni eivät olleet sen jälkeen enää koskaan valkoiset.
Muistan lenkkitossut, joilla treenasin ensimmäistä maratooniani varten. Ja joilla myös juoksin sen.
Tärkeistä "treenikavereista" on jäänyt muistot mieleen, osan näistä "kavereista" olen tallentanut kameraankin, sillä, niin huvittavalta kuin se kuulostaakin, luovun aina haikeana vanhoista tossuistani.
Vaikka nykyiset juoksutossut ovat yhä loistavat, ja tulen vielä tämän talven niillä varmasti juoksemaan, niin eilen kuitenkin satuin lenkkariostoksille. Mukaani tarttui jo värinsä puolesta aivan täydelliset tossukat. Vannoutuneena nike-tyttönä minut ryöstettiin addu-leiviin, mutta se ei enää haitannut, kun jalkani sulautui näihin tossuihin täydellisesti.
Olen kaivannut pirteyttä pimeyteen, ja tässä sitä oli. Me kaikki, jokaikinen, unohdetaan tylsät haaleat värit ja lisätään treeniasusteisiin muutakin kuin mustaa ja valkoista. Eikö vain?

Pretty and powerful in pink!

Light enough to go faster than ever.

Huonosti istuvia juoksukenkiähän minä en jalkaani laita, joten merkillä ei ole väliä enää siinä vaiheessa, jos testattaessa tossuja on jo I BELIEVE I CAN FLY-fiilis... Olin siis myyty!

Näillä mennään. Lujaa ja vahvasti!

Isukkeja ja ihmeellisyyksiä.

Takana ihana viikonloppu. Juhlien isiä ja pappoja. Kortein ja kukin. Suukoin ja suklain. Pienin paketein ja halauksin.
Ilmassa rakkautta, välittämistä. Pieniä ihania asioita, jotka ovat tärkeitä. Joihin ei joka päivä kiinnitä huomiota, mutta jotka ovat silti läsnä. Huomaamatta.

Jos olisin maalannut tämän viikonlopun tauluksi suurelle valkoiselle kankaalle, niin kangas olisi täyttynyt vahvasta keltaisesta ja isosta punaisesta sydämestä. Auringon kirkkaudesta, energiasta ja voimasta, joka sulattaisi kylmänkin sydämen. Mennen tullen.

Herkuttelin koko viikonlopun mahtavilla ruuilla. Tuntematta pienintäkään huonoa omatuntoa.
Saunoin lihakseni niin rennoiksi lauantai-iltana, etten juuri jaksanut nousta enää sen koommin sohvalta. Tuntematta siitäkään huonoa omatuntoa.
Nukuin jopa yhdeksään kahtena aamuna. Ja se tuntui jo ihmeeltä.

Isänpäiväkakku <3

Aivan kuin olisin saanut kiinni tärkeästä punaisesta langasta, joka on ollut tähän asti kateissa. Aivan kuin olisin löytänyt tärkeitä, puuttuvia paloja elämän palapeliini, joita olen myös etsinyt kauan. Horisontti edessäni tulee valkenemaan taas kirkkaampana kuin koskaan huomisaamuna herätessäni.

Ihmisen ei tarvitse voittaa miljoonia lotossa voidakseen olla onnellinen. Ihmisen ei myöskään tarvitse matkustaa maailman ääriin löytääkseen onnellisuutta.
Olen yrittänyt voittaa niitä miljoonia, kuten olen yrittänyt matkustaa maailman ääriinkin. Lopputulos: Todellinen onni ja onnellisuus on meillä edessämme joka aamu, päivä ja ilta, aina kun katsomme peiliin. Onni löytyy meistä jokaisesta itsestämme. Ja olen saanut havaita kuinka onnellinen loppujen lopuksi olenkaan.
Silti, aion yhä lotota. Kuten aion tehdä paljon muutakin. Ja aion yhä matkustaa maailman ääriinkin, en onnea etsien vaan kokemuksia kaivaen, ne kun ovat osatekijöitä onnellisuuden tiellä. Ne ovat niitä elämän palapelin paloja, jotka auttavat kirkastamaan horisonttiamme.

Kehon rytmi hakusessa???

Joka torstai-ilta tunnen olevani SUPERnainen kellon lyödessä puoli yhdeksän. Kaiken antaneena, kaiken nostaneena ja kaiken kantaneena.
Viikon jumppaputki on takana viimeiseen hengenvetoon saakka. Polkien spinu-pyörää reidet hapoilla tsempaten asiakkaita lisäämään vielä vähän vastusta ja olemaan luovuttamatta ennen kuin on sen aika. Heilauttaen kahvakuulaa koko kehon voimalla rohkaisten muitakin tarttumaan suurempaan painokiloon jättäytymättä liian helposti sille samalle mukavuusalueelle kuin edellisilläkin kerroilla.
Olin siis tällä viikolla oikea orjapiiskuri, kunnon jumppabitch, joka ei päästänyt ketään liian helpolla. Mukaanlukien myös oman itseni.

Mutta kun kello tulee puoli kymmenen torstai-iltana ja tarkoitus olisi rauhoittua kotisohvalla, niin eipä onnistukaan. Keho käy yhä edelleen valtavilla kierroksilla ja olo on rauhaton.
Olen aina tiennyt, että olen se aamutreenaaja. Rakastan sitä tunnetta, kun saan ladattua energiaa päivään juuri sen rankan aamutreenin kautta. Mutta illalla, yöuneni häiriintyvät liian rankasta treenistä ja uni tulee silmään vasta aamun pikkutunteina aiheuttaen huonostinukutun yön ja seuraavan päivän väsymyksen. Ei siis mitään järkeä.

Joskus nuoruusvuosina treenasin pari kertaa viikossa nyrkkeilyä aktiivisesti. Valitettavaa oli se, että treeniaika oli aina kahdeksasta puoli kymmeneen ja treenien jälkeen pyörin sängyssä melkein aina aamukolmeen saakka. Nykyään olen lopettanut treeniaikataulujen perässä juoksemiset ja treenaan niitä lajeja, jotka sopivat oman kehon rytmiini.
Aikataulutetut ohjaustunnit toki ovat erikseen, teenhän niitä työni kautta, mutta niitä on onneksi vain muutamana iltana viikossa. Omaehtoiset treenit saan siis ajoittaa muina aikoina aamuille, jotka sopivat itselleni parhaiten.
Tässäkin asiassa olen oppinut kuuntelemaan omaa kehoani kantapään kautta. Miksi väkisin vääntää rautalangasta ja tehdä asiasta vaikeaa, kun on helpompikin tie voida hyvin.

Meitä on siis erilaisia. Joillekin iltatreenit sopivat paremmin kuin loistavasti, ja hyvä niin. Mutta jos aina rankka treeni illalla aiheuttaa huonot yöunet, niin tarvetta olisi kiinnittää huomio joko treenin laatuun, tehdä vähän kevyemmin, tai vaihtaa ajankohtaa täysin.
Lepo on myös tärkeää koko elimistöllemme, ja kunnon yöunet.  Ilman kunnon lepoa kehomme alkaa pikkuhiljaa voida huonosti, lihakset eivät jaksa ja motivaatiokin kärsii, kun jatkuvasti väsyttää.
Jokaisella meistä on oma luontainen rytmi, jota kuuntelemalla löydämme parhaimman mahdollisen ajankohdan liikunnalle. Kaikki meistä eivät ole valmiita heräämään kello viisi aamulla juoksulenkille, kuten minä maratoonille treenatessani. Mutta minä taas en lähde salille kello kymmenen illalla. Enää. Jokaiselle löytyy varmasti oma vuorokauden aikansa, jolloin saamme kehostamme irti kaiken parhaalla mahdollisella tavalla. Aina se ei ole helppoa ulkopuolisten velvoitteiden painaessa päälle. Mutta niin hyvin kuin pystymmekään sitä toteuttamaan, vaikka edes vapaapäivinä, niin sekin on jo jotain.

Ihanaa viikonloppua ja onnea kaikille isukeille!!

Kuuran kirpeyttä.

Huomasiko kukaan kuinka kuura oli peittänyt tänä aamuna maan?
Huomasiko kukaan kuinka hengitys höyrysi ulos mentäessä ja autoilijat raapivat kiireisenä tuulilasejaan? Huomasiko kukaan kuinka aurinko ei noussutkaan enää kattojen yläpuolelle vaan jätti suuret varjot kerrostalojen väliin?
Huomasiko kukaan kuinka pakkasyön jälkeen ihmiset olivat nenää myöten kääriytyneet kaulaliinoihin ja hytisivät bussipysäkeillä?
Huomasiko kukaan kuinka kaunista ulkona tänä aamuna oli?
Minä ainakin huomasin.

Nämä ovat niitä aamuja, jolloin olisi halunut viedä kehonsa ulos lenkille. Tunnustelemaan kirpeää ilmaa pakkasyön jäljiltä, ja seuraamaan kuinka hengityshöyry kasvojen edessä muuttaisi muotoaan jokaisella askeleella ja ulospuhalluksella. Mutta ei, jouduin säästelemään kehoani iltaa varten, tiedossa oli spinningiä ja kahvakuulaa, pidemmän kaavan kautta. Tekemättömiä töitä. Deadlineja ja paljon suunnittelua.
Jouduin jättämään juoksukenkäni rauhaan, odottamaan viikonloppua. Vapaapäiviä. Kiireettömyyttä. Aikatauluttomuutta. Mutta se olisi onneksi jo huomenna. Jaksaisin varmasti siihen saakka. Entistäkin motivoituneempana.