Juokseminen on tunnetila ja elämys.

Elämässä on hienoja hetkiä. Paljon.
Viime aikoina niitä on alkanut löytyä entistäkin enemmän. Tai voisiko sanoa, että tunnelataus niissä hienoissa hetkissä on tuplaantunut, tai jopa triplaantunut, entiseen verrattuna.
Olen aina osannut tunnistaa elämän hienoudet ja mahtavuudet, mutta en ole malttanut viipyä niissä hetkissä kovin kauaa, kun on ollut jo kiire seuraavaan.
Nykyään näissä elämän upeissa ja hienoissa hetkissä malttaa viipyä kauemminkin ja tarkastella hienoutta, mahtavuutta ja varsinkin sitä tunnetilaa hiukan syvemmältä. Elämän pienet, mutta sitäkin upeammat hetket eivät ole enää pinnallisia vaan ne uppoavat syvälle sydämeen saakka, Ja jäävät sinne.

Ihana viikonloppu. Mahtavuutta kerrakseen. Siihen kun lisätään vielä elokuiset helteet +27 astetta, niin voiko olla paremmin enää? Vo-hoi! Ynnätään nyt mukaan kaikki. Mökki. Rantasauna. Uiminen. Ihanat sapuskat. Luonto. Rauha ja levollisuus. Hipaistaan siis täydellisyyttä!

Lintutornin portaat tuli vedettyä muutamaan kertaan.

Eikä unohdeta myöskään lenkkareitani. Pakkaan ne aina nykyään mukaani, niin kuin minulla oli tapana tehdä myös ennen muinoin, kun reissasin työni perässä ympäri maailmaa. Enkä pakkaa niitä mukaani siksi, että neuroottisesti olisi oakko päästä juoksemaan, vaan siksi, jos iskee tunnetila, että olisi päästävä fiilistelemään juoksemista erilaisissa maastoissa, niin siihen on mahdollisuus.
Uudet lenkkipolut ovat aina loistava motivaattori. Ja olisi muuten harmittanut niin pirusti tänä viikonloppuna, jos en olisi pakannut lenkkareitani mukaan.

Koskaan ei saa olla niin kiire etteikö ehtisi ihailla maisemia.

Rakastan kipuamista.

Yksi parhaimmista juoksulenkeistäni tuli taas koettua tänä viikonloppuna, lauantaiaamuna. Voi kun voisin siirtää sen tunteen, fiiliksen, sen tuoksun ja sen lämpimän kostean tuulen vireen näille riveille konkreettisesti jokaisen tunnusteltavaksi meinaan siinä jos jossain euforia pääsi valloilleen.
Metsäautoteitä pitkin. Poiketen pienille kivikkoisille, puiden juuria täynnä oleville poluille. Kuuma ja kostea suo upeine maisemineen ja lintutornin jyrkät portaat. Luonnon oma esterata, joka toi mieleen elämän itsessään.

Jokainen askel oli elämys.

Mahtava maasto.

Elämä on kuin pitkän pitkä juoksulenkki. Esteratoineen. Välillä kohtaamme matkalla haasteita, maasto on vaikeakulkuista. On ylä- ja alamäkeä, välillä tasaista. Jopa tylsää.
Ja jos ajatellaan tasaista, "tappavan tylsää", osuutta, niin jaksammeko sitä pitkään? Joillekin se sopii, mutta ei kaikille. Itse haluan elämään myös haasteita ja niitä riskinottoja, kuten koin juoksulenkilläni keskellä tuntematonta maastoa.

Rauha ja hiljaisuus.

Omaan loistavan suuntavaiston, ja se ei vielä koskaan ole pettänyt. Osaan ainakin palata samaa reittiä takaisin. Heh!
Mutta sen verran olin kuullut maastosta, että siellä liikkui suuria eläimiä; hirviä, karhuja yms.
Otin sen riskin ja lähdin metsään ja suoalueelle, pitkospuille kävelemään ja nuuhkimaan suon tuoksua. Halusin nähdä sen kauneuden, silläkin uhalla että joku minua suurempi köriläs sattuisi tulemaan vastaan.
Körilästä en nähnyt, mutta takaisin tullessani huomasin hirven tehneen jätöksensä polulle sillä aikaa kun olin suon lumoissa .

Kuumaa, kosteaa ja hikistä.

Minulle juokseminen ei ole pelkästään liikuntaa ja kunnon ylläpitoa. Se on tapa kokea asioita, nähdä paikkoja, jonne ei välttämättä kävellen koskaan tulisi lähdettyä. Näin olen tehnyt aina. Se pitää minut elossa. Ja näin tulen tekemään myös jatkossakin. Se on osa minua.