"Packed with potential"

Takana äärimmäisen mielenkiintoinen viikko oman henkisen kasvun suhteen. Havainnointia. Mietintää. Syvällistä pohdintaa. Monessa mielessä moni pala on taas loksahtanut kohdalleen elämän palapelissä.

Meillä jokaisella on oma aikamme. Emme voi ennustaa sen pituutta tai lyhyyttä, mutta jokainen hetki olisi muistettava elää kuin se olisi viimeinen. Jokainen päivä, jokainen tunti, jokainen minuutti on ainutlaatuinen. Sekuntiakaan emme saa takaisin.

Vuosien varrella olen huomannut tärkeän asian. Mitä paremmin olen itseäni oppinut tuntemaan, sen helpompi minun on ollut myös elää.
Jokainen hetki on oppimismahdollisuus itsellemme ja toisillemme. Miksi emme pitäisi silmiämme auki ja aistejamme hereillä?

Nykyisen työpaikkani henkilökunta "testattiin" Luontaisten Taipumusten Analyysillä keskiviikkona ja täytyy myöntää, että purkutilaisuudessa tulokset olivat hämmästyttävän oikeassa. Muinaiset psykologian uranuurtajat Jungit ja muut ovat osuneet asian ytimeen, he ovat todellakin olleet tietoisia ihmisen psyyken koukeroista uskomattoman oikealla tavalla. Niin mielenkiintoista!!!

Mitä paremmin tunnemme itseämme, sen paremmin pystymme myös ymmärtämään muita. Se helpottaa elämäämme niin perhepiirissä kuin työpaikoilla. Suvaitsevaisuus on opeteltavissa oli sitten taipumusta luontaisesti mihin tahansa.
Jokainen meistä omaa tietyt luontaiset ominaisuudet jo geeniperimän kautta. Ympäristö pystyy myös muokkaamaan käytöstämme ja luonteenpiirteitä, joten mikään ei loppujen lopuksi ole pysyvää, vaan kaikella on muuttuva tekijä.
Ja meillä itsellämme on se suurin valta kaikesta!!! Meillä jokaisella on mahdollisuus muuttaa itseämme toivomallamme tavalla, jos vain haluamme prosessiin ryhtyä.
Omat heikkouteni analyysin kautta eivät tulleet yllätyksenä, ja olenkin aloittanut jo viime keväisen burnoutin jälkeen luontaisten heikkouksieni vahvistamisen, esim. ei-sanomisen ja liiallisen kiltteyden poistamisen.
Eli unohtakaamme sanonta "olen sitä mitä olen" - jos emme ole itse tyytyväisiä omaan käyttäytymiseemme tai luontaisiin taipumuksiimme, niin miksi emme tekisi muutosta ja helpottaisi elämäämme. Mikään muu ei ole esteenä muutosprosessille kuin oma itsemme.

Meillä kaikilla on mahdollisuus olla sitä mitä haluamme!

Vaikka rakastan liikkumista, ihmisiä ja aktiivista työtäni, niin silti sisälläni asuu se pieni introvertti, joka haluaa toimia yksin, omassa rauhassa, jäsentää ajatuksiaan oman pään sisällä, oivaltaa elämää suurempia ideoita alitajunnan tasolla ja nähdä päiväunelmissaan visioita paremmasta huomisesta. Introvertti, joka haluaa istua osan päivästä sanojen ääressä, naputellen niitä lauseiksi, antaa niiden soljua sujuvasti, ja päästää luovuus valloilleen.

Luennolla istuminen oli pitkästä aikaa mahtavaa!

Täytyy myöntää, että olen valinnut työni oikein, seurannut sydämeni ääntä, intuitiivisesti tehnyt asioita, jotka ovat tuoneet minut pisteeseen, jossa olen nyt. En ole luopunut arvoistani rahan takia, vaan toteuttanut asioita, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi.

Näin on hyvä olla ja elää. <3

Kuudes joulukuuta.

Suomi juhlii. Suomalaiset juhlivat. 94-vuotista itsenäisyyttä, suomalaisuutta ja isänmaata. Mutta mitä se merkitseekään? Ymmärtävätkö enää nykynuoret sen todellista tarkoitusta, vai onko itsenäisyys ja isänmaa heille itsestäänselvyys?
Jos isoisäni olisi vielä elossa, hän olisi Suomen kanssa samanikäinen. Hän oli sotaveteraani, joka taisteli isänmaamme puolesta, sai kranaatinsirpaleita käsiin ja jalkoihin, kärsi niiden aiheuttamista haavoista vanhuuden päiviin saakka.
Hänelle itsenäinen Suomi ei ollut itsestäänselvyys, kuten ei monille muillekaan vanhemman sukupolven edustajille. On sääli, että tämä sukupolvi on poistumassa keskuudestamme, lapsillemme jää vain mielikuva ja tarinat, joita yritämme heille mahdollisimman todenmukaisesti elävöittää.
Saan olla onnellisessa asemassa, että olen päässyt kuulemaan omin korvin tarinat isovanhempieni sodanaikaisista kokemuksista. Ne ovat mielessä elävästi yhä edelleenkin. Ja suuri kunnioitus heille, ja monille muille sen ajan lapsille ja nuorille, jotka kantoivat traumaattiset kokemukset kunnialla hautaan saakka.

Hyvää Itsenäisyyspäivää Suomi - olet hyvä maa asua!

Ja kuten olen ennenkin sanonut, joskus on lähdettävä kauas, nähdäkseen lähelle. Vuodet ulkomailla ovat opettaneet arvostamaan kotimaata.

Kari Kantalaisen "Kuudes joulukuuta" - kappale saa kyyneleet silmiin, varsinkin tänään.

http://www.youtube.com/watch?v=MpM2uZgB8sg

Rocky training!!!

Vau vau vau. Parasta treeniä pitkään aikaan tänään. Vasten tuulta, tuiskua ja tihkua. Puhumattakaan jäätävästä raekuurosta!!!!

Juoksulenkit ovat jääneet viime viikkoina vähiin flunssan vuoksi. Juoksumatto-treenejä olen tehnyt sisällä mutta lyhyemmän kaavan kautta, uusilla juoksutossuilla se sujuu kuin lentäen.
Mutta juoksulenkit ulkona, raittiissa ilmassa, vaihtelevassa maastossa ja maisemissa ovat silti aivan toista maata.

Harvoin joulukuussa lenkkeillään lippis päässä ja meren aaltoja tuijottaen.

Tänään, sunnuntaiaamuna tuijotin ulos harmauteen, välillä satoi vettä ja välillä ei, mutta jostain syystä mieleni teki lähteä juoksemaan tuli sitten pikku-ukkoja taivaalta tai jotain muuta. Kahden flunssapotilaan jäädessä lepäilemään kotiin, vetäisin jalkaani "huonon kelin" lenkkarit, joilla ei niin ollut väliä, kastuivatko ne vai eivät, niillä sai juosta vaikka mutakuopissa tai vesilätäköissä.

Kurakelien kengät maastossa kuin maastossa.

Kylmä jäätävä viima otti minut vastaan kun suuntasin lähemmäs merta, mutta se antoi haasteen työskennellä lihaksilla entistäkin enemmän ja tehokkaammin.
Tavoite oli 30-45 minuutin lihaksia rentouttava ja palauttava pk-lenkki (pk=peruskestävyys), mutta koko suunnitelma saikin yllättävän käänteen, kun taivas tummeni yht'äkkiä niin nopeasti, että jäin keskelle rankkaa raekuuroa puolessa välissä matkaa. Sormenpään kokoiset raepallot olivat kuin neulan pistokset kehossa ja niitä tuli niin rankasti viitisen minuuttia, ettei eteenpäin juuri nähnyt kuin parisenkymmentä metriä.
Runnoin itseni voimalla raekuuron läpi, ja mitä enemmän jouduin tekemään töitä kehollani, sen paremmalta kaikki tuntui. Olo oli kuin Sylvester Stallonella Rocky-leffassa, meinaan korvilla soi leffasta tuttu "training"-biisi sattumalta juuri samaan aikaan.
Vastaan tuli säikähtäneitä ihmisiä, jotka olivat samalla tavalla kuin minä lähteneet lenkille, kun aurinko oli pilkahtanut pilven takaa, mutta tulivat yllätetyksi pahemman kerran tikarin iskuilta tuntuvilta raepalloilla.

Taivas muutti hetkessä väriään.

Rantaviivaa pitkin juostiin niin pitkään kunnes...

...taivaanranta alkoi tummua uhkaavasti.

Olin varmaan ainoa lenkkeilijä, joka nautti siitä hetkestä.
Päästessäni takaisin läpimärkänä kotikulmille, mieleeni tuli seuraava lausahdus:

"If you still look cute after your workout, you haven't worked hard enough."

Taisin lunastaa mitalin rankoista treeneistä, meinaan hissin peilistä tuijotti kärsineen näköinen olemus. Mutta vain ulkoisesti. Sisin olemus hymyili onnellisena ja niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin tyytyväisenä.

Kaikki on kiinni korvien välistä. Säällä ei ole mitään merkitystä, asenne ratkaisee. Kaikessa.

Koti on siellä minne auringonsäteet löytävät pilvisenäkin päivänä.

Kun aamu alkaa auringon säteiden säestyksellä makuuhuoneen ikkunasta sisään ja jatkuu kupillisella rauhassa nautittua kahvia, niin voiko lauantaiaamua rakastaa enempää.
Eilisilta tuli oltua entisten työkavereiden kanssa syömässä, hiukan juhlimassa pikkujoulu-fiiliksellä, mutta silti löysin itseni jo puolilta öin kotoa.

Ikä tekee tehtävänsä. Enää ei jaksa riekkua aamun pikkutunneilla saakka samalla tavalla kuin ennen muinoin. Sitä alkaa arvostamaan kodin lämpöä enemmän kuin värjöttelyä jäätävässä tihkusateessa yökerhon jonossa. Ja riittäviä yöunia enemmän kuin itseaiheutettua väsymystä aamulla tunnin nukkumisen jälkeen.
Näin on hyvä olla. Rauha ja tasapaino.

Koti on turvasatama. Koti on rauhan symboli. Koti ei ole materiaa, vaan se on paikka, jossa sydän lepää ja onnellisuus asuu.
Olen kokenut kodin merkityksen monella eri tavalla vuosien varrella. Koti on ollut matkalaukussa, pakattuna ja purettuna. Koti on ollut miljoonakaupungeissa tai pienissä maaseutukylissä eri puolilla maailmaa. Missä ikinä olenkaan tuntenut sydämeni matkustavan mukana, siellä on ollut koti ja hyvä olla.

Koti on perheeni luona, tyttäreni lähellä ja mieheni kainalossa. Mutta myös niiden asioiden ääressä, joita rakastan tehdä täydestä sydämestäni. Juoksen lenkkipoluilla kuin kotonani, se on paikka jossa sydämeni lepää. Lähden kuvausretkille kamerani kanssa, oli paikka mikä tahansa, sekin tuntuu kodilta, koska sydämeni on mukana jokaisella sykäyksellä.
Koti on siellä missä sydänkin, paikasta riippumatta.

...and home is there where your heart is happy.

Hoppua, jatkoflunssaa ja videonauhaa...

Viikko on melkein vierähtänyt siitä, kun viimeksi ehdin istahtaa alas ja laittaa ajatukseni Juoksun pitkään oppimäärään. En haluaisi puhua kiireestä, mutta sitä se on silti ollut. Itseaiheutettua, niin kuin kiire yleensä on.
On ollut flunssaa. Veto on ollut niin itseltä, kuin muultakin perheeltä totaalisesti pois. Olen valvonut öitä kuumeisen lapsen kanssa, yrittäen helpottaa hänen oloaan. Oma olo aamulla on ollut lähes yhtä kauhea, valvotun yön jälkeen.
Sitten on ollut paljon töitä, ylimääräisiä projekteja, joihin olen lupautunut. On tullut uurastettua pitkiä päiviä, mutta nyt on pidemmän puoleinen viikonloppu, aikaa levätä, pysähtyä ja sulauttaa taas uudet opitut asiat ja ahaa-elämykset aivokoppaan.

Parisen viikkoa sitten toimittajakollegani Jenny Huttusen kanssa purkitettiin hiukan kuvamateriaalia kuntosalitreeneistä YLEn Olotila-sivustoille. Jennyllä oli loistava idea, omien kokemusten kautta, poistaa pelot perussalitreeneistä lyhyellä selkeällä jutunpätkällä.
Eilen torstaina juttu saatiin ulos, ja se on nähtävillä YLEN nettisivuilla allaolevan linkin kautta.

http://olotila.yle.fi/mina/kunto/ala-pelkaa-painoja-ja-penkkia

Loistavaa työtä Jenny, editointi oli upeasti hoidettu!!!

Tästä on hyvä jatkaa loppuviikkoa, rentoutuen, lyöttäytyen yhteen illalla kollegajuokkion kanssa, parantaen maailmaa, niin omaa kuin muidenkin.

"Onni tulee asioista, jotka saavat meidät hyvälle tuulelle, sydämen sulamaan ja kehomme lentämään."

"Who said woman was not meant to fly?"

Onnen asioita.

Olen puhunut paljon onnellisuudesta viime aikoina. Olen myös kirjoittanut paljon siitä. Jostain syystä onnellisuus on aihe, josta voi aina puhua, keskustella, kirjoittaa. Se on aina ajankohtainen.
Mutta erityisesti viime aikoina, olen kiinnittänyt siihen erityistä huomiota.

Kun viime keväänä elämäni joutui törmäyskurssille, olin tienristeyksessä, jossa oli kaksi suuntaa. Joko vajota alaspäin pohjamutia myöten, tai nousta korkeammalle kuin koskaan aikaisemmin.

"Voittaja on se, joka nousee ylös, vaikka ei enää pystyisikään."

Moni vastoinkäyminen on monesti kultaakin arvokkaampi. Yhden oven paiskautuessa nenän edestä kiinni, moni uusi avautuu samalla tuulahduksella.
Ja se, että oppii näkemään asiat eri tavalla, paremmin ja selkeämmin, on parasta kaikessa.

En olisi näin onnellinen, kuin tällä hetkellä olen, jos olisin jatkanut elämääni saman kaavan mukaisesti.
Jos en olisi löysännyt naruja, ja tarttunut vain ja ainoastaan niihin nauruihin, jotka ovat tärkeitä, en olisi koskaan oppinut näkemään lähietäisyydeltä arjen tuottamia iloja.

Kolmevuotias tyttäreni on esikuvani suhtautumisessa arkielämään. Hänen lausahdukset ja oivallukset ovat neronleimauksia ja jäävät todellakin mieleen pyörimään.
"Voi ei, unohdin laittaa pesukoneen päälle vielä illalla", tokaisin ennen iltapesua.
"Ei se haittaa äiti. Kyllä ne voi pestä huomennakin", neiti vakuutti.
Todellakin. Huomenna ehtii vaikka mitä, niitä asioita, joita ei tänään viitsinyt tehdä.
"Ei se haittaa"- kuuluu neidin suusta useastikin, ja monesti se osuu niin täydellisesti asioiden kohdalle, mitkä eivät oikeasti todellakaan haittaa.

Flunssan kourista pikkuhiljaa toipuneena, alan päästä takaisin "elävien kirjoihin". Minulla on ollut päiviä aikaa "listata" mielessäni asioita, jotka ovat osana onnellisuutta.

Tämä lauantai on ollut poikkeuksellinen muihin viime päiviin verrattuna. Aurinko ilmoitti itsestään liian monen sadepäivän jälkeen, että ihan silmiä häikäsi ulos mentäessä.
Flunssan kourissa helposti ruokahalu katoaa täysin, mutta tänään huomasin sen taas palanneen. Ja nautin kaikesta hyvästä. Antaumuksella.
Energiatankkauksen kokeneena, istun tässä sohvalla varmasti vielä reippaasti huomisen päivän puolelle, koska en malta mennä nukkumaan. Viime päivät olen vääntäytynyt vällyjen alle jo viimeistään kymmeneltä, joten nyt kökitään hiukan pidempään.
Rakkaiden ihmisten läheisyys ja kosketus saa aikaan paljon hyvää. Halaukset ja suukot kuuluvat arkeen, ja ne haluan opettaa myös tyttärelleni.
"Äiti-kulta, sä olet ihana. Sä olet minun äiti ja minun tärkein aarre", sanoi tyttäreni tänään, ja voi kuinka se lämmittikään sydäntä.

Vaikka en saanut tänään miljoonia lotossa, taaskaan, niin en vaihtaisi hetkeäkään pois tästä päivästä niiden rahojen takia.

"Parhaat asiat elämässä ovat korvaamattomia."

Jotain hyvää flunssassakin.

Minulla on ollut aikaa miettiä. Flunssaisena sitä kun ei oikein muuta jaksa tehdä. Jo käveleminen olohuoneen ja keittiön välillä kuumeisena tuntuu raskaalta. Lihakset ovat aivan täysin lamaantuneet ja voima pois koko kehosta.
Olen istunut tai maannut peiton alla koko päivän. Kuunnellut sateen ropinaa ikkunassa. Katsellut ulos ikkunasta kuinka tuuli riepottelee puiden oksia. Välillä keittänyt teetä. Välillä kahvia. Yrittänyt syödä jotain ilman minkäänlaista ruokahalua.
Vetänyt villasukkia jalkaan. Välillä ottanut pois. Lisännyt hupparia päälle. Välillä sitäkin ottanut pois.

Mutta jos nämä ovat minun ongelmiani, niin ongelmani ovat todella pieniä.

Minulla on katto pään päällä ja koti, jossa tunnen oloni turvalliseksi.
Minulla on aina vetää peitto korville, jos paleltaa.
Minulla on jääkaappi täynnä ruokaa, vaikka ei ole edes nälkä.
Minulla on suihku, jonne voin mennä lotraamaan lämmintä vettä, vaikka ei olisi edes tarve.
Minulla on lapsi, jonka rakkaus on aitoa ja pyyteetöntä, ilman mitään monimutkaisuutta.
Minulla on ihania ystäviä, jotka ovat ja pysyvät, välimatkasta riippumatta.
Minulla on mies, joka on, ja pysyy, vaikka en ole aina maailman helpoin ihminen.
Minulla on työ, joka on oma valintani, teen sitä, koska pidän siitä.
Minulla on kaikkea, mitä ihminen tarvitsee pysyäkseen hengissä, ollakseen onnellinen ja kokeakseen olevansa tärkeä.
Miksi siis valittaisin pienestä flunssasta? Se on ohimenevää.

Meillä on aina tapana kiinnittää enemmän huomiota asioihin, jotka ovat huonosti, kuin asioihin, jotka ovat hyvin. Miksi?
Kulutamme aivan turhaa energiaa valittamiseen, joka "syö" meitä enemmän, kuin se, että miettisimme positiivisesti elämäämme.

Minulla on paljon asioita, joista olla onnellinen, ja onneksi myös aikaa tajuta se. Kiitos flunssan!