"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

torstai 8. joulukuuta 2016

Tasapaino on hyvinvointia.

Mitä sinulle on hyvinvointi? Mietitkö sitä koskaan? No kohta ainakin mietit, sillä vuosi lähenee loppuaan ja on aika karistaa kaikki onnettomat asiat harteilta, tai ainakin ne 5 viimeistä kiloa, joita lehdet kohta lähtevät hehkuttamaan uuden "paremman" vuoden kolkuttaessa ovella.
Henkilökohtaisesti on myönnettävä että itse olen niin korvia myöten täynnä näitä "joulunaluskiristyksiä että voi sitten jouluna mässäillä oikein kunnolla"  - tai uuden vuoden jälkeistä "parempaa" elämää, joka ehkä kestää sen tammikuun ja loppuu helmikuun ensimmäinen. Sori ihmiset mutta olen menettänyt uskoni moiseen jo aikaa sitten.

Minulle hyvinvointi on tasapainoa. Se on tasapainoa joka päivä. Se on tasapainoa ruuan suhteen, kaikkea kohtuudella-periaatteella. Maailmani ei kaadu jouluherkkuihin, enkä lähde niitä paniikissa "sulattelemaan" joulun jälkeen, syön ehkä jouluherkkuja sen yhden päivän, ja se yksi päivä ei näy eikä tunnu missään. Tässäkin voisi taas tokaista sen kuuluisan lausahduksen että - "paino ei nouse joulun ja uudenvuoden välillä vaan uudenvuoden ja joulun välillä".

Hyvinvointi on minulle tasapainoa liikunnan suhteen. En enää edes mielellään käytä sanaa treeni joka tilanteessa, sillä se tuo mieleeni neuroottisen pakkomielteen "vähintään 6 x viikossa ja täysillä ja mielellään vielä jotain lepopäivänäkin" -tyyliin.
Olen liikkunut ja harrastanut liikuntaa koko elämäni enkä osaa olla harrastamatta sitä - se on elämäntapa - mutta se ei ole enää sidoksissa elämääni pakonomaisesti vaan se tulee automaattisesti päivittäin, päivän askareissa, lasten kanssa touhutessa tai kävelemään lähtiessä, aina tulee tehtyä jotain kun siltä tuntuu. Mutta vain jos ja kun siltä tuntuu. Kun on sinut oman kehon kanssa, niin elämä on huomattavasti helpompaa ja mielekkäämpää.

Hyvinvointi on minulle tasapainoa henkisesti, tyytyväisyyttä omaa itseä kohtaan kokonaisvaltaisesti ja kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä elämä on tielle tuonut. On hyviä asioita mutta on myös niitä ei niin hyviä. Kumpikin kuuluu tasapainoiseen elämään, ja kun sen oppii hyväksymään niin on huomattavastii helpompi olla ja elää.
Uskon että jokainen joutuu omalla kohdallaan kokemaan niitä ääripäitä elämässään löytääkseen sen kultaisen keskitien - itselle sopivan tasapainon.

Mutta se mitä ääripäihin tulee, ei koskaan ole ainakaan omalla kohdallani tuonut sitä onnea ja autuutta. Muistissa on yhä edelleen hyvin tuoreena ne hetket kun maailma jalkojen alla alkoi sortua jos ei päässyt lenkille, tai kuinka paljon itsesyytöksiä sitä sättikään itseä kohtaan siitä, että tuli syötyä korvapuusti, josta seurasi väkisinkin lenkille lähtö jotta puusti olisi poltettu. Ei mitään järkeä!!! Valitettavaa on että hyvin moni ihminen elää tätä elämää tänä päivänä.

Näin vuosia takaperin miettiessäni noita aikoja voin sanoa että "thank god it's over". Mutta ehkä juuri siksi osaan iloita asioista, joita elämässäni tällä hetkellä on. Kun on käynyt läpi henkisen helvetin, niin arvostus "vapautta" kohtaan, mitä tällä hetkellä tunnen, on sitäkin suurempaa.
Aidon onnellisuuden ja kiitollisuuden tunne on tullut vasta, kun on havainnut että ei tarvitse todistella kenellekään mitään ja uskaltaa olla oma itsensä. Tasapaino elämässä on löytynyt kun on havainnut pysyvänsä yhä pystyssä vaikka kuinka myrskytuuli on keinuttanut laivaa. Ja kun on sisäistänyt omat elämänarvonsa, joiden mukaan elää, on helpompi olla onnellinen.

Tasapaino on minulle hyvinvointia

-Heidi-


maanantai 5. joulukuuta 2016

Suomi on hyvä maa!

Suomi juhlii tänään lähes satavuotiasta itsenäisyyttään. Presidentin linna täyttyy fiinistä väestä ja juhlia tapitetaan taas telkusta miljoonin silmäparein, nähdäkseen ja todistaakseen kuka mokaa ja kuka onnistuu asuvalinnassaan.
Meillä pienessä Suomessa kun ei juuri ole muita seurapiiriglamouria pursuvia juhlia kuin linnanjuhlat, 
niin annettakoon uteliaille edes kerran vuodessa aihetta "oskarien" arvoiseen juhlaan.
Me olemme pieni kansa mutta sitäkin sinnikkäämpi sellainen. Taistelemme sisulla, luovuttamatta. Periksi ei anneta vaikka kuinka pahalta tuntuisi, kyyneleet niellään ja pettymykset lakaistaan maton alle. Tunteita ei juuri näytetä, ei hyvässä eikä pahassakaan.
Suomalaisuus. Mitä se on? Mitä se merkitsee?
Nykypäivän nuorille sota-aika ja sen ajan ihmiset alkavat olla vain historian havinaa. Sota-ajan ihmiset alkavat käydä harmillisesti vähiin. Olemme astuneet aikaan, jossa historian kirjoissa on käännetty lehti uudelle aikakaudelle. Meille rauha on liiankin itsestäänselvyys emmekä ajattele sitä välttämättä sen enempää päivittäin.
Viime aikaiset tapahtumat maailman politiikassa ovat kuitenkin laittaneet varmasti jokaisen mieleen ajatuksen että onko rauha sittenkään itsestäänselvyys...
Olen itse vielä sitä sukupolvea, jonka isovanhemmat olivat rintamalla. Isoäidit lottina, isoisät kiväärin varressa. Olen saanut omin korvin kuulla kokemuksia ja nähnyt omin silmin kranaatin sirpaleiden aiheuttamia vammoja.
Kaikki kunnioitus ja kiitos kaikille heille, jotka taistelivat Suomen itsenäisyyden puolesta, jotta tämä maa olisi parempi paikka olla ja elää meille tuleville sukupolville. Älkäämme nyt vain pilatko sitä.
Suomi on hyvä maa, ihan oikeasti. Valitamme asioista, jotka ovat meillä Suomessa olleet liiankin hyvin nousukausien aikana. Valitamme asioista, jotka ovat monessa muussa maassa vielä huonommin.
Joskus on lähdettävä kauas nähdäkseen lähelle. Nähdäkseen asiat kauempaa horisontista, suurena kuvana. Laajempi perspektiivi antaa enemmän ajatuksia, muuttaa arvoasteikkoa ja tekee meistä suvaitsevaisempia. Jokaisen suomalaisen pitäisi lähteä jonnekin hetkeksi, elää jokunen vuosi jossain muussa maassa ymmärtääkseen kotimaan hienouden ja arvostaakseen asioita, jotka meillä on enemmän kuin hyvin. Vielä toistaiseksi.
Seitsemän vuotta opetti itselleni paljon, niin omasta itsestäni kuin kotimaastani ja suomalaisuudesta. Mutta nyt jo kymmenen vuotta täällä takaisin ollessani, harmikseni olen alkanut sortua samoihin kliseemäisiin valituksiin, joita meillä suomalaisilla on tapana harrastaa.
Olisikohan taas aika muuttaa jonnekin muualle, jotta saisin taas pudotettua itseni todellisuuteen??

Kuudes joulukuuta -kappale soi aina päässäni itsenäisyyspäivänä ja mieleeni tulevat isovanhempani joita kyynel silmissä kaipaan suuresti....

Hyvää itsenäisyyspäivää 99-vuotias Suomi!

-Heidi- 


perjantai 18. marraskuuta 2016

Kahvit ja teet kuumana kiitos!

Kyllä ne isovanhemmat tietää paljon asioita. Mutta otammeko aina vinkkejä vastaan?
Kahdeksan vuotta sitten tyttäreni synnyttyä äitini patisti minua lähes jatkuvasti lepäämään.
"Muista että kun vauva nukkuu niin sinunkin pitää levätä", hän toitotti yhtä soittoa.
"Mutta miten pystyn lepäämään kun pitää tehdä sitä ja tätä ja tuota ja mennä sinne ja tänne ja tonne", ajattelin silloin.

Näin kahdeksan vuotta myöhemmin voin sanoa että äitini oli enemmän kuin oikeassa.
Tässä vauva-arjessa äidin lepohetket ovat lähes yhtä tärkeitä kuin pienten lasten uni.
Ei se tarkoita aina nukkumista vaan hetken hengähdystaukoa, kahvi- tai teekupillisen nauttimista edes kerrankin lämpimänä (jos suinkin mahdollista) tai vain viiden minuutin hengitysharjoituksia. Kaikki lepo on aina kotiin päin.

Itse opin tämän vasta nyt toisen lapsen kanssa. Kodin ei tarvitse hohtaa puhtautta ja villakoirien metsästäminen ei ole enää maailman tärkein asia. Kun pikkumies nukkuu, heitän mielelläni jalat sohvalle tai sängylle ja tuijotan vaikka kattoon, mitkään tiskivuoret eivät enää ahdista eikä se että en ole pyyhkinyt pölyjä hetkeen.
Ainoa vuori jota joudun päiväunien aikana joskus valloittamaan, on pyykkivuori meinaan sitä perhearjessa vaan kertyy ja kertyy, jokainen perheellinen tietää tämän.
Joskus päiväunien aikana saatan ottaa itselleni hetken joogatuokion tai tehdä pienen lihastreenin mutta sekään ei enää ole yhtä tärkeää kuin aikaisemmin.

Me muutumme niin ihmisinä kuin äiteinä. En ole enää se suorittajaäiti, joka tavoittelee täydellisyyttä vaan olen onnistunut onneksi laskemaan rimaa alemmas, jotta pystyn oikeasti keskittymään oleelliseen.
En jaksa enää lörpötellä säännöllisesti puhelimessa tuntitolkulla ystävien kanssa ja samaan aikaan toisella kädellä hoitaa lasta, ja tehdä ruokaa, ja ripustaa pyykkiä, ja työntää vaunuja, ja käydä kaupassa ja niin edelleen... Haluan keskittyä olennaiseen eli olla läsnä lapsilleni ja perheelleni ja joskus ottaa myös rauhallisen hetken itselleni.
Muutamia kertoja olen huomannut jopa ahdistuvani siitä, että päivä on ollut niin kiireinen etten ole kuunnellut aidosti mitä tyttäreni on kertonut tehneensä koulussa tai en ole nähnyt mitä lähes viiden kuukauden ikäinen poikani on tänään oppinut.

Nykyihmisen elämää määrittelee hyvinkin paljon kiire. Se on myös hyvin surullista kuinka paljon se vaikuttaa monen perheen arkeen. On väsyneitä ja kiukkuisia vanhempia, jotka eivät jaksa olla läsnä lapsilleen. Suoritamme vanhemmuutta, aikataulutamme perhe-elämän ja teemme itsestämme "tehokkuuden orjia". Miksi?
Lepo on lääke moneen vaivaan, usko tai älä, lepo myös laihduttaa.
Kun annat kehollesi aikaa päästää irti stressistä (stressihormonin, kortisolin määrä suurina annoksina kehossa on tutkitusti todistettu lihottavan meitä), niin pysyt helpommin normaalipainossa. Kaikki ylimääräinen murehtiminen siitä mitä voi syödä ja ylenpalttinen treenaus siinä toivossa että olisi superhuippukunnossa, kääntyy helposti itseä vastaan ja aiheuttaa käänteisen reaktion, mitä alunperin on toivonut, jos unta ja lepoa ei saa riittävästi.
Jokainen on varmasti huomannut että se suklaapatukka houkuttelee helpommin väsyneenä kuin levänneenä.

Eli hyvät ihmiset, levätkäämme riittävästi ja lopetetaan täydellisyyden tavoittelu, olkaamme itselle armollisempia ja annetaan keholle ja mielelle sen tarvitsema lepo.
Ja me äidit, olemme jo hyviä sellaisenaan, läsnäolo on tärkein ja ne tiskit voivat odottaa.

-Heidi-


keskiviikko 10. elokuuta 2016

Äitienergiaa - onko sitä vai ei?

Vauva-arki on yhtä syöttämistä, vaipanvaihtoa ja muutamien tuntien yöunilla pärjäämistä. Äitienergia on hormonaalista selviytymistä, taistelua, puskemista ja omien tarpeiden hetkeksi syrjään laittamista. Mutta kun tietää että tämä ei jatku ikuisuuksia, niin sen kestää, eikö niin? Vai kestääkö?

Tämän viikon lopulla pikkumiehemme tulee täyttämään puolitoista kuukautta. Aika on lentänyt siivillä. Ja minusta tuntuu että olisin valvonut koko nämä 6 viikkoa. Ei siksi että olisin valtavan väsynyt, vaan siksi etten muista juuri nukkuneeni.
Kaveri herää 1-3 kertaa yössä syömään. Joskus hyvinä öinä sen yhden kerran, mikä tarkoittaa ruhtinaallisia yöunia meille kaikille, ja joskus taas ruoka maistuu parin tunnin välein, jolloin olo on hiukan hakemista aamutuimaan kofeiinin voimalla.
Lepoa ja unta ei korvaa mikään, mutta on asioita joilla voi helpottaa jaksamista ja lisätä energiatasoa päiviin.

Yksi on ravinto.

Viime viikolla huomasin kuinka aloin pikku hiljaa ajautumaan sokeriloukkuun, siihen pirulliseen, väsyneen ihmisen tekohengitykseen, josta ei hyvää seuraa. Nuutunut olotila johti siihen, että mieli teki syödä koko ajan, ja nimenomaan suklaata tai muuta makeaa. Aivot kun ovat oppineet että kun väsyttää, niin (muka) lisäenergiaa saa hiilihydraateista ja nopeasti, varsinkin sokerista, vaikka todellisuudessa lisäenergiaa tulisi saada ensisijaisesti unesta ja levosta. Hyvin moni varmasti tunnistaa tämän tavan toimia.
No, kun unta ja lepoa ei ihan riittämiin näinä aikoina ole tarjolla, päätin ottaa itseä niskasta kiinni ja panostaa ravintoon, ja siihen mitä suustani työnnän sisään, se kun on se mihin ainakin jollain tavalla pystyn vaikuttamaan.

Väsyneenä ihminen menee helposti sieltä mistä aita on matalin, kaikessa.
Ravinnon suhteen on muistettava säännöllinen syöminen ja mahdollisimman puhdas sellainen. Einekset ja muut nopeat pikaruuat ovat täynnä sokeria, josta ei seuraa kuin lisää uupumusta ja turhia kaloreita, jotka helposti myös kertyvät kehoon kun ei ole energiaa tehdä muuta kuin passiivisesti maata sohvalla ja painella kaukosäätimen nappuloita.
Myönnän että pitkiä aikoja ei itsekään tällä hetkellä voi viettää hellan ääressä - saatikka ehdi edes juuri istumaan pöydän ääreen - joten mitään courmet-aterioita meillä ei synny mutta ruuan laatuun panostan. Turhat sokerit pois ja ihan perus kotiruokaa salaateista makaronilaatikoihin.
Myönnän myös että joskus (hyvinkin usein viime aikoina) kiireessä saatan napata kaapista proteiinipatukan tai keittää extra pannullisen kahvia, joten vajavaisuutemme on meillä kaikilla. :)

Toinen on liikunta.

Ennen raskautta liikuin säännöllisesti hyvällä fiiliksellä. Raskauden aikana tein mitä pystyin ja mikä tuntui hyvältä. Nyt, reilun kuukauden jälkeen synnytyksestä, on ollut taas ihana päästä liikkeelle ja jopa ihan aloittelemaan hyvältä tuntuvia treenejäkin.
Liikunta kohtuudella ja kehoa kuunnellen on kuin laittaisi rahaa pankkiin kasvamaan korkoa, se antaa energiaa ja auttaa jaksamaan mutta sekään ei korvaa unta ja lepoa jos keho on todella uupunut ja väsynyt.

Niin te äidit siellä kotona kuin muutkin univelkaiset, muistakaa että uni ja lepo ovat A ja O!!! Oikeaoppinen ravinto ja liikunta auttavat jonkin verran mutta eivät poista univelkaa, joka pitää maksaa tavalla tai toisella takaisin.

Minulla on ollut onni että molemmat lapseni ovat kesällä syntyneitä, joten valoisaan aikaan unen tarve ei ole niin suuri. En tiedä kuinka poikki ja zombie olisinkaan näillä vähäisillä unimäärillä pimeimpään kaamosaikaan marras-joulukuussa...??

Suotanen itselle nyt sen extra kupillisen kahvia tähän iltapäivään ja toivon että voin sen nauttia suht lämpimänä... :D

Terveisiä vauva-arjen keskeltä, joka on oikeasti ihan ihanaa jos ja kun ei ole mihinkään kiire! :)

-Heidi-


maanantai 8. elokuuta 2016

Palautuminen synnytyksestä ja siihen liittyvät ajatukset.

Viisi viikkoa takana elämää synnytyksen jälkeen. Ja se mitä omaan kehoon tulee, olen toipunut hyvin. Ottaen huomioon tikit ja ison raskausajan vatsan (kasvoi loppumetreillä ihan valtavasti) niin tunnen olevani jo suht hyvässä kunnossa fyysisesti.
En mielelläni jakele itsestäni kuvia vain näyttääkseni jotain paljasta pintaa mutta nyt haluan jakaa kaikille kanssasiskoille miltä raskauden jälkeinen keho mahdollisesti ehkä saattaa näyttää (kuvat on otettu 3 viikkoa synnytyksen jälkeen).
On vähän roikkuvaa nahkaa joka sattuneista syistä tuppas venymään tossa 9 kuukauden aikana. Mutta on myös ikää 39 vuotta, eikä iho olekaan enää niin "yhteistyöhaluinen" kuin edellisen raskauden aikana 31 vuotiaana. Mutta kaikesta huolimatta, tunnen olevani vahvempi ja ylpeämpi kehostani kuin koskaan aiemmin.
Kyllä, minullakin oli tyhjä, pehmeä "säkki" vatsan seudulla heti synnytyksen jälkeen, ja kyllä, ihmettelin suuresti että miten ikinä tähän ylimääräiseen "pussukkaan" koskaan saa enää mitään kontaktia. Mutta pikkuhiljaa se alkoi siitä sitten hävitä.

Ei heti synnytyksen jälkeen tarvitse lähteä stressaamaan missä roikkuu ja mitä roikkuu. Ei heti synnytyksen jälkeen tarvitse olla takaisin "tikissä" ja ottaa kauheita paineita siitä, miltä nyt sattuu näyttämään ja kuinka paljon kiloja vielä on jäänyt kannettavaksi. Olet juuri synnyttänyt lapsen, for god shake!! Siinä on sulateltavaa ihan tarpeeksi siihen hetkeen.
Armollisuus itseä kohtaan on a ja o. Liian paljon media myllyttää sitä, kuinka se ja se sai itsensä kuntoon alta aikayksikön heti synnytyksen jälkeen. Ihan sama!
Jokainen on yksilö ja jokaisen palautuminen raskaudesta ja synnytyksestä on yksilöllistä.
Hyvä pohjakunto auttaa palautumaan raskauden jälkeen mutta ei aina välttämättä ole helpottamassa synnytystä. Omalla kohdallani liian tiukat keskivartalon lihakset olivat molempien raskauksien ja myös synnytyksien ongelmien taustalla mutta kiitos seisoo nyt jälkeen päin, palautuminen on ollut suht nopeaa.

"Hyvinvointi ei ole sitä miltä keho näyttää vaan jaksamista arjessa ja uusien asioiden hyväksymistä osaksi elämää. Anna itsellesi aikaa tässä tärkeässä elämänvaiheessa, ehdit kyllä treenata kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä myöhemmin."

Muutama tärkeä vinkki vauva-arkeen:

Lepää tai ota aikaa itsellesi aina kun voit.

Syö säännöllisesti ja monipuolisesti, ja ennen kaikkea SYÖ!

Aloita lihaskuntoharjoittelu maltilla, ja mielellään ammattilaisen opastuksella jos omat tiedot ja taidot eivät riitä.

Nauti vaunulenkeistä! Kehon palauduttua vaunulenkit ovat loistavia mahdollisuuksia tehdä matkan varrella myös lihaskuntoharjoitteita.

Itsestä huolehtiminen on tärkeää niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja se auttaa jaksamaan. 

-Heidi-


sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Hermosynapsisirkusta ja zombismia.

Eilen tuli täyteen tasan neljä viikkoa kun pikkuinen tuuheatukkainen hurmurimme saapui maailmaan. Aika lentää siivillä ja aivan liian nopeasti mutta toisaalta nämä neljä viikkoa tuntuvat jo ikuisuudelta, aivan kuin tämä pieni ihmeellinen ihmisen alku olisi ollut elämässämme paljon kauemmin. No, oikeastaan hän on ollutkin, toiveissamme, mielessämme, sydämessämme ja ne kasvattavat 9 kuukautta mahassani.
Paljon mahtuu näihin viikkoihin ja se on hurjaa kuinka paljon pieni ihmisen alku muuttuukaan ja kehittyykään joka ikinen päivä. Ei ole toista päivää samanlaista, elämä on jatkuvaa eteenpäin menemistä, uusien asioiden opettelua, havainnointia ja valtavaa aivoissa tapahtuvaa hermosynapsien sirkusta.
Siinä missä tämä pieni ihminen yrittää päästä jyvälle tästä hurjasta maailmasta, siinä samalla itse äitinä yritän tottua taas vauva-arkeen ja muistella että mites tämä menikään.
Moni asia on unohtunut.
En muistanut että vastasyntynyt syö niin paljon ja lähes koko ajan.
En muistanut että vaippoja saa olla vaihtamassa jatkuvasti ja niihin uppoaa rahaa hurja määrä.
En muistanut että valvottujen öiden jälkeen zombismi iskee yllättävän nopeasti päälle.
En muistanut että lähteminen, ihan mihin tahansa, on yhtä hulabaloota.
En muistanut että minä, joka normaalisti olen aina ajoissa, tulen todennäköisesti olemaan ainakin seuraavien kuukausien ajan lähes poikkeuksetta aina myöhässä.
En muistanut että tämä pieni ihminen seuraa äitiään kuin hai laivaa, ja kaikki, lähes kaikki toiminnat, kuten vessassa käynnit, suihkut, siivous, pyykkien ripustaminen jne. on mahdollista tehdä useimmiten vain pienen ihmisalun ollessa unessa.
Mutta nyt muistan nämä ja paljon muuta.

-Heidi-

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Oodi vauva-arjelle!

Tasan viikko sitten lauantaina pieni elämän ihmeemme vihdoinkin päätti syntyä ja vielä tasan laskettuna päivänä. Tarkka poika!
Olin kärsimättömänä yrittänyt kovasti saada synnytystä käynnistymään jo reilun viikon ajan erinäisillä keinoilla. Vadelmanlehtiteetä ja paljon. Se kuuluisa kolmen ässän kombokin tuli testattua ties kuinka monta kertaa. Olin kävellyt reippaammalla vauhdilla lenkkini. Hieronut akupisteitä ympäri kehoa. Luontoretkeillyt ja jopa synnytystä edellisinä päivinä käynyt juoksemassa porrastreeniä aika kiitettävällä temmolla. Mene ja tiedä oliko mistään todellisuudessa vauhdittamaan pikkumiehen maailmaan tuloa, sillä mitä nyt näistä asioista tietää ja on lukenut, vauvat syntyvät kun ovat siihen valmiita.
Odottavan aika on pitkä ja varsinkin raskauden loppuosa on tuskaista aikaa monella tapaa. Huonosti nukutut yöt eivät ole omiaan lisäämään energiaa synnytykseen ja sen jälkeiseen elämään. Kipuja saattaa olla joka paikassa, kuten minullakin oli ja niiden kanssa todellakin tuskailin sen viimeiset pari kuukautta. Mutta ihmeellistä kyllä, nämä kivut katoavat kuin seinään heti lapsen synnyttyä (uusien kipujen tullessa tilalle) tai ainakin laantuvat.
Sen kummemmin vielä menemättä synnytykseen ja siihen liittyviin asioihin, haluaisin vain hehkuttaa elämässä tapahtuvia asioita, joista nauttiminen moninkertaistaa elämänlaadun ja lisää kiitollisuuden tunnetta.
Tässä viikon päivät tuijotellessa uutta perheenjäsentämme, olen yhä hämmentynyt. Tuo pieni ihmeellinen, niin kaunis, tuuheatukkainen poikavauva on heittänyt maailmamme ylösalaisin, hyvällä tavalla. Olemme kaikki, niin me vanhemmat kuin isosiskokin, aivan myytyjä tämän uuden tulokkaan tuomaan rakkauden tunteeseen.
Vaikka tässä yhä harjoitellaan ja tutustutaan toisiimme, niin se tunne kun näet vastasyntyneen vauvasi ensimmäisen kerran ja kuulet hänen ensimmäisen parkaisunsa, on jotain aivan käsittämätöntä, ja se murtaa kyllä kaikin tavoin jokaisen vanhemman.
Vaikka päivät toistavat samaa kaavaa, syöttämistä ja vaipanvaihtoa 24/7, niin nautin jokaisesta hetkestä.
Esikoisen kanssa minulla oli kauhea kiire lähteä tekemään kaikkea heti. Treenaamaan. Asettamaan uutta tavoitetta maratonille. Palauttamaan kehoani samaan tilaan kuin se oli ennen raskautta. Viemään vauvaa vauvauintiin, vauvamuskariin, värileikkeihin, ties mihin mitä tiesin olevan tarjolla.
Nyt, kahdeksan vuoden jälkeen, olen kasvanut ihmisenä ihmiseksi joka haluan olla. Haluan nauttia tästä hetkestä. Haluan kokea nämä hetket sellaisina kuin ne ovat ilman että elän jo puoliksi huomista, ensi viikkoa tai ehkä jo ensi vuotta. Tämä vauva-aika on niin lyhyt, niin pieni osa meidän jokaisen elämää, että se on ohi nopeammin kuin arvataankaan.
Tällä kertaa minulla ei ole kiire mihinkään. Mitä väliä jos viikko synnytyksestä vatsan päällä on löysää nahkaa. Mitä väliä, jos en pääse treenaamaan vielä viikkoihin. Olen enemmän sinut oman kehoni kanssa tällä hetkellä kuin koskaan ikinä aiemmin. Se on tuoreen äidin keho, joka on saattanut juuri lapsen maailmaan, kaikessa epätäydellisyydessään, se keho on kauneinta maailmassa. Se ruokkii lastaan, se hoivaa lastaan, se ei kiirehdi asioiden edelle vaan elää tässä hetkessä ja antaa asioille aikaa. Se on hyväksymistä, ilman taistelua ulkopuolisia odotuksia vastaan.
En väitä ettenkö kaipaa treenaamista mutta se tulee sitten taas mukaan kun aika on oikea. Annetaan kehon palautua ensin vaunulenkkeillen. Ja nautitaan pienistä suurista ihmeistä matkanvarrella.

-Heidi-


maanantai 27. kesäkuuta 2016

Ihan pian.

Elämme jännittäviä aikoja. Ihan minä päivänä tahansa pikkuisemme voisi syntyä.
Voimistuvat tuntemukset erilaisina supistuksina enteilevät H-hetken lähestymistä. Joka yö käyn läpi synnytystä ja joka yö syntyy uusi pieni poika joka näyttää aina erilaiselta.

Tämä olotila on hyvinkin ainutlaatuinen. Tämä olotila on hyvinkin erityinen ja korvaamaton.
Olen yhtä malttamaton kuin esikoiseni odottaessaan Linnanmäelle pääsyä. Joko? Joko?
Lapsen syntymä on elämän suurimpia asioita. Se muuttaa koko ihmisen, halusi tai ei.
Esikoisen kohdalla en halunnut tätä uskoa ja elin kauan harhaluuloisena siitä että ei elämä siitä mihinkään muutu. Mutta riittävän kauan kun yritin taistella tuulimyllyjä vastaan, yöllisiä heräämisiä, rutiineja, oman ajan puutetta ja vanhemmuuteen liittyviä velvollisuuksia, aloin ymmärtää mistä elämässä lapsen syntymän jälkeen on kyse.

Tämä kaikki on muuttanut minua. Se on muuttanut elämääni. Se on tehnyt minusta äidin. Ja se on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua.
Ja nyt, olen saanut vielä toisen mahdollisuuden. Tämä tuntuu uskomattomalta ja on hienoa nähdä kuinka esikoiseni odottaa tätä uuden elämän alkua yhtä malttamattomana kuin me vanhemmat.

-Heidi-


sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Aamuyön pikkutunnit ja henkinen tasapainotila.

Näin aamuyöstä neljän aikaan on aina mukava miettiä kaikenlaista.
Kuten 39. raskausviikon käynnistymistä.
Supistuksia, joita tulee jatkuvasti enemmän ja enemmän, ja mitä oudoimmilla tavoilla.
Tulevaa pikkumiestä, joka viime viikkoisessa ultrassa heilutti meille iloisesti keskisormeaan kun lääkäri yritti saada mittoja ylös.
Sekä omaa kehoaan, joka on matkanvarrella muuttunut.

Viikot käyvät vähiin ja kuten olen aiemminkin jo sanonut, niin olen hyvin yllättynyt jos tämä kaveri pysyy sisällä yli lasketun ajan. Toki koskaanhan ei voi tietää, sillä he tulevat ulos  sitten kun ovat siihen valmiita.
Kaikki on kuitenkin meidän puolesta valmista. Niin valmista kuin voi vain olla. Nyt vain odotellaan.
Olen ollut väsynyt. Hyvin väsynyt. Yöt ovat erittäin epämukavia ja kivuliaita, joten unen määrä jää vähiin. Kohdun ollessa hyvinkin ylhäällä yhä edelleen, painaen kylkikaaria, jotka ovat aivan tulessa, olotila on jopa tuskainen. Epäilevät jopa palleatyrää oikean puoleisen rajun kivun takia.
Liikunta on ollut vähissä. Olen tehnyt sen mitä olen pystynyt. Kävellyt hissukseen ja touhunnut kotona. Sekä nauttinut kesäpäivistä. Ovat muuten kauneimmillaan just nyt kaikessa vihreydessään.

Suhteeni omaan kehoon on muuttunut täysin. En ehkä osaa vielä sitä pukea sanoiksi mutta sana hyväksyvä kertoo ehkä eniten muutoksesta mitä mieleni ja kehoni välillä on tapahtunut tämän raskauden aikana.
Minulla ei ole pienintäkään tarvetta suorittaa mitään kehoni kautta. Se että valmistaudun niin henkisesti kuin fyysisesti tulevaan ponnistukseen kaikkine kipuineni on riittävä. Nyt on vain kerättävä energiaa siihen, ei tuhlattava sitä. Ja kun keho muutenkin porskuttaa miinuskaloreilla tämän hetkiseen tarpeeseen nähden, niin miksi tekisin enemmän hallaa itselleni ja jaksamiselleni.
Armollisuus. Se on aika kaiken kattava sana.
Tunneaallokkoani voi hiukan kuvata samoilla fiiliksilllä kuin parin ylikuntokauden jälkeen. Tunnelataus tällä hetkellä fyysistä rasitusta kohtaan on hyvinkin negatiivinen. Aivan kuin olisin saanut siitä yliannostuksen, taas kerran. Mutta en ole huolissani, näin on ollut aiemminkin ja into liikkumiseen on aina palannut.
Mistä olen ylpeä itsessäni, on se että olen päässyt irti "pitäisi tehdä" vuoropuheluista itseni kanssa. Ei minun pitäisi tehdä mitään muuta kuin sen mitä teen. Tätä raskautta en ole suorittanut vaan olen kuunnellut kehoani ja mieltäni enemmän kuin koskaan aiemmin.

Ja nyt pikkumies, voisitko tulla jo ulos niin päästään vaunulenkille...!!!! :) :)

-Heidi-


lauantai 4. kesäkuuta 2016

Elämän sallittu tunneaallokko.

Tunteikkuudelleni en voi mitään. Enkä voi sitä edes laittaa raskaushormonien piikkiin.
Se on minussa ja se saa olla osa minua. Koen sen vahvuutena, en heikkoutena.

Eilen minut yllätettiin täysin. Joukko ihania ystäviäni, niin lapsuuden ajoilta kuin työelämästäkin, olivat järjestäneet minulle babyshowerit eli vauvakutsut. Nähdessäni sen kaiken, niin nämä ihanat ihmiset kuin sen kaiken uurastuksen mitä he olivat tehneet, liikutuin hysteeriseen itkuun. Olin hyvin hämilläni mutta niin iloinen ja onnellinen että itkusta ei ollut tulla loppua. Mutta nämä ihanat ihmiset tietävät, he tuntevat minut, olemme nauraneet ja itkeneet yhdessä monia kertoja. He tietävät.

Viime ajat ovat olleet hyvin tunteikasta aikaa monella tapaa. Niin hyvässä kuin pahassa.
Kyynel tulee silmään siitä kun mietin kuinka tyttäreni ekaluokka on ohi ja hän astuu askeleen koulumaailmassa taas eteenpäin.
Tänään siis itketään taas kevätjuhlassa.
Uuden tulokkaan potkut vatsassa ja synnytyksen uhkaavasti lähestyessä, monesti herkistyy miettimään asioita ja kasvavaa perhettämme, ja sitä kuinka kiitollinen saa olla.
Elämä on monien tunteikkaiden tapahtumien summa. Emme muista päiviä mutta muistamme hetkiä. Hetkiä, jotka ravisuttavat sieluamme ja tekevät meistä haavoittuvaisia. Vaikka tunteiden vallassa monesti moni asia hämärtyy niin silti, samaan aikaan, moni asia kirkastuu entisestään. Läpi kyynelten, alamme nähdä kirkkaammin, läpi sydämen, alamme tuntea voimakkaammin. Ilman tunteita, elämä on vain puoliksi elettyä ja siihen kuuluu väliin myös kyynelvirtaa.
Mitä suurin kiitos kaikille eilen mukana olleillle eli kiitos Amanda, Katrin, Jenni, Heli, Piia, Anna, Kirsi ja Tiina - teitte päivästäni suuren ja ihanan!! Kiitos <3

Näihin tunnelmiin ja näihin kyyneliin, alan valmistautua tyttäreni kevätjuhlaan. Mukana toki monta nessupakettia... <3

-Heidi-


keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Äitiys ja elämä.

Eilen illalla nukahdin tyttäreni viereen. Olin väsynyt ja jopa niin uupunut etten jaksanut edes vetää peittoa päälle.
"Äiti, mä autan sinua ja peittelen sinut," ekaluokan kohta läpi käynyt tyttäreni ilmoittaa.
Kyynel tulee silmään kun mietin kuinka hieno ihminen hänestä on kasvanut. En voisi olla enempää ylpeä.
Lapsemme ovat ihmeitä. He tekevät asioita, joita me aikuiset emme enää niin automaattisesti tee. He osaavat nauttia pienistä asioista kuin nämä asiat olisivat kalleimpia asioita maan päällä. Ja todellisuudessa nämä asiat ovatkin niitä kalleimpia, ja tärkeimpiä.
He osaavat hassutella ja heittäytyä, nauraa ja iloita aidosti ja keksiä mitä oudoimpia juttuja, joita me aikuiset vain jäämme suu auki ihmettelemään.

Tyttäreni luokka oli ollut eilen retkellä Korkeasaaressa. Siellä heidän oli pitänyt kulkea pienissä ryhmissä ja huolehtia toinen toisistaan. Kuinka innoissaan tämä reipas, vielä niin pieni ihmisen alku, tätä retkeä kotona kertoikaan ja näytti kännykällä otettuja kuvia leijonasta, lumitiikerin selästä ja jostain sarvipäisestä sorkkajalasta. Ja vielä, kamerasta löytyi kuva luokkakavereista, jotka olivat kuuluneet hänen ryhmäänsä.
Kuuntelin vieressä nieleskellen kyyneleitä ja jälkeen päin miettien, että mihin nämä kaikki vuodet ovat menneet. Miten kahdeksan vuotta oli voinut kulua niin pian? Ihan äskettäinhän hän oli ollut vasta vauva.
Paljon mahtuu näihin kahdeksaan vuoteen. Ja tuntuu että olen itsekin kasvanut näiden vuosien aikana aikuiseksi, tai ainakin aikuisemmaksi. Äitiys on tuonut vahvuutta ja määrätietoisuutta selvitä tilanteista kuin tilanteista, ja näitä tilanteita on matkanvarrella ollut, avoerosta masennukseen, rintasyöpäepäilystä burnouttiin.

Nyt, uuden elämän kasvaessa sisälläni, voin sanoa että olen valmiimpi uudelleen äidiksi kuin koskaan aiemmin. Menneisyyden kasvukaudet on pystytty kääntämään voitoiksi, ilman katkeruutta ja mielipahaa. Onnellisuus on vallannut tunteet ja kiitollisuus on läsnä pienissäkin asioissa, joka ikinen päivä.

Ihmisen on käytävä läpi elämässä menetyksiä, arvomaailman ravisteluja, kohdattava terveyden kannalta vakaviakin asioita silmästä silmään ja opittava nöyräksi asioiden edessä, joihin ei voi vaikuttaa. Mutta niihin joihin pystymme vaikuttamaan, niin tehkäämme niiden kautta elämästä positiivisempaa, nautinnollisempaa ja ikimuistoisempaa. Meillä on vain tämä elämä, olkaamme kiitollisia siitä!

7 asiaa, joita emme voi rahalla ostaa:

Onnellinen perhe
Aito rakkaus
Intohimo
Aika
Tieto
Kunnioitus
Sisäinen rauha

Jos sinulla on edes joitain näistä, muista olla kiitollinen. Jos sinulla on nämä kaikki, muistathan olla enemmän kuin kiitollinen. <3

-Heidi-

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Askeleen edellä.

Aloitin äitiysloman kunniaksi lukemaan Maaret Kallion kirjaa Lujasti lempeä. Jo ensimmäisillä sivuilla kirjassa kysyttiin motiiveista ottaa juuri tämä kirja käteen luettavaksi. Oma vastaukseni hämmensi itseänikin.

Olen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana lukenut yhden sun toisenlaista "self-help" kirjaa paremman elämän, ja paremman minän toivossa. Mene ja tiedä onko niistä ollut apua.
Olen viettänyt enemmän aikaa kirjakaupoissa hyllyjen välissä etsien jotain elämää suurempaa kuin urheiluliikkeissä etsien treenivaatteita, varsinkin aikana jonka vietin Lontoossa. Moni ei todellisuudessa tiedäkään että olen hyvinkin syvällinen pohtija, loppujen lopuksi oikea kirjanörtti, ja yksinäisen tien kulkija, enkä niin sosiaalinen kuin mitä työni kautta minua on oppinut tuntemaan ja tietämään.

Kun kysyin itseltäni miksi? Eli miksi poimin käteeni juuri tämän kirjan, en oikein osannut vastata. Ja mitä pidemmälle sivuja siirryin, sain havaita että vastaukseni oli yhä edelleenkin epätietoinen.
Ei minulla ollut tarve tehdä elämästäni toisenlaista, tai parempaa. Ei minulla ollut tarvetta olla jotain muuta mitä jo olin.
Havaitsin että olen askeleen edempänä muita kirjan lukijoita, sillä olen hyvinkin tyytyväinen elämääni tässä ja nyt.
Minulla on hyvä olla näin. Minun ei tarvitse todistella kenellekään mitään. Olen tasapainossa itseni kanssa. Minulla on kaikkea mitä elämältä voin toivoa. 
Minulla on perhe. Uskomattoman upea tytär. Maailman paras ja ihanin mies. Uusi elämä kasvamassa sisälläni. Koti jossa meillä kaikilla on hyvä olla, jossa jokainen viihdymme. Teen työtä, jolla on tarkoitus ja josta nautin suunnattomasti.
Rakkaus. Tasapaino. Hyvinvointi. Kiitollisuus. Tyytyväisyys. Onnellisuus. Nämä ovat kaikki läsnä päivittäin.

Mutta älkää käsittäkö väärin, vaikka asiat ovat hyvin, se ei tarkoita etteikö elämässäni olisi myös huonoja päiviä, surua ja vastoinkäymisiä. Elämän tasapaino löytyykin juuri tästä. Välillä luontokin kaipaa vettä kasvaakseen.
Olen hyväksynyt että elämä on ilon ja surun taistelukenttä ja oikealla asenteella pääsee pitkälle jos ja kun ymmärtää että kumpaakin tarvitaan onnelliseen ja tasapainoiseen elämän taipaleeseen.

Kun katson aikaa taaksepäin, tämä kirja olisi ollut tervetullut luettavaksi elämässäni aiemmin. Silloin kuin etsin paikkaani, etsin elämääni, ja etsin itseäni.
Nyt, tällä hetkellä, olen sinut itseni kanssa enemmän kuin koskaan, tyytyväinen elämääni enemmän kuin koskaan. On suunta. On tarkoitus. Ja mikä parasta. Suunnalla on tarkoitus.
Minun oli tarkoitus poimia tämä kirja luettavaksi havaitakseni kaikki nämä asiat ja ymmärtääkseni kuinka suuren matkan olen matkannut niistä ajoista kun elämä ei ollut niin tasapainossa.
Matka jatkuu. Aina opimme. Aina oivallamme.
Myös nämä ahaa-elämykset olivat tämän kirjan tarkoitus.

Kiitos rakas puolisoni Timo että olet tällä matkalla mukana. <3

-Heidi


torstai 26. toukokuuta 2016

Mammalomalla.

Ensimmäisenä virallisena mammaloma-aamunahan on erittäin mukava herätä klo 4.57. Tai paremminkin olla nukkumatta lähes lainkaan koko yönä kun mikään asento ei vaan enää tunnu hyvältä.

Tähän ollaan siis tultu. Kipuihin. Kolotuksiin. Epämukavuuksiin. Unettomiin öihin. Ei siis enää niihin huonosti nukuttuihin, vaan ihan täysin unettomiin.
Mutta silti voin hehkuttaa - whoo hoo! Mammis!! Nyt voin yrittää korvata univajetta päiväunilla ja tarvittavilla lepohetkillä, jotka todellakin ovat tarpeen, sillä univajeen kanssa ei leikitä.

Uni ja lepo ovat tärkeä osa äidin arkea, ja siitä ei kannata tinkiä. Ei äidin tarvitse stereotypioiden valossa olla väsynyt ja näyttää nuutuneelta vaan yrittää nukkua kaikin mahdollisin keinoin univajettaan pois aina kun siihen tulee mahdollisuus, niin raskausaikana kuin vauva-arjessakin.
Aina lepoon ei ole tilaisuutta, vauva saattaa olla haastava ja vaatia 24/7 huomiota tai muu perhe (jos on muita pienempiä lapsia) siinä ohessa. Avun hakeminen ja pyytäminen ei ole kiellettyä, sillä ylikuormittuneena äidistä ei ole kenellekään hyötyä. Väsymys ja uupuminen saattavat laukaista myös synnytyksen jälkeisen masennuksen, jolla saattaa olla hyvinkin epämiellyttäviä seurauksia esim. kiintymyssuhteen rakentamiseen uusinta tulokasta kohtaan.
Pitää myös muistaa että siivoukset, pyykit ja muut toissijaiset asiat voivat odottaa, uni ja lepo menevät niiden edelle.
Ei äidin tarvitse leikkiä superäitiä, jonka koti hohtaa puhtautta, pyykit ovat nätisti silitettynä ja viikattuna, ruoka aina pöydässä oikeaan aikaan, ja joka ehtii vielä hoitamaan moitteettomasti sosiaalisia suhteitaan. 
Ja samoin on syytä unohtaa liialliset ulkonäköpaineet. Ei viikko synnytyksestä tarvitse olla takaisin ennen-raskautta kunnossa, lopettaa syömistä ja alkaa hullun lailla liikkumaan. Arjen pyöritys pienen ihmisen kanssa vaatii jo ihan riittävästi energiaa, joten alkuun kannattaa keskittyä siihen. Toki ulkoilut vaunuilla ovat enemmän kuin tervetulleita ja niitä kannattaa harrastaa heti alusta alkaen. Kävely onkin loistavaa palauttavaa liikuntaa synnytyksen jälkeen.

Vinkkejä niin itselleni kuin muillekin vauva-arkeen:

- ole armollinen itsellesi
- kuuntele kehosi viestejä
- syö riittävästi ja säännöllisesti
- lepää aina kuin voit
- ulkoile mahdollisuuksien mukaan tavalla mikä tuntuu hyvältä
- täydellisiä äitejä ei ole olemassakaan
- anna keholle aikaa palautua raskaudesta ja synnytyksestä, vatsalihakset eivät ole heti valmiita ottamaan vastaan fyysistä rasitusta joten maltti on valttia treenien suhteen
- NAUTI! Vauva-aika on ohi nopeammin kuin uskotkaan

Aurinkoista viikonloppua!

-Heidi-


torstai 19. toukokuuta 2016

Maistuisiko panadol??

Olin puolisoni kanssa alkuviikosta perhevalmennuksessa. Olimme alunperin miettineet, että onko sinne mitään järkeä mennä mutta päätimme kuitenkin ottaa kahden kerran valmennuksen vastaan, eihän siitä mitään haittaakaan olisi.

Paikka alkoi pikkuhiljaa täyttyä maha pystyssä olevista äideistä ja enemmän tai vähemmän pihalla olevista tulevista iseistä. Ilmassa oli jännitystä ja jossain määrin myös hämmennystä.
Jokainen tutkaili toinen toisiaan, miettien varmasti että milläköhän viikolla toi on ja toi. Joku saattoi miettiä että miksi toi äiti näyttää yhä edelleen niin freesiltä, kun itse on kuin viimeisiä vetelevä vieteriukko. Ja miksi tolla ei näytä olevan mitään ylimääräistä kuin pieni vatsan kumpu, kun taas itsellä on valtava rahtilaiva ei pelkästään vatsana mutta myös koko kehonsa.

Ja taas sain huomata kuinka erilaisia raskaudet ovat. Paikalla oli ehkä hiukan vajaa kolmekymmentä odottavaa äitiä puolisoineen ja yhtä monta erilaista raskautta ja raskausmahaa.

Taisin olla ainoa heistä, joka ei ollut ensisynnyttäjä. Taisin olla ainoa heistä, joka oli jo käynyt läpi sen kaiken, mistä kaksi paikalla olevaa terveydenhuollon edustajaa puhui. Taisin myöskin olla ainoa heistä, joka mielessään suhtautui hyvinkin skeptisesti asioihin, joita parin tunnin aikana käsiteltiin.
Taisin olla myös ainoa, joka katsoi enemmän tai vähemmän koko valmennusta ulkopuolisena, kärpäsenä katossa, seuraten paikalla olevien reaktioita ja kysymyksiä.

Kahdeksan vuoden jälkeen olen monella tapaa taas ensisynnyttäjän asemassa. Keho on ehtinyt vuosien varrella palautua täysin, ja vahvistua entisestään. Raskausarpia ei jäänyt eikä yhtään ylimääräistä kiloa. Mutta moni asia on jäänyt raskausajalta unholaan, ja vaikean synnytyksen jälkeen on henkisesti haastavaa valmistautua uudelleen koitokseen.
Myös neuvolajärjestelmässä on näiden vuosien varrella tapahtunut iso muutos. Jos vielä tyttäreni aikana sain puhelimella neuvolatädin kiinni asiasta kuin asiasta, niin tätä nykyä ei ketään enää tavoita henkilökohtaisesti kuin vasta päivien päästä, sähköisen asioinnin kautta.
Neuvolakäyntejä on vähennetty roimasti ja tuntuu että raskauden kanssa on joutunut olemaan hyvinkin yksin vailla entisajan tukea äitiyspuolen terveydenhuollosta. Kukaan ei tunnu tietävän mistään mitään, ja mitään ei oteta enää tosissaan, vastuusta puhumattakaan, vaan jos johonkin paikkaan soittaa kysyäkseen mistä mikin voi johtua tai pyytää saada tulla tarkastuskäynnille kipujen ja ison huolen kera, niin ensimmäinen kysymys on langan päässä että "oletko ottanut panadolia?". Ja jos ei, niin käsketään syömään niitä pari päivää ja palaamaan asiaan. Voi jee, sanon vaan.

Vaikka tiedän että monissa maissa ei ole tätäkään tarjota odottaville äideille, niin närkästys on kuitenkin suuri, kun kohtelu ja potilaslähtöisyys on kadonnut täysin.
Olen joutunut muutamaan otteeseen käymään tämän raskauden aikana yksityisellä lääkärillä varmistamassa että kaikki on hyvin. Yhtenä esimerkkinä kun kaaduin talvella jäällä, eikä minua otettu päivystykseen lainkaan vaan kehotettiin taas syömään panadolia ja palaamaan asiaan jos ei auta parin päivän sisällä. En todellakaan jäänyt odottelemaan epätietoisuuteen ja stressaamaan huolen kanssa yhtään sen enempää, vaan hoidin asian yksityispuolella, jossa asia todellakin otettiin vakavasti ja hoidettiin asiaankuuluvasti.

35. viikko on käynnistymässä ja h-hetki lähenee vääjäämättä. Oma huoli itse synnytyksestä kasvaa päivä päivältä, sillä kukaan ei tunnu välittävän mitä edellisessä synnytyksessä on käynyt. Tyttäreni oli pieni syntyessään (2680g) ja syntyi viikolla 39+3 käynnistyksellä. Ja jos hänet, niinkin pieni ihmisen alku, jouduttiin kiskomaan imukupilla ulos, niin mitenköhän käy isomman lapsen kanssa. Tiedossa on jo, että en omaa sitä synnyttäjille sopivaa lantiota lainkaan ja kun tästä asiasta olen useaan otteeseen jo sanonut, niin neuvolassa kuin lääkärissä, kukaan ei tunnu välittävän.
Taidan joutua lähiaikoina taas marssimaan yksityiselle kysymään asiasta, sillä luottamus julkisen puolen terveydenhuollon toimintatapoihin on hyvinkin heikoissa kantimissa.

Äitejä pyydetään välttämään stressiä, sillä sen vaikutus lapseen on todistettu, mutta se tuki ja asiaankuuluva hoito mitä nykypäivänä julkisen puolen terveydenhuollosta saa, ei todellakaan puolla raskaanaolevien äitien hyvinvointia ongelmatilanteissa.
Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa valmennuskertaa, jonka aiheena on synnytys...

Tiedän että teksti saattaa aiheuttaa närää heidän keskuudessa, jotka työskentelevät julkisessa terveydenhuollossa mutta kerroin vain pätkän omaa tarinaani. Ja tiedän etten ole ainoa näiden kokemusteni kanssa...

-Heidi-

lauantai 14. toukokuuta 2016

Elämä on kuin vaatekaappi.

Olen välttänyt äitiysvaatteiden ostoa ihan jo siitä syystä että se on iso rahareikä tähän pieneen aikaan ja toiseksi, olen ajatellut että kyllä minun nyt pitää mahtua ainakin osaan vaatteistani, joita kaapistani löytyy.
Yhdet mammafarkut menin ostamaan kevättalvella ja voin sanoa että kyllä kannatti, ja nyt sitten kesäkelien nostaessa päätään ja viimekesäisten farkkushortsien nappien jäädessä auki, päädyin ostamaan nekin.

"Elämä on kuin vaatekaappi. Aina välillä on hyvä tehdä inventaario vaatekappaleistaan, jotka eivät enää palvele sinua."

Vaatekappaleet ovat kuin asioita, ihmisiä, tapoja toimia, uskomuksia. Jäämme kiinni johonkin vanhaan, josta on hyvin hankala luopua.

Jokaiselta naiselta, miksei mieheltäkin, löytyy varmasti kaapistaan vaatteita, joita katsotaan kaiholla ja muistellaan kuinka ne silloin joskus mahtuivat päälle ja kuinka niissä olikaan niin hyvä olla. Ihan samalla tavalla mietimme vuosien takaisia asioita, muistelemme menneitä ja mietimme haikeana nuoruuttamme.
Elämä muuttaa meitä, kehomme muuttuu, elämäntilanteemme, mielemme ja ajatuksemme muuttuvat, ja jos emme sitä hyväksy, niin meidän on hyvin hankala olla, elää ja kasvaa.
Huomasin itse syyllistyväni juuri tähän, kiinnipitämiseen vanhasta, tässä tapauksessa niinkin pinnallisesta kuin vaatteista, erityisesti lempifarkuistani, jotka vielä mahtuivat minulle ennen raskautta mutta nyt niiden kanssa en päivääkään tuntisi oloani mukavaksi.

Miksi tarraamme niin kiinni menneeseen, että tämä hetki ja tuleva on joskus hankala hyväksyä?

Kun vedin uudet mammashortsini jalkaan, tajusin että olen ollut tyhmä. Olen yrittänyt mahtua samaan muottiin kuin 8 vuotta sitten esikoistani odottaessani. En ostanut yhden yhtä äitiysvaatetta ja käytin silloisia lempifarkkuja läpi raskauden. Vatsani oli pienempi ja olin muutenkin ihan liian hoikassa kunnossa, ilman mitään lihaksia, sillä silloin kestävyyslajien aktiivinen harjoittelu ei antanut mitään mahdollisuutta sen kummemmin lihaskasvulle.
Nyt lähes nelikymppisenä, toista lasta odottaessani, ymmärrän näiden mammashortsien kautta että minun on muutettava ajatusmaailmaani. Minun on hyväksyttävä että keho muuttuu taas tämänkin raskauden aikana ja jälkeen, ja on jo muuttunut hyvinkin radikaalisti lihasmassan hiljalleen hävitessä. Vaikka olen tämän tajunnut, niin en ole välttämättä ollut täysin sinut sen kanssa.
Uskon ja jopa melkein voin vannoa että jokainen raskaanaoleva tuskailee näiden samojen asioiden kanssa mutta eivät vain uskalla sanoa sitä ääneen.
Nyt ylpeänä voin kävellä uudet farkkushortsit jalassa läpi kesän tuntematta mitään epämukavuutta tai ahdistuksen tunnetta. Hyvä ominaisuus näissä uusissa shortseissa on vielä se että ne muokkaantuvat siitä vielä ihan hyvin raskaudenjälkeisiksi shortseiksi, joten ei mennyt rahatkaan hukkaan.

Uskallatko sinä luopua vanhasta saadaksesi tilalle jotain uutta? Ja nyt en puhu enää farkkushortseista vaan elämästä yleensä.

Pohdintaa viikonloppuun!

-Heidi-


lauantai 7. toukokuuta 2016

Mammaklaani.

Olet varmaan joskus liikenteessä kiinnittänyt huomiota siihen kuinka moottoripyöräilijät tervehtivät toinen toisiaan vienolla käden heilautuksella sivulle. Samaa tapaa noudattavat myös karavaanarit, hiukan näkyvämmin kylläkin ratin takaa. Ja veneilijät. Ja bussikuskit. Ja rekkakuskit. Omia tervehditään. Se on hyväksynnän ja yhteenkuuluvuuden merkki, "olemme yhtä" niin hyvässä kuin pahassa.
Samanlaista käytöstä olen huomannut myös odottavien äitien ja äitien keskuudessa yleensä.
Mitään näkyviä käsimerkkejä ei ole nähtävissä kuitenkaan - onneksi - vaan enemmänkin hetkellinen katsekontakti ja hento hymy, joilla halutaan viestiä myötätuntoa, "tiedän miltä susta tuntuu" fiilistä, ja samalla tavalla moottoripyöräilijöiden ja karavaanareiden tapaan sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Kävelin tässä viikolla yksi päivä kotiin tyttäreni kanssa. Olotilani oli hiukan tukala kun supisteli aika pahasti ja masuasukki potki juuri sillä hetkellä oikeaan kylkeen niin kovilla potkuilla että olin aivan varma että jotain kohta repeää. Vastaan tuli äiti työntäen vaunuja ja vaunuista kuului pieni hentoinen, ihan melkein vastasyntyneen vauvan itku. Kohtaaminen oli hämmentävä. Kumpikin ohikulkiessaan vilkaisi toinen toisiaan, hymyili myötätunnosta ja hyväksyvästi "mä tiedän miltä susta tuntuu" elein.
Samoin kävi metrossa toissa päivänä kun vastapäätäni istuutui nuori naishenkilö mahansa kanssa. Siinä me istuttiin vastatusten aina Kamppiin saakka vähän kuikuillen toinen toisiaan ja mahojamme, varmasti miettien että mikäköhän viikko on meneillään. Normaalissa tilanteessa olisin jopa avannut suuni ja alkanut juttelemaan mutta olin jotenkin niin väsynyt ja puhunut jo suu vaahdossa koko päivän että hetken hiljaisuus oli paikallaan.

Äitiys on ihmeellistä.
Se on ylitsevuotavaa rakkautta lastaan kohtaan.
Se on sydäntä riipasevaa.
Se on liikutuksen kyyneliä.
Se on naurua ja iloa.
Se on huolta ja murhetta.
Äitiys on voima mitä ei voi kenellekään toiselle selittää vaan se on koettava itse.
Vain toinen äiti tietää miltä tuntuu rakastaa lastaan enemmän kuin ketään muuta.
Vain toinen äiti tietää miltä tuntuvat ne yölliset valvotut tunnit.
Vain toinen äiti tietää sen tuskan kun näkee lapsen itkevän kivusta tai pahasta mielestä eikä voi ottaa sitä tuskaa pois.
Vain toinen äiti tietää kuinka hienoja ovat ensiaskeleet, ensimmäiset sanat, ensimmäiset polkupyöräilyt ilman apupyöriä, ensimmäiset koulun päättäjäiset, valmistujaiset jne. Se ylpeys ja se kiitollisuus on jotain sanoinkuvaamatonta.
Vain toinen äiti tietää että äitinä oleminen on on maailman paras työ- mutta myös maailman rankin - sillä sen palkkaa ei mitata rahassa vaan aidolla ja pyyteettömällä rakkaudella.
Kaiken se kestää.
Kaiken se yrittää antaa.
Kaiken se haluaa tehdä, jopa omaa hyvinvointiakin uhaten. Äidit nimittäin.

Näin äitienpäivänä toivon kaikille äideille ihania hetkiä perheen parissa - paljon halauksia ja pusuja ja muistutuksen siitä että jokaisen äidin tulisi olla armollinen itselleen. Äitiys ei ole suorittamista vaan hetkessä elämistä ja niistä pienistä asioista nauttimista. Ottakaa kaikki irti jokaisesta hetkestä sillä ne eivät tule koskaan toistumaan samanlaisina.

Hyvää äitienpäivää te supernaiset!

-Heidi-


tiistai 3. toukokuuta 2016

Kiristyksiä ja kiputiloja.

Teoriassa kahdeksan viikkoa laskettuun aikaan. Käytännössä en niinkään ole varma. Jos yhtään uskallan ennustaa, niin tämä uusi tulokas päättää varmasti ilmaantua maailmaan hiukan etuajassa. Oli niin tai näin, joka tapauksessa ajatus siitä että perheeseemme on syntymässä ihan upouusi ihmisen alku, tuntuu uskomattomalta ja jännittävältä. Mikään ei tule olemaan enää niin kuin ennen. 

Istuin tänään kahdeksan jälkeen rantahiekalla katsellen meren kimallusta aamuauringossa. Olin juuri saattanut tyttäreni kouluun ja päätin tehdä pidemmän kaavan kautta kotimatkan.
Hissukseen kävely vielä onnistuu mutta mikään äkkinäinen, sykettä nostattava pyrähdys tuntuu jo hyvin epämukavalta ja lähes mahdottomalta. Yksittäisiä lihaskuntoliikkeitä pystyn tekemään mutta siihen se jääkin.
Yöt nukun hyvin heikosti, sillä kipuja vatsan seudulla on lähes joka asennossa, joten rentous kehossa on tipotiessään. Lähes joka lihas tuntuu olevan niin jumissa kuin vain olla voi.
Tänään kuitenkin siinä meren äärellä istuessani tunsin kuinka aurinko ja lämpö, sekä lintujen keväiset äänet ja meren kevyet aallot saivat kehoni rentoutumaan, mielestä puhumattakaan. Siihen olisi voinut jäädä. Istumaan. Katselemaan ja kuuntelemaan. Tuntemaan ja aistimaan elämän, joka oli ympärilläni ja joka kasvaa myös sisälläni.
Tunsin pitkästä aikaa itseni elinvoimaiseksi ja energiseksi.

Masuasukin vahvat potkut ovat arkipäivää. Tuntemuksista päätellen pikkuherra on päättänyt jo asettautua pää alaspäin (kuten äitinsäkin mielellään). Nyt potkitaan kylkiluita oikein urakalla, ja voin sanoa että tulessa ovat. Vatsa ei pysty kasvamaan enää yhtään ylöspäin, sillä olotilat ovat jo niin tukalat, että en tiedä enää miten päin olla.
Ruokaa menee kerralla sisään ehkä just nyrkillinen, sillä lytyssä oleva mahalaukku ei ota yhtään enempää vastaan. Olen jopa joutunut aloittamaan maapähkinävoin syönnin ihan sillä varjolla että saisin jostain kerralla enemmän energiaa. Enkä rehellisesti sanottuna kummemmin edes tykkää siitä.
Vaikka näitä kaiken maailman kiputiloja tässä joutuu kokemaankin, niin silti lopputulos on palkitseva. Odotan hyvinkin malttamattomana sitä ruttuista pienta naamaa, joka parkaisee ensimmäisen äännähdyksensä tällä puolen elämää. Ja odotan malttamattomana niitä hetkiä, jotka voimme perheenä jakaa yhdessä ja tehdä niistä muistoja, jotka kulkevat kanssamme lopun elämämme.
Ei tarvitse aina olla yhtä hymyä ja onnea jos siltä ei tunnu, se ei tee meistä yhtään huonompia äitejä jos välillä myönnämme että raskausaika ei aina ole yhtä autuutta.
On annettava itselleen mahdollisuus erilaisiin tunnetiloihin. Ne kuuluvat asiaan ja ovat kasvattavia ja monta kertaa myös silmiä avaavia.
Eli te kaikki kohtalotoverit, olkaa aitoja, puhukaa tunteistanne, mitään kulisseja ei tarvitse pitää koossa, kaikilla meillä on hyvät ja huonot hetkemme. On yhtä monta erilaista raskautta kuin on odottavia äitejäkin. Mutta jokaisesta tulee niitä parhaimpia äitejä omalle lapselle.

Nauttikaamme pienistä asioista, sillä ne ovat kuitenkin loppujen lopuksi niitä kaikkein suurimpia. Ja tärkeimpiä!

-Heidi-


lauantai 23. huhtikuuta 2016

Sunnuntaiaamun puurokokeiluja.

Olen pitkän aikaa halunnut kokeilla porkkanapuuroa, jota nyt kovin hehkutetaan ruokapalstoilla ja someväylillä.
En ole mikään himo ruuanlaittaja tai innokas uusien reseptien kokeilija, ja se vaiva minkä näen keittiössä perustuu hyvinkin perusasioihin.
Itselle aamupala on päivän tärkein ateria ja nyt näin raskausaikana se on korostunut entisestään. Herään hyvin usein siihen että jos en mene nostattamaan verensokeriani nyt just, niin iskee se kauhea pahaolo ja kuvotus, jolloin ruuan alas saaminen on kahta kauheampaa.
Puurot, myslit, mitä milloinkin - niitä on helppo syödä aamuisin ja toimivat aina.
Tänään kuitenkin, vihdoin ja viimein, päätin kokeilla sitä porkkanapuuroa.
Sain loistavan reseptin kollegaltani, mikä tuntui maailman helpoimmalta toteuttaa joten olihan se pakko. Sovelsin hiukan omaan makuun sopivaksi ja avot.

Vaniljainen porkkanapuuro (2 annosta)

n. 2 dl porkkanaraastetta (~2 porkkanaa)
n. 2,5 dl kaurahiutaleita 
6 dl Alpro Soya Vanilla "maitoa"
1 tl kanelia
1 tl hunajaa

Ohje:

Sekoita porkkanaraaste, kaurahiutaleet ja puolet vaniljamaidosta keskenään ja laita ilmatiiviiseen rasiaan "maustumaan" ja jääkaappiin. Anna seoksen olla jääkaapissa ainakin tunti, mielellään jopa yön yli.
Yhdistä porkkana-kauraseos ja loput vaniljamaidosta ja keitä keskilämmöllä sekoittaen 4-6 min, niin että seoksesta tulee paksua ja puuromaista. Lisää kaneli ja hunaja.

Rakastan vaniljan makua ja tuoksua, joten tässä korostuivat molemmat aistimukset.
Puuron voi syödä niin lämpimänä kuin kylmänä, enkä osaa rehellisesti sanottuna oikein päättää kummin oli parempi.

Suosittelen!

-Heidi-