Juoksun jatkeena...

Moni uurasti tänään kylmässä ja koleassa kevätsäässä 21 kilometriä. Tunsin pienen piston sydämessäni, sillä siellä minunkin olisi pitänyt olla, tallaamassa samoja teitä, valuttamassa yhtä lailla hikipisaroita ja tuntemassa juoksun hurmaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta kaikkien 14 000 HCR:lle osallistujan kanssa. Mutta kaikki ei näköjään menekään aina niin kuin strömsössä...mitä lie sanonta sitten haluaakaan kertoa.
Tulevalla viikolla aloitan koutsaamaan juoksukoululaisia, joten siihen nähden oli hyvä olla juoksematta puolikasta tänään. Olisi voinut olla tilanne ensi viikolla niin paha reiden suhteen, etten olisi pystynyt juosta metriäkään.
Vuosi sitten blogini merkinnät näyttivät tältä... Juoksukoulua aloiteltiin myös silloin, hiukan eri fiiliksissä vain.

5. toukokuuta, 2011

Tossua toisen eteen...

Näin on siis käynyt. Olen palannut takaisin töihin. Maanantain ja tiistain jälkeen olin aivan puolikuollut, joten hiukan laittaa mietityttämään ettei ehkä ollutkaan hyvä idea.
Keho ei selvästikään ole vielä palautunut ylikunnosta ja uupumuksesta. Palataan tähän asiaan myöhemmin mutta nyt haluan hehkuttaa JUOKSEMISTA!!!!

En ehtinyt korkkaamaan lenkkikautta viikonloppuna, joten jouduin kylmiltään juoksukoulun vetoon. En edes muista milloin olen viimeksi vetäissyt juoksutossut jalkaan.

Puhun nyt siis vain ja ainoastaan omasta puolestani: tunnin ylämäkipainotteinen juoksuharjoittelu meni leikiten. Tunsin kyllä kehoni, hengästymiseni ja lievän lihasväsymyksen MUTTA tilanteeseeni nähden yllätyin kuinka kunto oli yhä kohdillaan. Moni oli huonommassa jamassa ja jouduinkin odottelemaan hitaampia juoksukoululaisia, jotka alkoivat jäädä jälkeen. Oma väsymykseni iski vasta illalla.

Vaikka en ole ihan täysin vielä löytänyt sitä samaa treeni-intoa ja liikunnan iloa jonka olen omannut aiemmin, niin pienen hetken sain sen kuitenkin tuntea jossain matkanvarrella kivutessamme pikajuoksua pitkää pätkää ylämäkeä ylös.

"I'm strong, I run strong, I live strong."

Kymmenen hyvää ja tärkeää.

Kun asiat tulevat eteen oikeaan aikaan, seurauksena on tavallisesti jotain positiivista ja eteenpäin vievää.
Vapun osuessa häiritsevästi melkein keskelle viikkoa, tynkäviikkoni on ollut kello kaulassa juoksemista ja työntäyteisiä päiviä aamusta iltaan. En ole juuri ehtinyt antaa aikaa hetkessä elämiseen, vaan olen suorittanut asioita tiukalla aikataululla.
Sain kahdelta hyvältä ystävältäni, Gialta ja Henricalta blogihaasteen tällä viikolla, ja täytyy sanoa että haaste tuli juuri oikeaan aikaan. Haaste pitää sisällään 10 onnen ja hyvän mielen asiaa.
Kyseisten asioiden listaaminen on minulle hyvinkin tuttua. Vuosi sitten tein tätä paljonkin rämpiessäni uupumuksen syövereissä. Positiivisten asioiden huomiointi ja listaaminen oli omalla kohdallani jopa välttämätöntä terapiaa, jonka kautta aloin nähdä taas metsän puilta ja tunnelin päässä valoa.
Kiireisen arjen keskellä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakaan, ei aina ehdi pysähtyä ja katsoa elämää silmiin tässä ja nyt. Helposti sitä elää jo seuraavaa kalenterimerkintää tai miettii mites se ensi viikko. Onko tuttua? 
Mahtavaa kun on perjantai. Ihanaa kun on viikonloppu. Aivan huippua kun saa unohtaa ylimääräiset kalenterimerkinnät ja liialliset aikataulut.
On aika elää tässä hetkessä. Tässä käsillä olevassa olotilassa. Olla vaan, olematta mitään muuta kuin haluaa olla.

Jos ei uskalla kulkea kohti tuntematonta, ei koskaan saa selville omia rajojaan.

Minun kymmenen listan kärki on seuraava:

1. Oleminen. Pikkuhiljaa olen pääsemässä siihen tilaan, että alan oppia kuinka on/off-nappi toimii suorittamisen suhteen. Olen oppinut off-nappulan käytön ja relaamaan. Mikä mahtava fiilis!

2. Tyttäreni. Tämä uskomattoman fiksu, kekseliäs, nokkela ja hauska ihmisen alku jaksaa aina yllättää. Hän elää täysillä juuri sitä käsilläolevaa hetkeä, oppii ja imee kuin pieni pesusieni kaiken ympärillään olevan ja heittää sen hauskaksi leikiksi. Miksi me aikuiset emme pysty siihen? Mitä meille tapahtuu??

3. Hyväksyminen. Olen oppinut iän myötä hyväksymään monia asioita niin itsestäni kuin myös muista ympärillä olevista ihmisistä. Mietin monesti kumpi on vaikeampaa; hyväksyä omat heikkoudet vaiko hyväksyä toisten erilaisuus?? Vastaus lienee oman heikkouden hyväksyminen.

4. Kesä. Kohta on kesä. Luonto syntyy uudelleen. Pukee kauniin verhon ylleen ja puhkeaa loistoonsa, värein, äänin, tuoksuin. Rakastan kesää enemmän kuin mitään muuta vuodenaikaa. Ainoa miinus siinä on vain se että se on niin lyhyt täällä Suomessa.

5. Perhe. Sain alkuviikosta kylään rakkaat vanhempani. Tyttäreni rakastaa isovanhempiaan, kaikkia heitä neljää, ja osaa kyllä pyörittää mummit ja papat pienen pikkurillinsä ympärille taidokkaasti. On silti ihana katsoa sitä sukupolvien välistä yhteisymmärrystä ja keskinäistä palvontaa.

6. Työ. Tärkeä asia. Niinkin tärkeä että ilman sitä moni asia voisi olla todella huonosti. Olen onnellinen työstäni, saan tehdä asioita jotka koen tärkeiksi, saan kokea, nähdä ja oppia joka päivä jotain uutta, ihmisiltä joita kohtaan. Saan kirjoittaa, kuvata, liikkua ja liikuttaa.

7. Lepo. Moni väittää unta ja nukkumista yliarvostetuksi mutta minun rehellinen mielipiteeni on että "bull shit". Lepo ja riittävät yöunet ovat ehdottomia. Pidän niitä suuressa arvossa jo ihan senkin takia että aina hyvin nukuttu yö ei ole itsestäänselvyys.

8. Haasteet. Otan niitä mielellään vastaan. Se on tapani kokeilla rajojani, oppia uusia asioita itsestäni ja muista. Se on tapani mennä elämässäni eteenpäin sillä en viihdy kovin kauaa liian tutulla "turvavyöhykkeellä".

9. Tasapaino. Kiteyttääkseni lyhykäisyydessään yhteen lauseeseen: elää elämää tavalla johon sydän vastaa hymyllä.

10. Liikunta. Tapa elää ja olla. Tuntea olevansa elossa jokaisella solulla. Nautintoa. Kehittymistä ja voittajafiiliksiä. Reisivamman ollessa päällä, pienikin hikoilu, kehon aktivointi ja sykkeen nousu tuntuu mahtavalta. En voi olla ilman! Tämä ei ole addiktio, vaan tämä on vain elämäntapa.

Mitkä ovat sinun 10 Hyvän mielen asiaa, jotka saavat sinussa aikaan onnen tunteen??

Heitän haasteen eteenpäin arvon kollegalleni Johannalle, jonka blogi on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Ei se ulkoinen olemus, vaan se sisäinen tuntemus.

Mahtavaa viikonloppua ja tsemppiä CityRunille osallistujille - olen hengessä mukana!!!!!

Viestinviejänä tavalla tai toisella.

Tällä viikolla tunnen onnistuneeni monessa asiassa. Olen saanut kohdata tyytyväisiä asiakkaita, positiivisia ja iloisia ihmisiä, nähnyt konkreettisesti työni tuloksia ja saanut uusia projektitarjouksia.
Jos aina matkataan tukkaputkella eteenpäin, pidetään viikkorutiinit samana eikä ehditä hidastaa vauhtia, moni asia jää huomaamatta.
Reisivamman takia jouduin jättämään väliin loppuviikon jumpat ja torstain jumppatuntiputki vaihtuikin asiakkaitten parempaan havainnointiin ja tilannekatsaukseen. Mitä kaikkea tapahtuukaan aina torstaisin minun ollessa ohjaamassa kolmen jumpan putkea... Asioita, jotka jäävät huomaamatta.
Viime aikoina olen nähnyt monen asiakkaan lähtevän onnellisena kotiin hyvän yhteistreenimme jälkeen. Toiminnallinen harjoittelu, ennentekemättömät ja -näkemättömät lihasliikkeet, patteriharjoittelu erilaisilla välineillä ovat olleet kova sana monille. Tuntiin mahtuu paljon hikeä, väsyneitä lihaksia ja puuskutusta, mutta myös paljon onnistumisenelämyksiä ja voittajafiiliksiä. Jotkut vain kaipaavat sitä ääripään rääkkiä ilman periksiantoa, ja sitä että joku piiskaa ja ruoskii, eikä anna luovuttaa.

HAHAA... :D

Tästähän tässä kaikessa on kyse - hyvinvointiviestin viemisestä eteenpäin, tiedon ja kokemuksien jakamisesta mahdollisimman laajalti oli sitten kyseessä asiakastapaaminen, blogiteksti, lehtiartikkeli tai TV-esiintyminen. 
Kaikki on plussaa!!!

Käytä portaita!!!!!!!!!!

Mukavaa viikonloppua <3

Hetken hidaste.

Ihminen, jonka elämäntapa on liikkua, nauttia siitä, tehdä sitä säännöllisesti, systemaattisesti ja tavoitteellisesti, ei pysähdy pieneen ruhjeeseen, rasitusvammaan, murtumaan tai revähdykseen. Vammakohtaan on kuitenkin hyvä antaa lepoa ja aikaa parantua rauhassa.
Kehossamme on kuitenkin satoja lihaksia ja jos nyrjäytämme nilkan tai murramme sääriluun niin koko yläkeho on yhä toimintavalmiudessa. Tai päinvastoin, rannemurtuma tuskin haittaa alaraajojen liikkeitä kovin paljon.
Vannoutuneen liikuntaihmisen tunnistaa siitä, että vaikka nilkka olisi murtunut niin silti kyynärsauvoilla kinkataan salille tekemään hauis- ja olkatreeniä, tai käsivarsi slingissä roikkuen tullaan kyykkäämään tai hapottamaan reisiä jalkaprässiin.
Mistä tunnistaa taas neuroottisen pakkoliikkumisen?
Raja on hiuksenhieno, ja omasta mielestäni raja menee siinä, mitä liikunnasta ja treeneistä lähtee loppujen lopuksi hakemaan. Seitinohut raja kulkee jokaisen korvien välissä.
Kumpaakin asiaa voisi avata laajemmalti, sillä olen vuosien varrella törmännyt molempiin, mutta päätin kuitenkin sivuta positiivisempaa puolta, eli heitä, jotka vannoutuneesti pysyvät uskollisina omille tavoitteilleen, eivätkä anna kyynärsauvojen tai slingin pysäyttää kehitystä täysin.
On myös niitä ihmisiä, jotka sormimurtuman takia antavat itselleen luvan olla liikkumatta lainkaan. Nämä ovat myös niitä ihmisiä, jotka terveinäkään eivät ole kovin aktiivisesti liikkumassa.
Oikea reisilihakseni on yhä toipumisvaiheessa ja sen suoranainen ja tarkoituksenmukainen rasitus on yhä poissa laskuista. Olen pitänyt sitä kuitenkin liikkeessä päivän mittaan normaalisti. Asiakkaiden kanssa olen joutunut ottamaan kevyesti liikeratoja mukaan näyttäessäni heille harjoitusliikkeitä, ja itseasiassa se on tehnyt vain hyvää.
Tämän tapaisessa venähdyksessä olisi virhe jättää jalka passiiviseksi koska huomaan kuinka liikkumattomuus jäykistää koko kehoa ja aiheuttaa myös reiden alueelle ylimääräistä jännitystä. Ja kun oikean puoleisen jalan venytys ei tule vielä kuuloonkaan, niin lihakset ovat hyvä pitää vetreinä ja mahdollisimman rentoina normaalilla kävelyllä tai yleisesti vain liikkumisella paikasta toiseen.


Harmitus on aina suuri, kun jotain rasitusvammoja ilmenee, mutta pienistä ei pidä valittaa - pahemminkin voisi olla!

Reisille menee...

Lupaava tsemppi kohti toukokuun alun puolimaratonia sai surullisen takaiskun eilen.
Uumoiltuani jo lauantaina oikean reiden oudohkoa olotilaa, päätin maanantaina marssia - niin hyvin kuin kykenin -  lääkärin vastaanotolle.
Aamuinen olotila pilates-tunnin ja kevyen lihastreenin jälkeen oli hetken aikaa hyvä mutta puoleen päivään mennessä kipu alkoi olla jo niin raju, että jouduin jo varomaan askelia työpaikkani jyrkissä portaissa. Oikea jalka tuntui niin raskaalta kokonaisuudessaan, että periaatteessa raahasin sitä mukanani. Lihaksista ei ollut enää nostamaan sitä ylös.
Kaikki alkoi viime torstaina spinning-tunnin jälkeen. Jotain tapahtui vihlaisevasti ja siitä eiliseen saakka kipu ei ainakaan ole hellittänyt, päinvastoin.
Lääkärin diagnoosi oli nelipäisen reisilihaksen kiinnityskohdan venähdys ja lääkkeinä lepo sekä resepti naprometiniä. Auts!
Eilisaamuinen lihastreeni pilates-tunnin jälkeen olisi pitänyt jättää väliin, kivut yltyivät ja jalka alkoi pikkuhiljaa puutua pohjetta myöten.
Nyt käyn suurta henkistä taistelua olotilastani ja siitä että hyvin todennäköisesti joudun jättämään 5.5. juostavan HCR:n väliin. Ja just kun olin saanut juoksun kulkemaan. Damn!!!
Tämä viikko näyttää paljon mihin suuntaan kiputilan ja epämukavuusalueen kanssa mennään.



Nelipäinen reisilihas - m. quadriceps femoris on yhteisellä jänteellä sääriluun kyhmyyn kiinnittyvä neljän suuren reisilihaksen kokonaisuus. Siihen kuuluvat suora reisilihas - m. rectus femoris, ulompi reisilihas - m. vastus lateralis, keskimmäinen reisilihas m. vastus intermedius ja sisempi reisilihas - m. vastus medialis.

Nelipäinen reisilihas yleisesti ottaen on yllättävän altis rasitukselle, revähdyksille ja venähdyksille sen suuren koon ja pinnallisen sijainnin takia.
Tavallisimpia syitä lihaksen repeämiin tai venähdyksiin ovat väsynyt lihas - johon myönnän syyllistyneeni vime aikoina, lihasten epätasapaino, riittämätön palautuminen ja yleinen lihaskireys.
Suora reisilihas on näistä neljästä tärkein, ja siihen oma "vammanikin" tällä kertaa kohdistuu. Mutta kun kyse ei ole kovin suuresta asiasta, vain venähdyksestä omalla kohdallani, niin levolla ja tulehduskipulääkkeillä saan reiteni kuntoon suht nopealla aikavälillä.
Tämä viikko ollaan rasittamatta lihasta - ylävartalo treenit siis kunniaan!

Aika pysähtyy.

Oletko koskaan ajatellut, että mitä enemmän haalit itsellesi tekemistä niin sitä nopeammin aika kuluu? Ja taas päinvastoin, mitä enemmän sinulla on luppoaikaa niin sitä hitaammin taas aika matelee.
Aika on käsitteenä suhteellinen. Se on suhteellinen ajatuksiimme, elämäntapaamme ja kaikkeen tekemisiimme nähden. Vaikka meillä kaikilla on sama määrä tunteja vuorokaudessa, niin aivomme prosessoivat aikaa silti eri tavoin.
Minulle sunnuntait ovat yleensä niitä päiviä, joilloin aika melkein pysähtyy. Ainakin iltapäivään saakka. Pyrin nauttimaan jokaisesta sekunnista, jokaisesta joutenolosta ja kaikista asioista, jotka tuottavat hyvää oloa.
Tänä sunnuntaina oli harvinaista herkkua saada nukkua 10 tuntia yhtäsoittoa ja herätä mitä kauneimpaan aamuun, nauttia aamukahvista ja fiilispohjalta lähteä purkamaan päivän minuutteja parhaalla mahdollisella tavalla.
Eilen aamuna heitin sumuisessa ja kosteassa aamusäässä tunnin juoksulenkin parilla kierroksella ympäri Töölönlahden. Juoksu kulki hyvin, mutta viime aikoina olen kärsinyt pahoista lihaskivuista oikeassa reidessä (ja lonkankoukistajassa), mitkä pahenevat aina juoksun tai spinning-tunnin jälkeen aika kivuliaiksikin, ja saattavat jatkua vihlovana kiputilana päiviä jälkeen päinkin. Pelkään pahaa, että jotain tulehdusperäistä on tekeillä, koska vaiva ei ainakaan ole hellittämään päin.
Katsotaan kuinka käy kahden viikonpäästä olevan puolimaratonin, pystynkö juoksemaan lainkaan...
Kolmen poskiontelontulehduksen jälkeen tämä kaikki saattaa olla seurausta siitä, että "vanha minä" on taas näyttäytynyt ja unohtanut levon tärkeyden elimistön sitä tarvitessa.
Mutta unohdetaan nyt voivottelut ja valitukset, nautitaan tästä hetkestä. Kaikella on tapana järjestyä, yleensä parhain päin.

Alla vuoden takainen blogitekstini "Daily kick in the butt" -blogistani. Matka on ollut pitkä mutta kaikki on ollut ponnistelujen arvoista.


21. huhtikuuta 2011 
Mitä tänään ajateltaisiin???

Taas on päivä aloitettava päätöksellä että mieli ovat täynnä positiivisia ajatuksia. Yksi positiivinen asia heti alkuun on aamuaurinko, joka peittoaa synkät muistikuvat yöllisistä oudoista tuntemuksista. Selkäkivuista. Pahoinvoinnista. Vatsakrampeista.

My morning cuppa <3.

Toinen positiivinen asia on aamukahvi, ja nimenomaan rauhassa nautittu. Aaaaah! Ja mitä enemmän näitä positiivisia ajatuksia alkaa mieleen syöttämään niin ajatukset alkavat paisua kuin pullataikina, positiivisesti.


Tästä on siis hyvä lähteä.


Olen alkanut joogaamaan joka aamu saavuttaakseni jonkinlaisen rauhan ja rentoutuksen tunteen niin keholleni kuin mielellenikin. Tämä ei ole aivan uusi harrastus vaan "vanhan hyvän ajan" herättelyä.  Lontoon vuosina harrastin joogaa säännöllisesti muutaman vuoden ja siihen jää totisesti koukkuun. En voinut matkustaa mihinkään ilman rakasta joogamattoani. Olimme kuin paita ja peppu, aina yhdessä, joka paikassa.
Paras muisto on jäänyt Miamista, Floridasta. Olin siellä työmatkalla ja tapanani oli käydä joka aamu lenkillä (klo 6, kyllä!!!) heräten Atlantin ylle nousevaan aamuaurinkoon. Törmäsin siellä parina aamuna ryhmään, joka kokoontui valkoiselle hiekalle joogaamaan. Se näytti niin mahtavalta että minun oli pakko käydä heidän lopetettua kysymässä olisiko mahdollista liittyä seuraavana aamuna mukaan.
Mitään ei koskaan saa ellei uskalla kysyä, ja niin sain yhden elämäni parhaimmista jooogakokemuksista South Beachillä sinä seuraavana aamuna kun jaksoin herätä klo 5.30 pyyhkeineni kohti kilometrejä jatkuvaa hiekkarantaa. It was a heaven!!!

Magical rays.

Kolmas päivän kiitos kuuluu pesukoneelle, jonka aikaansaannoksia tässä odottelen jotta saataisiin pääsiäispyhäreissuun puhtaita vaatteita. Rakastan puhtaan pyykin tuoksua, puhumattakaan puhtaista vaatteista. Hah.


Neljäs päivän hyvä asia on kahvakuula. Olen ollut treenaamatta nyt melkein kuukauden ja pikku hiljaa kehoni alkaa palautua ylikunnosta. Leposyke ei ole enää korkealla ja lihaksiin alkaa palata myös voiman tunnetta. Olin todellakin niin huonossa kunnossa etten jaksanut kävellä rappusia kotiimme, neljänteen kerrokseen.
Sieppasin tänä aamun 8 kg:n kuulani ja verryyttelin selkääni ennen ja jälkeen puolen tunnin joogani. Tunsin kuinka lihakset melkein huusivat lisää kun hermotuksissa oli yhä muistissa viimeisen vuoden aikana tehdyt treenit. Jotenkin on nyt palattava pienin askelin taas "kentälle" ja löydettävä uudelleen se liikunnan ilo, joka elämässäni on aina ollut läsnä.


Viidenneksi osoitan isoa kiitosta sitä kohtaan ettei kihelmöinnin ja puutumisen tunnetta ole kasvoissa tänään ollenkaan vaikka uni jäi viime yönä yhä vähäiseksi. Sitä oppii arvostamaan terveyttä, hyvinvointia ja jaksamista aivan eri tavalla kun kohtaa vastoinkäymiset ja oma terveys heittäytyy vaakalaudalle.
Kipu on suhteellista ja sen kanssa oppii kyllä elämään mutta jos sitä ei ole pakko sietää, niin siitä kannattaa hankkiutua eroon. 


Kuudes hyvänolon tuoja on tänään ollut lounasmunakas!!!!! Olen laiska ja huono kokki, joten kaikki mitä ikinä jaksankaan tehdä pitää olla helppoa ja nopeaa. Eli meidän perheessä ei aina odota kotitekoiset ruuat  kotona. Shame on us!

How do you like your eggs????

Seitsemäs onnen asia tänään on piiiiiitkä pääsiäisviikonloppu. Ja matka maalle. Pikku neidin ilo ja innostus tulee varmasti olemaan unohtumatonta kun hän havaitsee lumien poislähdön ja sen ettei tarvitsekaan enää pukea koko armeijaa vaatteita niskaan, mitä hän on inhonnut koko pitkän talven. Kuten äitinsäkin. (Olenkohan asenteellani tartuttanut ajatuksen uhmaikäisen aivotuksiin???)


Kahdeksas kiitos kuuluu kameralleni, jonka takaa pystyn ikuistamaan hetkiä, jotka kiitävät ohi vauhdilla mutta joiden taianomaisuus ja ainutlaatuisuus on mahdollista säilöä muistiimme paremmin kuvien kautta. Oi, rakastan niin valokuvausta!!!!


Yhdeksäs on kevät ja kymmenes, ajatus siitä että tiedossa on ensimmäinen lämmin viikonloppu sitten viime kesän. 

“Don’t ask what the world needs. Ask what makes you come alive, and go do it. Because what the world needs is people who have come alive.” - Howard Thurman-

Kiihtyvyys nollasta sataan.

Moni paljon reissaava ja autossa istuva pitää työvälineenä kulkupeliään. Sitä huolletaan, pestään ja kiillotetaan, ruokitaan juuri oikealla polttoaineella, jotta kone kävisi parhaalla mahdollisella tavalla ilman nykimistä ja yskimistä.
Siinä samalla minun työvälineeni, ja monesti myös kulkuvälineeni, on oma keho. Vasta viime vuosina olen oppinut pitämään siitä parempaa huolta, antaen sen levätä rankkojen työrupeamien jälkeen -- ja välissäkin, ruokkinut säännöllisesti oikealla ruualla ja huoltaen runkoa erilaisin toimenpitein tarpeen vaatiessa. Niin auto kuin ihminenkin iän alkaessa painaa, ei enää kulje kuin tuliterä vuosimalli. Kierroksilla käydään kauankin rankkojen työputkien jälkeen ja palautumiseen menee aiempaa enemmän aikaa.
Tällä viikolla olen huoltanut kehoani monin eri tavoin. Keväthuolto on paikallaan niin autoille kuin meille ihmisillekin. Hiukan viilausta ja höyläystä, täydellistä puhdistautumista ja paljon hyvää polttoainetta. 
Jos olisin auto, niin olisin ehdottomasti jeeppi. Alla varma pohja, kulkee vaikeassakin maastossa eikä hevillä säikähdä haastavia esteitä. Ne ylitetään aina, tai sitten kierretään jos ei muu auta.

Ihanaa viikonloppua! <3