Run. Sun. So much fun.

No niin. Viikon paras treeni alla. Tunnin maastojuoksulenkki. Aivan mahtavaa!!! Voisin hehkuttaa fiilsistä ja koko juoksutreenin antia kaikilla maailman adjektiiveillä. Mutta tyydyn vain muutamaan.

You gotta make a statement.

Minulla on aina tapana valmistautua tietyillä rutiineilla juoksemaan. Pieniä asioita kuten kasvojen pesu viileällä vedellä, juoksuvaatteiden istuvuuden varmistus mukavuuden kannalta, hampaiden pesu (jos kotona) yms. Se on aina ollut näin. Kokoan itseni sekä henkisesti että fyysisesti valmiiksi juoksemaan, ja tietyllä tavalla rauhoitun. Juokseminen ei ole minulle pelkkä fyysinen suoritus, tai treeni, vaan siinä on mukana paljon enemmän.

Jotkut pitävät hassua tapaani valmistautua lenkille varmasti aivan hulluna, mutta minua se auttaa keskittymään. Jos lähtisin matkaan vain heittäen vermeet niskaan sen kummempaa ajatusta asiassa, niin en saisi juoksusta irti ehkä sitä, mitä olen lähdössä hakemaan. Aamulenkki, jos toinenkin, on tapahtunut joskus tällä tyylillä, ja hetken aikaa kestää asian ytimeen pääsy.

Tykkään myös suunnitella usein lenkin etukäteen; millä vauhdilla, mikä reitti ja kuinka pitkä, tai millainen treeni ylipäätään. Se auttaa jakamaan energiaa oikealla tavalla ja rytmittämään juoksua oikeaan temppoon.

Muutosten tekeminen matkan varrella ei kuitenkaan tee treenistä huonoa, vaan päin vastoin, siitä saattaa tulla huipputreeni, parempi kuin alkuperäinen suunnitelma koskaan olikaan. Näin kävi tänään.

Running with your own shadow.

Tuntematon maasto on aina yllätyksiä täynnä. Halusin ottaa tossujeni alle tien, jota en ollut koskaan aiemmin kulkenut ihan vain tutustuakseni uusiin reitteihin ja tehden juoksusta astetta mielenkiintoisempaa. Kuulemma tietä, jota lähdin juoksemaan, pääsi ympäri johonkin, mutta nähtävästi valitsin sen ei-ympäri menevän tien, joka jatkui ja jatkui peltojen ja maatilojen ohitse ties minne.

Aamun usvan hälvennyttyä aurinko alkoi paistaaa ja ilma lämmetä. Kosteus teki ilmasta happirikasta ja miellyttävää hengittää. Ihanteellinen juoksijalle.

Kun pääsin vauhtiin, niin juoksu tuntui kuin olisi lentoon lähtenyt. Ironisesti olin valinnut päälleni paidan, jossa luki teksti ”can't stop”, ja siltä se koko tunnin lenkki tuntuikin. En olisi halunut lopettaa juoksemista ollenkaan.

Mieleen tuli maaseudut Sveitsissä peltoineen, juoksulenkit Ranskassa viininviljelyksineen, seikkailut Englannin maaseuduilla juosten ja Hollannin aakeat laakeat kanaalien vierustojen pienet lenkkipolut. Oli ihana muistella menneitä, kokemuksia ja elämyksiä. Oli tullut nähtyä kaikenlaista matkan varrella.

Kun en tiennyt kuinka pitkälle maalaistie jatkui, niin päätin kääntyä takaisin. Vastaan tuli traktori, jonka kuljettaja hymyily morjestaen, nauroi varmasti paidan tekstilleni. Siinä tuli samassa yhtäkkiä mieleeni, että saatoin olla jonkun mailla juoksemassa, kun en seutua sen enempää tuntenut. Kukaan ei kuitenkaan tullut häätämään pois. Onneksi.

Täydellinen maasto juoksuun.

Paluumatkalla päätin ottaa alleni pienet metsäpolut, joita huomasin ojan toisella puolella kulkevan. Löysin syvemmältä metsää aivan mahtavan mäkitreenipaikan. Huippua!

Maan kosteus teki mäestä vielä haasteellsempaa, koska liukkaat lehdet, havunneulaset ym. vetivät aina tossua puoli kengän mittaa taaksepäin kivutessa ylös. Mäki oli niin jyrkkä että reidetkin pääsivät hommiin jarruttaessa alamäkeen.

Parhaimmat lenkkitossuni ikinä.

Kymmenen reipasta vetoa mäkeä ylös, ja pysähdyin venyttelemään ja ihailemaan maisemaa, joka kantoi kauas.

Kaltevuutta riitti,

Olen aina ollut omien polkujen kulkija. Mitä järkeä on päätyä jokaisen lenkkeilijän kanssa samaan päätepisteeseen, kun voisi löytää itsensä jostain uudesta hienosta paikasta. Muistan Lontoon vuosieni aikana treenanneeni maratonille etsien aina uusia reittejä juosta. Ja se kaupunki jos joku oli niitä täynnä. Opinkin tuntemaan tällä tavalla miljoonakaupunkia paremmin kuin moni siellä kauemmin asunut. Jokainen juoksulenkki uudella reitillä oli aina elämys ja sitä aina odotti innolla seuraavaa ”tutkimusmatkaa”. Ainakin motivaatio juoksuun säilyi sitä kautta.

Sama pätee elämässä yleensä, jos kuljemme teitä pitkin valtavirran mukana niin löydämme sen mitä muutkin ovat löytäneet. Mutta jos uskallamme poiketa polulta, niin saatamme päätyä paikkaan, jota kukaan ei ole vielä nähnyt. On vaan uskallettava, luotettava vaistoon, juoksun puitteissa suuntavaistoon, ja etsittävä uutta.

Istun puutarhakeinussa tällä hetkellä. Kuuntelen maaseudun hiljaisuutta. Seesteinen ja rauhallinen olotila. Enemmän kuin tyytyväinen. Miksemme aloittaisi jokaisen päivän näin mahtavasti, etsien uusia polkuja ja uskaltaen kokeilla jotain uutta???