"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

perjantai 30. syyskuuta 2011

Lupa "koskettaa".

Joka perjantai teen näköjään yhteenvedon kuluneesta viikosta, ja siitä, mitä tuli taas opittua, annettua ja saatua. Työviikkoni on tiivistetty tätä nykyä neljään 10 tunnin työpäivään. Rankka puristus joka viikko, mutta aina perjantai-aamuna uurastus palkitaan kolmen päivän viikonloppuna.



Kulunut viikko on ollut poikkeuksellisesti äärimmäisen rankka. Normaalia rankempi. Olen ollut todella väsynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mutta paljon mielenkiintoisia asioita on tullut eteen päivittäin, ja yksi mieleenpainuvimmista tapahtui keskiviikko-iltana.

Minulla on aina keskiviikon päätteeksi ihana body&mind-tyyppinen tunti. Tunnin sisältö vaihtelee rentoutuksesta syvävenyttelyihin, kehonhuoltoon ja kaikkeen siltä väliltä. Jokainen kerta on ainutlaatuinen, sillä asiakkaat sanelevat ja muokkaavat tunnin rakenteen omien tarpeittensa mukaan.
Tämän viikon keskiviikkona tunnille sattui vain kolme asiakasta. Mutta jokainen näistä kolmesta kuitenkin täytti jo läsnäolollaan 1/3 salista. Positiivisessa mielessä.
Pyysin tunnin alussa jokaista kuvailemaan päiväänsä yhdellä sanalla. Kiire. Kiire. Stressi. Siinä tiivistettynä nykyihmisen elämä.
Näiden kolmen sanan perusteella rakensin tunnin. Hengitysharjoituksia. Oman kehon luontaisen rytmin löytämistä. Kehon kokonaisvaltaista rentoutusta. Rauhoittumista. Ajatuksien poistamista kiireestä ja stressistä. Venyttelyä. Hiljaisuutta.
En muista koskaan aiemmin olleeni itse niin vahvasti henkisesti mukana kuin tällä kertaa. Aistimukseni olivat herkässä alusta alkaen, ja tunsin kuinka alkuun jännittyneet olotilat ja tuntemukset näiden kolmen asiakkaan keskuudessa alkoivat rentoutua loppua kohti. Täysin.
Tunnin loputtua huomasin erään naisen kiiruhtavan vauhdilla pois salista. Mieleeni tuli ajatus, että olinko loukannut häntä jollain tavalla, koska olin pyytänyt jokaista ajattelemaan päivän aikana tapahtuneita asioita, jotka olivat tuottaneet rauhattomuutta ja negatiivisia tuntemuksia.
Nainen kuitenkin palasi vielä takaisin ja pyysi anteeksi sitä, että oli ampaissut ulos sanomatta sanaakaan. Huomasin kuinka hänen silmänsä olivat itkuiset.
"Tämä oli vaan niin mahtava hetki. Puristuksen ja ahdistuksen tunne rintakehässä helpotti ja se aiheutti itkukohtauksen", hän kertoi silmät kosteina kyynelistä. Tunsin kuinka omiin silmiinikin alkoi nousta kyyneleet.



Nämä ovat niitä hetkiä, jotka jäävät mieleemme ikuisesti. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin tiedämme olleemme oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja nämä ovat niitä hetkiä, jotka muistuttavat meitä siitä, miksi teemmekään sitä mitä teemme.

Ihanaa viikonloppua!

torstai 29. syyskuuta 2011

"Row row row your boat..."

Jotta elämä ei olisi ihan ulapalla seilaamista ilman airoja, on hyvä joskus myös treenata soutulihaksia. Siis koko kehoa!

Nimesin n. tunnin kestävän treenin SoutuCircuitiksi, koska pääosassa treenissä todellakin oli soutulaite. Viikonlopun jälkeen jostain kumman syystä olin saanut hartiani aivan jumiin, ja kun nyrkkeilysäkkiä ei ollut lähettyvillä, otin alleni soutulaitteen, johon en ollutkaan koskenut vuosiin.

Soutulaite antaa erinomaisen koko kehoa kuormittavan treenin. Sillä harjoitat sydäntä, keuhkoja ja koko verenkiertoelimistöä. Myös kehität ja ylläpidät jalkojen, pakaroiden, selän, vatsan, hartioiden ja käsivarsien lihaskuntoa.

2000 m alkulämppää.


10 minuutin kevyen soutulämmittelyn jälkeen otin kaverikseni 8 ja 12 kg:n kahvakuulat. 5 minuutin ajan herättelin lihaksia perus etuheilautuksilla ja kierroilla vaihtaen kuulaa kädestä toiseen, minkä jälkeen hyppäsin taas soutamaan. Tällä kertaa vain 5 minuuttia, mutta vauhtia oli melkein tuplasti alkuun verrattuna.
Sama 5 minuutin lihaskuntotreeni jatkui kahvakuulilla punnertaen eritasopunnerruksia ja tehden kyykkyjä käyttäen 2 x 8kg:n kuulia painoina "räkissä", rintakehän edessä.
Sieltä taas soutamaan samat 5 minuuttia reippaalla temmolla. Tässä vaiheessa olin jo hiestä niin märkä, että oli pakko käydä hakemassa kaappiin unohtunut pyyhe. Ja suoraan siitä takaisin lihaskuntoon.
Jännehyppyjä. Yhden jalan nousuja rautaportaalle. Istumaan nousuja 12kg:n kuulan kanssa ja loppuun vielä 5 minuutin palautus soutaen.

Siihen loppu.
MAHTAVAA TREENIÄ! Hartiaseudun jäykkyydestä ei ollut enää tietoakaan, tilalle oli tullut koko kehon treeniväsymys.
Kaloreita soudettaessa kuluu kiitettävästi, jos jaksaa pitää vaihtia yllä ja omaa oikean tekniikan, MUTTA suosittelen maltillista aloitusta. Parin minuutin sessioilla. Keho tarvitsee aikaa totutella uuteen treenimuotoon.

Allaoleva videopätkä näyttää hyvin lihakset, jotka aktivoituvat tehokkaasti soutulaitetta käytettäessä.

http://www.youtube.com/watch?v=xRnuCKvBw9M&feature=related

Suosittelen!

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Signaalien soidessa paina jarrua!

Viikkoa vierähtänyt jo melkein puoleen. Huomaamatta.
Sitä on soudettu. Poljettu. Tehty lihaskuntoa. Venytetty ja vanutettu. Koutsattu ja saarnattu. On taas tullut tehtyä uusia oivalluksia. Havaittu uusia ilmiöitä. Opittu taas kolikon kääntöpuolta himpun verran tarkemmin.



Maanantai-päivä oli poikkeuksien poikkeus kaikessa mahdollisessa muodossaan. Tein kaikkea mitä normaalisti en tee, ja sen sain tuntea illalla koko kehossani. Aamun klo 7.30 pilates sujui vielä normaalin kaavan mukaan, mutta siitä sitten päivä käännettiinkin päälaelleen.
SoutuCircuittia. Haastavia asiakastapaamisia. Spinning-tunti valtavalle ihmismassalle. Kaaduin sänkyyn jo klo 20 ja nukahdin. Olin aivan poikki.
Noin kaksitoista tuntia myöhemmin heräsin hämmentyneenä. Miten olin voinut nukkua melkein kellon ympäri??? En tee sitä melkein koskaan.
Samoilla sävelillä hypättiin tiistai-päivään. Ja kun illalla raahauduin yhdeksän aikoihin kotiin, olin valmis taas kääriytymään peiton sisään ja sulkemaan silmäni. Näin myös tein. Sen kummemmin ajattelematta.

Tänä keskiviikko-aamuna kehoni ja mieleni hälytyskellot olivat tilassa, jossa signaalit alkoivat soida. Ne pyysivät hidastamaan vauhtia. Kaksi päivää tukkaputkella saivat riittää tälle viikolle. Loppuviikon kieltäytyisin kaikesta ylimääräisestä. Itsekkäästi.
Istuin rauhassa kahvikuppini ääressä pohtien elämän älyttömyyttä, ja sitä kuinka moni päivästä toiseen "ajaa kehollaan ylinopeutta". Moni ei osaa edes pysähtyä. Ei ehkä edes tiedä missä jarrut ovat.
Näen päivittäin ihmisiä. jotka juoksevat tapaamisesta toiseen minuuttiaikataululla. Tai tulevat jumppaan viime hetkillä. Suorittamaan.
Olen joskus ollut yksi heistä. Ja maanantaina olin melkein taas yksi heistä.

Uusien tapojen oppiminen vaatii aikaa. Mitään ei muuteta hetkessä vaan puolesta vuodesta pariin vuoteen on todettu aivojen prosessoivan muutosta ennen kuin ajattelusta ja toiminnasta tulee automaattista, ja ne muuttuvat tietoisesta tiedostamattomaksi.

Tänään kohtelen itseäni hellemmällä kädellä, pysähdyn ajattelemaan ja priorisoin "carpe diem" ajatuksen.

Ja lupaan kertoa ensi kerralla mitä SoutuCircuit on.

Allaoleva video on hetken pysähtyminen, rauhoittuminen ja rentoutuminen. Pieni hetki itsellesi.

http://www.youtube.com/watch?v=RLGHUe1OxNU&feature=fvsr

Harmoniaa.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Varaa aika/aikaa itsellesi!

Mielenkiintoista.
Törmäsin eilen töistä lähtiessäni ajatuksiaherättävään tapaukseen, johon en ole ennen kiinnittänyt huomiota.
Sanoin kollegalleni, että kerään kiireellä kimpsuni ja kampsuni, sillä minulla olisi hoppu. Minun hoppuni oli 15 min solarium-sessio, vartin oma rauha, ilman että kukaan häiritsisi. Ällistys oli suuri kun sanoin tämän ääneen.
"Häh, eihän sulla mihinkään sitten kiire ole",  sain hämmästyneen vastauksen.

Olin paahtanut aamulla herättyäni puoli kuudesta saakka pysähtymättä. Minulla oli yhdentoista tunnin jälkeen oikeus omaan aikaan. Edes vartiksi. Ilman häiriötekijöitä.

Mikä siis on "virallinen" syy kiireeseen? Onko oltava joku aika varattuna johonkin, että on lupa sanoa että nyt on hoppu? Eikö muka oma aika ole yhtä tärkeä kuin sovittu aika muiden kanssa?

Nykyään pidän kiinni omasta työajastani itsekkäästi, enkä jää tekemään juuri mitään ylimääräistä. Se ei ole vastuun laistamista vaan omista oikeuksista kiinnipitämistä. Helposti sitä ajautuu taas "hyväntekeväisyyden" tielle ja huomaa olevansa töissä 24/7. Elämä opettaa.


" IF YOU DON'T PAY ATTENTION TO YOUR OWN ASS NO ONE ELSE WILL."

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

86 400 sekuntia.

Rakastan aamuja. Nimenomaan niitä aamuja, kun on aikaa ajatella. Aikaa miettiä, pohtia ja suunnitella. Rakastan aamuja, kun tunnen, kuinka kaikki päivän 86 400 sekuntia on käsissäni ja minulla on mahdollisuus vaikuttaa joka ikiseen. Tavalla tai toisella.

Tänä aamuna minulla oli juuri se tunne. Se tunne, kun kaikki tuntui mahdolliselta. Mieleni herkkyysaste oli huipussaan, ja kaikilla ärsykkeillä oli vaikutusta toimintaani. Minulla oli mahdollisuus valita olotilani, halusinko hyvän vai huonon päivän. Vähän samaan tapaan kuin kaupassa valitsemme ostammeko terveellistä ruokaa vaiko ei-terveellistä ruokaa. Kummallakin on seurauksensa jälkeen päin, hyvään tai huonoon suuntaan.

Jotain on mennyt yhteiskunnassamme pieleen kun monesti huono päivä on helpommin toteutettavissa kuin hyvä päivä, ja roskaruokaa on helpompi ostaa kuin terveellistä ruokaa. Miksi näin?

Joudumme tekemään enemmän töitä hyvien asioiden eteen kuin huonojen. Valitamme töistä, kiireestä, ihmissuhteista, raha-asioista tms. ja joskus tuntuu ettei mikään valopilkku valaise tietämme.
Raakaa peliä sanoa tämä ääneen, mutta se olotila mikä meillä huonoina hetkinä vallitsee, on loppujen lopuksi itse aiheutettua.

Alkuvuodesta pidin luennon kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, ja menin sanomaan ääneen kuinka onnellisuus on meistä itsestämme kiinni. Arvata saattaa, kuinka moni läsnäolija tämän heti kyseenalaisti vastaväitteillään. Pintaan nousivat aiheet kuten läheisen kuolema, sairaudet, taloudelliset huolet yms.
Kuolema ja vakavat sairaudet ovat asioita, joihin emme juuri voi vaikuttaa. Mutta voimme vaikuttaa siihen, miten niihin suhtaudumme. Annammeko niiden suistaa elämämme täysin pois raiteilta pitkäksi aikaa vai tartummeko surun keskellä pieniin valonpilkahduksiin, joita näemme siellä täällä, ja jatkamme matkaa silti, vaikka kuinka tuntuu pahalta?
Se on itsestämme kiinni. Samoin ongelmat töissä, parisuhteissa, taloudellisessa tilanteessa tms. Pystymme vaikuttamaan niihin omalla suhtautumisella, ja jopa toisenlaisilla valinnoilla.

Meillä todellakin jokaisella on sama määrä aikaa vuorokaudessa, kukaan ei ole siinä yhtään eriarvoisemmassa asemassa. Jokainen minuutti on samanpituinen jokaiselle, joten kukaan ei voi valittaa ettei ole aikaa yhtä paljon kuin toisella. On meistä itsestämme kiinni miten käytämme aikamme.

Olen pikkuhiljaa itsekin alkanut ymmärtää, että moni vuosien varrella tapahtunut negatiivinen asia on ollut omien valintojen aiheuttama summa. Mitään en kadu, koska jokainen vastoinkäyminen, jokainen rankka ajanjakso on opettanut aina jotain.

Mietitäänpäs! Mitä jos meistä jokainen saisi 86 400 euroa rahaa joka päivä. Se summa olisi myös käytettävä saman päivän aikana, yhtään euroa siitä ei saisi säästää. Miten toimisimme? Tulisiko siitä helposti yhtä itsestäänselvyys kuin ajasta, jota meillä jokaisella on käytettävissä joka päivä, johon emme juuri kiinnitä huomiota. Paahdamme vain kahtakauheammalla vauhdilla eteenpäin.
Tämä rahasumma on kuin sekunnit vuorokaudessa, joku päivä, joku niistä 86 400 sekunnista on viimeinen...meille jokaiselle.

Nyt kun vielä on mahdollisuus vaikuttaa niin tehkäämme jokaisesta sekunnista elämisen arvoinen. Jokainen aamu meillä on mahdollisuus vaikuttaa uuteen päivään, ja tehdä siitä paras mahdollinen. Oikea asenne on tärkein!



Näillä sanoilla ja ajatuksilla on hyvä aloittaa uusi viikko!

perjantai 23. syyskuuta 2011

Pienellä asialla suuret seuraukset.

Pinttyneitä tapoja. Rutiineja. Olemme monesti niiden vankeina, emmekä uskalla tai osaa tehdä asioita toisin.

Olen koko viikon ajan tehnyt tietoisia pieniä muutoksia niin ajatusmaailmassani kuin toiminnassakin. Sanonta sanoo: " Jos teemme samoja asioita päivästä toiseen, saamme sen mitä olemme aina saaneet." Tämä on niin totta!

Kauniina perjantai aamupäivänä tapasin ystäväni kahvilla Helsingin keskustassa sijaitsevassa kahvilassa. Oli niin mahtava nähdä raskaana olevaa ystävääni, joka hehkui onnea ja sitä raskausajan huumaa.

Tilatessa kahviani, päätinkin tehdä normaalista poikkeavan vedon. Minä, vahvan mustan kahvin ystävä, en ottanutkaan sitä tavallista mustaa pannukahvia ilman maitoa ja sokeria, vaan tilasin mochaccinon. Ja siihen oli kaksi hyvää syytä.
Ensimmäinen: halusin tehdä jotain toisin, en samaa kuin aina, joka päivä, normaalisti.
Toinen: Esitteessä mochaccino näytti kauniilta, jopa taiteelliselta luomukselta. Sitä olisi ilo katsella.

Toki aina kauniit kuvat eivät vastaa todellisuutta, mutta tällä kertaa nuori tarjoilijatyttö osasi tehdä juuri oikeanlaiset kuviot maitovaahtooni kuin kuvassakin.


Tämä, että tein jotain toisin, sai olotilani nousemaan. Jo se, että itse mochaccino oli silmänruokaa, tavallisen mustan tylsän nesteen sijaan, nostatti tunnetilaa ja onnellisuusasteikkoa huiman pykälän.

Jos jokainen päivä muistaisimme tehdä jotain erilaista, normaaliarjesta poikkeavaa, saisimme aikaan uudenlaisen tunnelatauksen. Ruokkisimme mieltä ja kehoa eri ärsykkein, unohtaisimme turhautuneisuuden ja tylsyyden tunteen. Kokisimme uutta, herättelisimme aisteja uudelleen toimimaan aktiivisesti, osaisimme ehkä katsoa myös helpommin elämän kauneutta silmiin ja löytää niitä pieniä onnen hippuja, joita joka päivä on ympärillämme. Paljon.

Rutiineissa ja normaaliarjessa ei ole mitään pahaa, mutta rutiineista ja arjestakin saadaan mukavampaa kun tehdään joskus jotain poikkeavaa. Hauskaa ja mielialaa nostattavaa.

Kiitos ystäväni. Kiitos kauniin mochaccinon, joka avasi silmäni näkemään taas elämän kauneuden. Näinkin hassulla tavalla.
Jos uskallamme katsoa ja avata joskus oven, jota emme normaalisti avaa, saatamme yllättyä.

Elämän kauneus on monesti niin lähellä, ettei sitä aina osaa edes katsoa. Laput pois silmiltä ja zoomailemaan. Nautitaan niin pienistä kuin isoistakin asioista.

torstai 22. syyskuuta 2011

Elämän hallintaa & ihmistuntemusta. Vol 1.

Mitä on elämän hallinta?

Joskus muistan puhuneeni luennollani näillä sanoilla ja muutama kärkäs vastalause ponnahti heti joukosta pystyyn. Hallinta koettiin liian negatiiviseksi ilmaukseksi positiiviselle asialle. Ja jos asiaa tarkemmin ajattelee niin sitähän se on. Mutta kielemme vain on niin "köyhä" ettei vastaavaa korvaavaa ilmaisua löydy vaikka kuinka miettisi pään puhki. Se joka sen keksii ja löytää, niin huikkausta tänne suuntaan. Kiitos.


Tässä siis huomaamme kuinka sanoilla, joita käytämme, on voimaa. Sanat joko lataavat meidät negatiivisesti tai positiivisesti, ja tästä "latausenergiasta" on kiinni miten otamme ne vastaan.

Joku kokee hallinta-sanan liian "kontrolloivaksi" - jos se kontrolli on juuri se asia, joista haluamme päästä eroon. Toisille taas hallinta tuo turvaa - jos elämä muuten on täyttä kaaosta ilman mitään punaista lankaa missään.

Työssäni olen oppinut tunnistamaan ihmisiä ja "ihmistyyppejä". Meistä jokainen paljastaa itsestään enemmän kuin haluaisimme, jatkuvasti. Tapa jolla kävelemme ovesta sisään. Tapa jolla tervehdimme. Tapa jolla puhuttelemme toisiamme, kertoo meistä paljon. Alitajuntaisesti viestimme ympäristöömme ahdistusta, surua, pahaa oloa mutta myös samalla tavalla onnellisuutta, iloa ja hyvän olon tunnetta. Jokainen tietää miltä näyttää ihminen, joka hymyillee suupielet korvissa. Tälläinen ihminen hehkuu niin vahvasti ettei sitä voi olla huomaamatta.

Voimme omalla kehon kielellä myös vaikuttaa olotilaamme ja mielialaamme. Ihminen on psykofyysinen olento kokonaisuudessaan ja jokaisella linkillä on yhteys toiseen. Aamun väsynyt olotila, maanantaimasennus tai muu vastaava tunnetila saattaa hetkessä muuttua hyväksi kun hengittää muutaman kerran syvään täysin keuhkoin, avaa rintakehän ja vie edessä olevat hartiat lysystä taakse ja kävelee ylväästi leuka pystyssä ulos ovesta päättäväisin mielin sen varjolla että hyvä päivä on tiedossa.
Tässä tilanteessa helposti alkaa itseään naurattamaan, ja nauruhan on se joka tekee keholle hyvää. Se rentouttaa, se lisää kehon hyvänolonhormonien määrää ja hymyssä suin saa matkata töihin muiden ajatellessa "mikäs tota nyt noin hymyilyttää?". Kannattaa siis kokeilla! Saatatte yllättyä reaktiosta, niin itsessänne kuin toisissakin.

"Whether you think you can or think you can't - you are right." - Henry Ford

Ihanaa loppuviikkoa!!

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Going NUTS!

Pähkinät. Loistavaa "monitoimi" ruokaa. Voisi jopa puhua "voimaruuasta", koska pähkinöillä on todettu olevan hyvä vaikutus kehollemme niin henkisesti kuin fyysisestikin.

On hasselpähkinää. Saksanpähkinää. Cashewpähkinää. Parapähkinää. Pekaanipähkinää. Macadamiapähkinää. Maapähkinää. Pistaasia. Mantelia. Hyviä, pehmeitä rasvoja jokaisessa.



Miksemme hyödyntäisi näitä "voimaruokia"? Vaikka välipalaksi. Salaattiin. Mysliin. Patoihin. Kastikkeisiin. Leivontaan. Ihan mihin vaan. Toimii joka muodossa!
Muualla maailmassa pähkinät kuuluvat päivittäiseen ruokavalioon. Niitä löytyy jokaisen kaapista, mutta meillä Suomessa pähkinät mielletään enemmänkin harvinaisiin "herkkuihin" suolattuna ja paahdettuna.
Harmi sinänsä, sillä pähkinät ovat terveysruokaa. Todellakin.
Vaikka pähkinät sisältävät n. puolet rasvaa, niin suurin osa tästä rasvasta on juuri sitä hyvää rasvaa eikä sitä tarvitse pelätä. Se vaikuttaa mm. sydämen terveyteen, kolesterolin laskuun ja hormonitasapainoon. Rasva, yleisesti ottaen, on yksi solujen rakennusaineista, joten se on koko elimistön hyvinvoinnille välttämätöntä.

Parapähkinöillä on todettu olevan vaikutusta mielialaan positiivisella tavalla ja siksi niitä kutsutaankin "happy nuts"-nimellä.

Pidän itse melkein aina laukussa mukana pähkinäpussia tai rusinapähkinä-sekoitusta siltä varalta, etten ehdi aterioida tai muuten vaan tarvitsen lisää energiaa. Pähkinöistä saa myös hyvin proteiinia, joten niistä on hyötyä varsinkin liikkuvalle ihmiselle. Mutta toki kaikille, jotka niitä pystyvät syömään.

Pitää vain muistaa ettei tehdä "going nuts"-temppua ja syödä pähkinöitä liikaa. Energiamäärä on huima, joten pysytään kohtuudessa tässäkin asiassa. Pieni kourallinen riittää. Suolattomina ja paahtamattomina.










tiistai 20. syyskuuta 2011

S niin kuin s-y-k-s-y.

Lehdet ovat pysyneet pitkään puissa tänä syksynä. Vihreinä ja raikkaina. Mutta nyt, tänä aamuna huomasin kuinka syksy on saapunut. Viimeöisen syysmyrskyn seurauksena moni puu menetti lehtiään, kasapäin. Ja varsinkin kotikatumme isot vaahterat. Kauniit, selkeälinjaiset lehdet makasivat märällä asfaltilla. Kuin luovuttaneina. Osa vielä kauniin vihreinä.

Puu on kuin ihminen. Molemmat elämme sykleissä. Ihminen on kokonaan luonnon armoilla, samoin puu. Vuodenajan vaihtelun mukaan muutamme energiatasoamme. Muutamme ulkonäköämme. Vaihdamme vaatteidemme väriä ympärillä olevan luonnon kanssa samaan tahtiin.

En pidä syksystä. Vihaan ajatustakin siitä, että valoisa aika tulee päivä päivältä lyhyemmäksi. Värimaailma ympärillämme muuttuu aina vain synkemmäksi. Mieli sen mukana.
Onkohan tässä myös syy siihen, etten löydä yhden yhtä vaatekappaletta, joka miellyttäisi? Kaupan vaatehyllyjen värimaailma kumpuaa poisimettyä energiaa, samoin kuin kotikatumme vaahtera. Jokin kuolee paikalleen, tai ainakin uupuu yrittämiseen.

Kaipaan kesän kirkkaita värejä. Kaipaan raikkautta. Kaipaan valoa.

Mutta tätä tämä elämä on. Jostain on aina luovuttava, saadakseen tilalle jotain uutta. Puu luopuu lehdistään, kasvattaakseen entistäkin kauniimmat ensi keväänä. Ihminenkin alkaa säästää energiaansa pimeinä aikoina jaksaakseen taas keväällä paistaa auringon kanssa kilpaa.

Mutta vaikka kuinka yritän, niin silti en tykkää syksystä. Kaiken eteen joutuu tehdä kahtakauheammin töitä. Mikään ei tule helpolla. Kehosta joutuu puskemaan voimavarat väkisin ulos. Ne eivät tule automaattisesti vaan ne pelkäävät pimeää ja siksi ovat piilossa. Jossain, josta niitä ei aina löydä.
Onnellisia ihmisiä näkee aina vain harvemmin. Kaikki valittavat pimeyttä. Väsymystä.
Hymyjä ihmisten kasvoilta saa hakea. Monilla suu roikkuu alaspäin toukokuulle saakka.

Kesällä jaksan herätä mukisematta juoksemaan vaikka viideltä aamulla. Ei edes tee tiukkaa. Mutta nyt, käperryn entistäkin tiukemmin peiton alle. Viideltä herääminen on minulle painajaista.
Vaikka kuinka yritän saada mieleni tason ajattelemaan positiivisesti, ja vaikka kuinka yritän saada jostain kaivettua motivaatiota aikaisiin aamuihin, niin silti ne tuottavat tuskaa. Se on se pimeys.

Syysaurinko. Kirkkaansininen taivas. Ilman pilven pilveä. Vain se saa minulta hyväksynnän. Ja lapsen riemu, löytäessään maailman kauneimman vaahteran lehden kellumasta vesilammikosta. Siitäkin voi repiä ilonaihetta.
Ja kun lähtee kameran kanssa ulos. Tavoitteena ikuistaa kaunein ja värikkäin syyspäivä. Syksy: saat anteeksi kun olet olemassa. Ehkä opin pitämään sinusta vielä joku päivä. Pienin askelin. Ehkä.



PS/ Eikä unohdeta kirkkaanpunaisia kumisaappaita. Ja niillä hyppimistä vesilammikoissa tyttären kanssa päiväkotimatkalla kilpaa. Pieniä ilonaiheita syyspäivässä.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Lupa levätä.

Hyötyliikuntaa. Suosi sitä. Juokse portaat. Jätä hissi väliin. Kävele bussin sijasta tai hyppää pyörän selkään. Näitä toitotan asiakkaille. Näistä luemme lehdistä. Näistä puhutaan mediassa. Nämä ovat ohjeita, joilla "normaali" ihminen pääsee maksimoimaan kehon kulutustaan. Pitämään painoaan kurissa, jos aikaa ei ole juosta jumpissa tai lenkkipoluilla.
Toista se on liikunnanammattilaisen arki. Toistakymmentä jumppaa viikossa, mitä jaksaa jonkin aikaa. Mutta ei ikuisuuksia, ei ainakaan rankkoja ryhmäliikuntatunteja. On opittava tuntemaan oman kehon voimavarat ja osattava höllätä ajoissa jos siltä alkaa tuntua. Emme ole robotteja, emme ole yli-ihmisiä vaan mekin väsymme ja meidänkin kehomme uupuu.

Oma jaksaminen nykyään tulee siitä, että osaan sanoa EI. Viisi ohjattua vakituntia viikossa riittää. Harvoin suostun sijaistamaan, itsekkäistä syistä. Jätän energiaa perheelleni, omaan liikkumiseen, joka on kaukana suorittamisesta. Se on nauttimista omasta ajasta ja omista fyysisistä voimavaroista. Ja jätän myös energiaa sille, että pystyn saavuttamaan rauhalliset yöunet ilman että keho käy jatkuvilla kierroksilla.

Joku lukee kirjaa. Joku taas soittaa. Joku pelaa shakkia. Joku neuloo sukkaa. Minä juoksen. Juoksen siksi, koska se auttaa keskittymään. Se rauhoittaa. Se antaa voiman tunteen ja tuplaa energiavarastoni niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Omat treenini tapahtuvat työni ulkopuolella. Nyt minulla on taas ollut niihin aikaa, koska olen antanut niille aikaa. Muiden liikuttaminen on helposti suorittamista. Olen siellä heitä varten, mutta vapaalla olen vain ja ainoastaan itseäni varten.
Rakastan sitä tunnetta, kun alaraajalihakset tekevät vahvasti työtä. Rakastan sitä tunnetta, kun keskivartalon lihakset tukevat jokaista juoksuaskelta. Rakastan sitä tunnetta kun fyysisyys kohtaa henkisen vahvuuteni, tai henkinen vahvuuteni kohtaa fyysisen vahvuuteni. Ihan miten vain. Kunhan tunnen olevani vahvoilla, jaksan ja ylitän itseni, olen taas askelta edempänä kuin viimeksi. Keskityn vain itseeni. Itsekkäästi.

Rakastan sitä tunnetta niin paljon, etten halunut lähteä viikonloppuna pilaamaan sitä. Osasin sanoa ei. Osasin kuunnella väsynyttä kehoani, kulutettuja lihaksiani ja kasaantuvaa univelkaani. Keho ja mieli tarvitsi lepoa ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Houkutus oli suuri. Koko viikonlopun ihana aurinko helli säteillään ja loi ympärilleen positiivisuutta. Mahtava sää lenkkeilyyn.
Pidin silti pääni ja annoin lihasteni levätä. Takana viime viikko nyrkkeillen, spinnaillen ja kahvakuulaillen muutamaankin otteeseen, puhumattakaan kaikesta muusta. Olin itselleni velkaa hetken olla rasittamatta kehoani. Juosta kyllä ehtii.

Huomaan viikko toisensa jälkeen kuinka joudun miettimään ja jakamaan energiaani, ja sen riittävyyttä. Yritän hidastaa suorittamista. Maksimoida hetkessä elämistä. Kehityn siinä joka päivä, pienin askelin.
Olen tottunut hissin sijaan sieppaamaan portaat alleni, ja varsinkin silloin jos hissiä tarvitsee odottaa. Olen tottunut juoksemaan liukuportaat, minun on nimittäin hankala jäädä odottamaan paikalleen, että portaat vievät minut ylös.
Yritän opetalla näistä "tavoista" eroon. Osittain. Varsinkin väsyneenä. Minullakin on oikeus hellittää hiukan. Lupa levätä.


" You never know how STRONG you are until being STRONG is the only choice you have."

perjantai 16. syyskuuta 2011

Nyrkkeilyä verestämässä... Vol 2.

Siitä on kulunut jo kolme kokonaista päivää. Yhä tunnen pienten lihasten hitaan palautumisen käsivarsissa, jänteiden ja hermojen herkkyyden ranteiden ympärillä sekä kämmenissä.
Tämän siitä saa kun lopettaa treenaamisen ja palaa takaisin vasta vuosien jälkeen. Kosto on suloisen kipeä!

Suoraa. Vahvasti vielä loppuun saakka.

Olkoon tämä esimerkkinä siitä, että hyvä kunto on vain lajikohtaista. Ja hyvä kunto on myös äärimmäisen suhteellista. Jokainen liikunta- tai urheilumuoto aktivoi eri tavalla lihaksia käyttöön ja siksi hyvä juoksija ei todellakaan ole välttämättä hyvä uimari tai nyrkkeilijä.

Jos on tottunut vuosien varrella treenaamaan rankastikin salilla, niin se ei ole itsestäänselvyys että kahvakuulan kanssa painoharjoittelu olisi yhtä helppoa.

Mitä monipuolisemmin kuormitamme kehoamme, sitä parempaan kuntoon pääsemme.

Vaikka tiesin odottaa tiistain kuntonyrkkeily-treenien jälkeen pitkää palautumista, niin silti olen hiukan yllättynyt kuinka rankasti jokainen isku vaikutti käsivarsien lihaksiin, niveliin, jänteisiin ja hermotuksiin.
Aiemmin treenatessa olin saanut kylkiluiden välissä olevat pienet lihakset, serratukset, ja lapaluiden välissä olevat "rompparit" kipeiksi. Mutta nyt oli toisin. Nähtävästi serratukset ja rompparit ovat vahvistuneet vuosien varrella mm. kahvakuula-treenien myötä.

Harva meistä hakkaa huvikseen mitään, joten tärähdykset ovat monesti vieraita käsivarsille, ja niiden alueen lihaksille. Sama pätee, jos on tottunut aina kävelemään, ja yhtäkkiä vaihtaakin juoksuun, niin kyllä varmasti keho reagoi juoksuaskelten tärähdyksiin, koska luut, nivelet ja eri hermotukset saavat uudella tavalla ärsykkeitä askeleen osuessa maahan.
Eli taas, kävelykunto ei ole sama kuin juoksukunto. Ja hyvä lihaskunto ei ole sama kuin nyrkkeilykunto.
Kaikki lajit vaativat omat harjoittelunsa.

Salaman isku.

Nyrkkeily kokonaisuudessaan on loistavaa koko kehoa kuormittavaa treeniä. Ja kun siihen otetaan mukaan myös "kuntoilupuoli" niin saadaan monipuolinen ja kokonaisvaltainen liikuntamuoto, joka soveltuu kaikille.
Kaikki lihasryhmät joutuvat töihin, syke nousee ja kalorit "palavat" alta aikayksikön melkein tuplasti nopeammin kuin esim. samassa ajassa hölkäten. Ei siis ihme että olen syönyt viime päivien aikana kuin hevonen!

Nyrkkeily itsessään myös rentouttaa hartiaseudun lihaksia, ja sen sain huomata konkreettisesti itse, kun lopetin säännöllisen viikottaisen nyrkkeilytreenini vuosia sitten. Hartialihakset jämähtivät kuin seinään.

Jos kysyn itseltäni miksi pidän lajista, niin ehkä suurin syy on se, että kerta toisensa jälkeen pystyn aina kehittymään. Ja myös se, että monipuolisuudessaan tämä on yksi parhaimmista treenimuodoista.
Hanskat kädessä pääsen myös psyykkisesti rentoutumaan. Se ei ole aggression purkua vaan keskittymistä, itsensä voittamista ja omien voimavarojen havainnointia.
Juttelin pitkään samaisesta aiheesta myös Lauran kanssa, ja tässä olimme samoilla linjoilla.

Houkuttelee treenaamaan.
Laura Kakkolalle vielä suuri kiitos yhteistyöstä!

torstai 15. syyskuuta 2011

Nyrkkeilyä verestämässä vuosien tauon jälkeen. Vol 1.

Olin odottanut tätä iltaa pitkään. Oli aika käydä verestämässä vanhoja muistoja hanskat kädessä ja saada kauan passiivisena olleet lihakset taas aktivoitua.

Ne hikiset hanskat.

Tiesin mitä odottaa. Rankkaa lihaskuntoa. Kestävyyden äärirajoja. Hikeä ja mahdollisia kiputiloja jälkeen päin. Ei armoa vaan täyttä treeniä koko keholla, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Kyse oli kuntonyrkkeilystä. Kehäkammoisille loisto vaihtoehto pitää yllä kokonaisvaltaista fyysistä kuntoa, mutta kehittää silti kiehtovaa nyrkkeilyn lajitekniikkaa.

Kun entinen asiakkaani Laura Kakkola antoi minulle mahdollisuuden päästä Helsingin Tarmo Ry:n kuntonyrkkeily-treeneihin sateisena ja tuulisena syyskuun iltana, tartuin tilaisuuteen empimättä.

Lauralla itsellä on yli kymmenen vuoden lajiharjoittelukokemus taustalla. Hän on kuntonyrkkeilyohjaaja, nyrkkeilyjaoston jäsen, johtokunnan sihteeri ja kunniallisesti myös 80-v juhlavuoden koordinaattori.


Tiistai-ilta klo 18.30. Kuntonyrkkeilyn jatkoryhmä.

Ohjaajana toimi Taave, pitkänhuiskea hauska kaveri, joka laittoi porukan pikaisesti aisoihin ja mukisematta jokainen seurasi hänen ohjeitaan ja käskyjään alusta loppuun saakka.
Arvioituna oli mukana ehkä noin nelisenkymmentä, saattoi olla jopa enemmänkin. Miehet olivat enemmistönä toki, mutta kyllä meitä kovapäisiä naisiakin löytyi joukosta. Kymmenkunta ehkä.

Puolentoistatunnin treenin aikana käytiin läpi alkulämmittely, joka piti sisällään salin ympäri juoksua/hölkkää/hyppyjä, hartioiden pyörityksiä, käsien heittoja, kylkien ja selkärangan avauksia eri versioina.
Lämmittelyä seurasi lihaskunto-osuus keskivartalon vahvistuksineen ja punnerruksineen loistavalla laskutekniikalla 1-2-3-4-5-6-5-6-7-6-5-7-6-5-4-5-6-7....eikä loppua näkynyt. Paitsi siinä vaiheessa kun porukka ei enää liikkunut lattialta ylös.


Laura valmistautumassa.

Sitten itse asiaan.
Parin kanssa vedettiin hanskat käteen. Suoraa. Väistöjä. Alakoukkua.Yläkoukkua. Kaikkea mahdollista. Eri versioina. Puolestatoista minuutista kolmeen. Ja vaihto.
Joka ikinen oli varmasti puhki summerin soidessa. Huohotusta. Hien pyyhkäisyä ja pika juomataukoa.

Tunsin alkuun kuinka kehoni oli todella ruosteessa. En saanut keskivartaloa kunnolla mukaan. Edellisestä nyrkkeilykerrasta oli aikaa jo neljä, ehkä jopa viisi vuotta. Monet lihakset olivat siis saaneet levätä rauhassa liian kauan.
Laura parinani osasi kuitenkin heti korjata virheeni, ja loppua kohti lyönnit ja kehon kokonaisvaltaisempi käyttö alkoi parantua. Se ei ole se voima, vaan se tekniikka, joka ratkaisee!!! Tässäkin lajissa.

Välineillä kovaa loppusuoraa.

Armoa ei anneta.

Syke korkealla. Keho koetuksella.

Ja jotta hiki valuisi vielä vuolaammin jokaisen kasvoilta, siirryttiin vielä välineille. Oli säkkiä, päärynäpalloa, refleksipalloa, linkopalloa ja hyppynarua. Ja taas aikaa minuutista kolmeen, ja vaihto. Taattu kehon energiavarastojen tyhjennys ennen loppuvenyttelyjä.

Loppuvenyttelyt.

Olen ollut mustelmilla. Jopa verinaarmuilla, mutta en muista että koskaan aiemmin käteni olisivat tärisseet näin paljon, tai saatikka lopettaneet toimintansa kokonaan. Pystyin kyllä nyrkkeilemään, mutta jo vesipullosta juominen olikin sitten ihan toinen juttu.
Olin tullut tekemään juttua blogiini, tarkoitus oli ottaa kuvia, hyviä sellaisia, mutta huomasin tärisevin käsin piteleväni kameraa.
Vasen käsi tärisi oikein toden teolla. Siinä olisi kahvikuppikin saanut kyytiä. Oikea pystyi juuri ja juuri painamaan laukaisijaa. Se kuitenkin edellytti sitä, että sain asetettua kameran tasolle ilman että jouduin pitelemään sitä. Ei tullut mieleenkään lähteä muuttamaan asetuksia, ottamaan manuaalilla kuvia tai zoomaamaan sen enempää. Laukaisu oli jo työn ja tuskan takana. Jalusta olisi ollut tarpeen tällä kertaa.

Tämä on sitä mukana oloa. Täysillä. Henkeen ja vereen.

Taave ja Laura.

Allaolevasta linkistä on mahdollisuus tutustua tarkemmin Helsingin Tarmon pitkään historiaan, toimintaan ja saada tietoa kursseista, treeniaikatauluista yms.

http://helsingintarmo.fi/


Kiitos Laura. Kiitos Taave. Ja kiitos koko energinen porukka, joka tiistai-iltana oli paikalla!!!

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Omatekoista crossfittiä raakileena.

Nyt puhutaan rankasta treenistä. Viimeiseen hengen vetoon.
Ajatus tavallisesta juoksulenkistä tuntui hiukan laimealta tänä sunnuntaina, joten päätin jo edellisenä iltana, että tekisin sen ohella myös jotain aivan muuta. Ja seuraavaa sain kasaan tyttäreni avustuksella:

n. 30 min reipasta juoksua vaunuja työtäen (n. 15 kg:n lasti)
10 x 100m keskiraskasta mäkeä ylös juosten työntäen vaunuja
10 x nostoa 12 kg:n painoisella lapsella suoraan ylös rintakehän kohdalta kädet suoriksi pään päälle
10 x 20 porrasta hyppien tasajalkaa ylös ja palautellen hölkällä alas
10 x nostoa 12 kg:n painoisella lapsella yllämainittuun tapaan
10 x 100m keskiraskasta mäkeä ylös juosten työntäen yhä vaunuja
n. 30 min kevyttä juoksua työntäen yhä vaunuja samalla painolastilla

Tasajalkaa hyppien ylös. Mahtavaa!


20 kertaa ylämäkeä.
Täydellinen sää.
Muutamat dipit ja punnerrukset vielä loppuun.
Mahtavaa! Mahtavaa! Mahtavaa! Rankkaa, mutta niin huippua!
Nyt alkaa tuntua siltä kuin pitääkin. Keho ja mieli puhuvat samaa kieltä. Ei ole treeniä johon keho ei pystyisi. Tällä hetkellä.
Mieli on monesti se, joka jarruttelee. Mutta siihenkin on aina omat keinonsa kuten esim. allaoleva linkki, joka toimi tämän aamun motivaattorina ja eilisillan inspiroijana.

Miksi tyytyä siis vähempään kun voi saada enemmän???

http://www.youtube.com/watch?v=ignxdHgpzWI&feature=share

Tasainen maasto on tylsää.
Tekosyitä ei ole, on vain keinotekoisia syitä, jotka estävät meitä lähtemästä, toimimasta ja voittamasta.
Kun unohdamme sanat isi-muodoissa (pitäisi, täytyisi, haluaisin jne.) ja teemme asioille jotain, saamme aikaan positiivisen energian, jonka siivet kantavat kauas. Unohdamme suorittamisen ja annamme kehon ja mielen elää siinä hetkessä. Täysillä.

Elämän kauneutta.
Tähän tapaan siis tänään, fiilistelylenkki kolmevuotiaan energiapakkauksen kanssa. Taas nähtiin ja koettiin elämän kauneutta. Aurinkoa. Merta. Rusketusta. Ihmisiä. Laivoja. Aaltojen pauhetta. Merilokkien kirkunaa. Ohi cruisailevia moottoripyöriä. Toinen toistaan erilaisempia ja ihmeellisempiä pikkukiviä. Jopa vesitaso lentokone lipui hiljalleen viereemme rannalla.

Jos vielä kyytiin ois päässyt...
Eli en voi taaskaan muuta sanoa kuin että NÄITÄ LISÄÄ!!!

lauantai 10. syyskuuta 2011

Aurinko. Meri. Lenkkitossut.

Elämän kauneudella oli tänään avoimet ovet. Ja minä otin avosylin vastaan jokaisen hetken.
Aamuaurinko.
Aamukahvi sängyssä.
Lapsen aito nauru, ja siitä kumpuava ilo.
Äidin ja tyttären yhteinen aamulenkki. Vaunuilla. Juosten.

Voi kun jokainen aamuni alkaisi näissä maisemissa.


On kaksi paikkaa, joissa sieluni lepää juoksulenkillä. Toinen on metsä, mielellään mahdollisimman keskellä ei-mitään. Ja toinen on merenranta. Kun metsää ei ollut lähettyvillä, niin suunta oli kohti merta. Sen ylle laskeutuvia auringonsäteitä ja siellä lipuvia laivoja.

Sun 'n' Sea = <3


Jatkoin siis viime viikonloppuna aloittamaani "urakkaa". Juoksua pitkin Helsingin edustan rantaviivaa. Bongaillen toinen toisistaan kauniimpia purjeveneitä. Hymyileviä ihmisiä. Ja nuuhkien meren tuoksua.
Siitä sain voimaa. Energiaa. Kaikkivoipuus aatokset. Ja parhaan mahdollisen aloituksen päivään.

Kallioiden valloitus.


Vaunuilla juokseminen on aina haaste, varsinkin epätasaisessa maastossa. Mutta minähän en haasteita pelkää, eikä myöskään tyttäreni, joka rakastaa äitinsä tavoin ylä- ja alamäkiä. Kivikoita ja kallioita.
Pienet pomput ja tärinät eivät matkaa haittaa, päinvastoin, tekevät siitä mielekkäämpää.
Ja onko mahtavampaa kuin saada juoksulenkille kaveri, joka osaa olla yhtä aidosti innoissaan ja ihastuksissaan merestä, laivoista, kallioista, rantahiekasta, portaista ja hetkessä elämisestä. Kiitos rakas tyttäreni!

Pieniä elämän ihanuuksia. Hetkiä jotka muistamme.


Keho tottuu aika pian vaunujen kanssa juoksemiseen. En muista koskaan kokeneeni sitä epämukavaksi, kunhan muistaa vain vaihtaa pienin väliajoin työntökättä ja rentouttaa hartiat mahdollisimman hyvin. Voima ei tule käsivarsista vaan todellakin koko kehosta. Normaali, ilman vaunuja juokseminen, jopa tuntuu tylsältä tehokkaan puolitoistatuntisen "työntölenkin" jälkeen.

Näitä lisää! <3

perjantai 9. syyskuuta 2011

Circle of week, circle of energy.

Viikko on melkein vierähtänyt. On taas puurrettu niska limassa ja kädet rakoilla, mieli korkealla ja ajatukset positiivisena. Tai ainakin yritetty.
Työurakka on painanut päälle jo jonkin aikaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Raakaa on siis peli hyvinvoinnissakin. Mitään ei saa helpolla, mutta tyytyväisyys on aina suuri saavutettaessa tuloksia, niin omia kuin muidenkin.
Jos maanantai alkaa liikuttamisella ja jatkuu sen motivoimisella, niin tiistai jatkuu samaa rataa paitsi että kahtakauheammin.
Keskiviikkona ollaan jo levon tarpeessa, mutta yhä on haettava jostain se positiivisuus ja energia saada ihmiset liikkeelle, hyvinvoiviksi ja motivoituneiksi. Valmennusta valmennuksen perään, jopa jo itsellekin.
Torstaina punnitaan se kaikki kantti ja yritetään hakea vielä voima ja energia heilauttaa kuulaa ja polkea spinning-pyörää tuhatta ja sataa, ylä-ja alamäkeä (tuskan)hiki valuen vuolaana otsalta.
Olo on aina tyytyväinen illalla klo 21. Keho raukea ja hyvällä tavalla väsynyt. Työviikko takana. On taas saanut paljon aikaan lyhyessä ajassa. Edessä on kolme päivää vapaata ja sama rumba uusiksi taas maanantaina klo 7.30 alkaen.
Ja miksikö teen työtäni?
Siksi, että joka kerta kun tapaan ihmisen, ohjaan tunnin tai pidän luennon, saan välittää jokaiselle mahdollisuuden hypätä "comfort zonelta" pois ja tehdä mahdottomasta mahdollista. On uskottava ihmisiin ja annettava heille usko myös itseensä. Monilta se puuttuu täysin.

Kurkkaa allaoleva video, joka varmasti herättää ajatuksia siitä että "The right attitude is everything".

http://www.youtube.com/watch?v=H8ZuKF3dxCY&feature=related

Katse kohti valoa, pimeydessäkin.

            
                              Ihanaa viikonloppua!





maanantai 5. syyskuuta 2011

Energia hakusessa!

Hämmästyin tänä aamuna ruokakaupassa. Kello oli seitsemän ja pikaisesti olin ostamassa omia eväitä työpäiväni läpiviemiseksi. Jonoa kertyi hetkessä ja kaikilla tuntui olevan valtava kiire. Jokainen näytti väsyneeltä, ja haukotus tuli ketjureaktiona ainakin joka toiselta. Kiinnitin huomion ostoksiin, joita ihmiset kantoivat käsissään. Battery. Red Bull. Ed. Energiajuomia jokaisella.
Oli maanantai-aamu. Itsekin olin heränyt 5.30 ja yksi kuppi mustaa kahvia oli liian vähän tälle aamulle, joten join kolme. Silmät vielä silloinkin kiinni.

Miten nämä aamut onkaan aina viikko viikolta vaikeampia mitä syvemmälle syksyyn mennään??? Vaikka kuinka kävisi ajoissa nukkumaan, niin silti herääminen puoli kuusi aamulla tuntuu aina yhtä vaikealta.
Mutta ilman siipiä antaavaa redbullia, tai energisoivaa batteria sain oman potkuni päivään klo 7.30 pilates-tunniltani. Rauhallista mutta voimakasta energiaa, joka kantoi päivän vahvasti loppuun saakka.

Mieleeni jäi kuitenkin kytemään ihmetys energiajuomien suosiosta. Ja niistä ilmeistä, joita näki kaupassa seitsemän aikaa aamulla. En ihmettele yhtään jos olemme näin väsyneitä, kun aamun ainoa "pala" on kofeiinia, tauriinia, guaranaa ja tuhottomasti E-koodeja. Keho ei käy vahvana kauaa.
Olen kulkenut paljon aikaisia aamuja ruuhkaisissa julkisissa kulkuneuvoissa, joissa näkee puoliunisia matkustajia, osa jopa nukkuu. Mutta tämä kaupan jono oli vielä vaikuttavampi. Aivan kuin edit tai redbullit olisi ollut ainoa toivo selvitä päivästä kunnialla. Monille se ehkä oli päivän paras piristysruiske.

No ei ne omat ostoksenikaan olleet kovin häävejä. Kaksi recovery juomaa ja rypäleitä. Olisin voinut valita paremminkin mutta...

Eväät.





sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Rantaviivaa fiilistellen.

Tänä aamuna tuli juostua pitkä siivu Helsingin rantaviivaa. Rakastan merta. Sen tuoksua. Aaltojen kohinaa ja merituulen kosketusta koko keholla. Se on aina ollut lähellä sydäntäni. Se rauhoittaa mutta silti antaa valtavasti energiaa, minkä sain kokea tänään.
Voiko parempaa säätä toivoa. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Purjeveneet lipuivat vielä laumoittain horisontissa nautiskellen kesän viime rippeistä. Lenkkeilijöitä oli liikkeellä paljon. Jokaisella ihana aurinkoinen hymy kasvoillaan. Ja minä olin yksi heistä. Yksi onnekkaista!

Kallio oli minulle.


Olin jo edellisenä päivänä suunnitellut reitin sunnuntai-aamun juoksulenkilleni. Reitin piti tuoda fiilistä, siinä piti olla tunnetta, ja se piti olla nautinto. Ja valinta osui nappiin. Täydellisesti!
Kaksi tuntia siinä vierähti. En edes meinanut malttaa tulla takaisin. Juoksu kulki höyhenen kevyesti mutta silti vahvasti. Oli se fiilis, kun kaikki tuntuu mahdolliselta  -- olisin voinut juosta vaikka maailman ääriin. Auringon kultaa kasvoillani.

Keho teki työtä, mutta mieli pysyi rauhallisena. Voi kuinka paljosta olisinkaan jäänyt paitsi, jos en olisi ollut siinä hetkessä, aistinut tunnetta, jota se hetki toi tullessaan. Näin ja havainnoin elämän kauneutta. Ihmisten onnellisuutta. Lasten iloa ja koirien riemua. Näitä asioita on ympärillä, ja paljon, jos vain on aikaa katsoa.

Minulla oli aikaa myös pysähtyä. Ikuistaa muutamia mahtavia hetkiä. Kiitos iPhonen, joka kulkee monessa mukana. Loisto kapistus!

Horisontti ja aamuaurinko.

Aaltojen kohinaa.

Rantaa pitkin.

Kotimatkallani iPodistani tuli vahingossa biisi "No easy way out", cover versiona kylläkin.

http://www.youtube.com/watch?v=mXq_63F0lOk&feature=fvsr

Sanat olivat kuin tehty siihen hetkeen "... there is no easy way out, there is no short cut home..."
Olisin voinut valita sen helpoimmankin reitin, suoran tien ilman mutkia, mäkiä ja kivikkoja mutta ehei, kallioita, hiekkamäkiä, kivikkoja ja rappusia oli löydyttävä.

Loistava treeni alaraajoille, askeltaen ja tasajalkaa hypäten.

Tasapainohaastetta.

Juokseminen on kuin elämä.
Ilman haasteita emme kehity, emme vahvistu eikä meistä tule parempia ihmisiä. Turha oikoa sieltä mistä aita on matalin, siellä on yleensä ruuhkaa. On yritettävä kurkottaa juuri sieltä korkeimmasta kohdasta yli, mistä näkymät ovat parhaimmat! Onnistua ei tarvitse ensimmäisellä kerralla, mutta ehkä seuraavalla, tai sitä seuraavalla...







lauantai 3. syyskuuta 2011

"Elämä on kuin kuppi kahvia..."

Hmmm... Alan pikku hiljaa päästä siihen. Siihen ettei elämää ole tarkoitus ottaa liian vakavasti. Kaikkea ei tarvitse tehdä, ja kodin ei aina tarvitse olla steriilipuhdas. Astianpesukonetta ei ole pakko tyhjentää illalla, vaan sen voi jättää aamuun, tai aamupäivään, tai päivään... Eikä neuroottisesti tarvitse pitää kiinni viikottaisesta siivouspäivästä, vaan siivota voi silloin kun on tarpeeksi sotkusta.

Heräsin aamuun ja siihen ihanaan tietoisuuteen, että oli vapaapäivä. Mihinkään ei tarvinnut kiirehtiä, kaikki sai tapahtua kuin hidastetusta elokuvasta.
Tyttäreni kuitenkin aamuvirkkuna herätti siinä seitsemän kieppeillä, joten se siitä pitkäännukkumisesta. Laahustin keittiöön kahvin keittoon ja rakas päivänsäteeni seurasi perässä.
"Äiti, oletko sinä väsynyt?", kysyi tämä kolmevuotias tarmonpesä.
"On äiti vielä hiukan väsynyt", vastasin mittaillen silmät sirrillään kahvia koneeseen.
"Mene sinä takaisin nukkumaan, minä menen herättämään isin", tyttäreni sanoi.
IHANAA!!!! Olenpa kasvattanut ajattelevaisen neidin - iskä joutuu vielä koville tässä huushollissa!

Kömmin takaisin vielä sänkyyn kahvikupin kanssa. Nukkumisesta ei enää tullut mitään, mutta se ihana tunne kiireettömyydestä, viikonlopusta ja hetkessä elämisestä oli mahtava aloitus aamulle.
"Ennen vanhaa" olisin jo kirjannut valmiiksi tehtävälistan. Minulla olisi ollut kalenterissa liuta merkintöjä, että viikonloppuna tarttee tehdä sitä, sitä ja sitä... Mutta nyt, tyhjää täynnä. Vapaus tehdä mitä vain, ilman mitään pakotteita ja velvotteita, joita itse itselleen olisi hölmöyksissään asettanut.
Ainoa asia mitä suunnittelin ja mietin oli viikonlopun juoksulenkki. Se kuului viikonloppuuni, ja se oli mielipuuhaani tätä nykyä. Ei suorittaen vaan nauttien. Joka askeleesta.

Kun havahduin mietteistäni peiton alta, tyttäreni kysyi, "minne me tänään mennään?".
Ja kun vastasin siihen ettei meidän tarvitse mennä mihinkään tänään, jos ei huvita, niin hämmennys oli suuri.
"Miksi ei tarvitse äiti?"
"Ei aina tarvitse olla menossa ja tekemässä jotain", vastasin, "joskus on hyvä vain olla".
"Mitä on olla?", minulle heitettiin takaisin, ja siinä olikin äiskälle miettimistä ja pohtimista, ja yhä edelleenkin mietin tätä neronleimahtavaa kysymystä.

Mitä on siis olla???

Olen päässyt viime kuukausina aika lähelle "olemista". Tai ainakin omasta mielestäni. Oleminen minulle on asioiden tekemistä omalla painollaan ilman minkäänlaista ylimalkaista suorittamisen vivahdetta. Oleminen on tekemisestä nauttimista, hetkessä elämistä ja ympärillä olevien asioiden tuntemista sydämessä asti, aistien käyttämistä havainnointiin ilman lappuja silmillä tai tulppia korvilla. Se on "fiilistelyä", elämästä nauttimista.

Tässä tullaan sitten sen ongelman eteen, että miten opettaa lapselle "ei suorittamista", koska koko elämä päiväkodissa, koulussa ja muualla on pelkkää sitä. APUA!
Yhteiskunta tukee sitä, että suorittajat palkitaan ja heitä taputetaan selkään ja kannustetaan suorittamaan vielä lisää kahtakauheammin. Jokainen varmasti jossain vaiheessa polttaa itsensä loppuun, tai ainakin joutuu hidastaa tahtia, ja sitten ollaan masentuneita, riippuvaisia ties mistä, ja tämänkö viestin me haluamme välittää jälkipolville??? Mallia, mitä annamme lapsillemme tavasta elää nykypäivänä, ei todellakaan voi kehua.

Ennen oli aikaa, nauttia ympärillä olevasta; läheisistä, luonnosta jne. Tehdä yksinkertaisia asioita, ja olla läsnä.
Nyt on kaikkea muuta mutta ei aikaa. Kaikki aika menee elämän suorittamiseen, eikä osata olla läsnä, siinä hetkessä, vaan mietitään jo ensi viikkoa. Stressataan ja ollaan kireitä.

Missä on perusarvot??? Hukassa!!!


"Life is like a cup of coffee..."  



Kurkkaa ajatuksiaherättävä linkki alla ja vietä ihana viikonloppu nauttien sekä kahvista että elämästä <3

http://www.youtube.com/watch?v=U3NgzQ9Pcsg

perjantai 2. syyskuuta 2011

Spinning - nautinto vai kidutus?

Nyt puhutaan spinningistä.
Tiedän että se jakaa mielipiteet äärilaidasta toiseen äärilaitaan, mutta ne jotka siitä tykkäävät, tykkäävät tosissaan.
Itse olen niitä, jotka ovat polkeneet spinning-pyörää aina 90-luvun lopusta lähtien. Samoihin aikoihin laji myös tuli Suomeen ja olin ensimmäisten joukossa, kun ohjaajakoulutus aloitettiin. Moni ystävistäni ihmetteli noihin aikoihin lajia, ja vannoivat etteivät koskaan moiseen ryhtyisi. Pitivät hullun hommana, ja sitähän se silloin olikin.
Kaikkea siis kokeiltiin. Spinning-tunnit olivat täynnä "sirkustelua" milloin etuperin, milloin takaperin polkien. Satulakin revittiin välillä irti ja roikuttiin niin kaukana takana kuin suinkin pääsi pitäen ohjaustangosta kiinni hikisillä käsillä kaikin voimin.
Nyt naurattaa ja huvittaa menneet ajat, mutta näin sitä vaan spinning-tunnit vedettiin monissa paikoissa.

Toista on nykyään. Tunnit ovat turvallisia ja sopivat lähes kaikille. Kenenkään ei tarvitse pelätä enää että putoasi pyörän selästä.
Spinning on enemmän itse pyöräilyä sanan varsinaisessa merkityksessä ja sirkustelut pyörän selässä on jätetty aivan toisiin lajeihin. Ja hyvä niin.

Minulla on äärimmäisen läheinen suhde spinningiin, mikä tulee yli kymmenen vuoden takaa. Olen entinen triathlon-harrastaja, jonka polvi sanoi sopimuksen irti 90-luvun lopulla. Ravasin magneettikuvissa, nestettä poistettiin polvesta moninkin eri tavoin, ja lääkärin suositus oli jättää juoksemiset tauolle hetkeksi. Ja ehkä lopettaa pitkät matkat kokonaan.
Harmitus oli suuri, sillä laji itsessään tarjosi minulle niin paljon sekä henkisesti että fyysisesti, ja jos en pystyisi juoksemaan niin siihen jäisi koko triathlon.
Ilmoitus lehdessä spinning-ohjaajakoulutuksesta saattoi pelastaa koko liikuntaurani. Vaikka en saanut juosta ja rasittaa polveani tärähdyksillä vähään aikaan, niin spinningin avulla sain pidettyä aerobista kuntoani yllä, ja jopa parannettua sitä entisestään, sekä vahvistettua tukilihaksia polvien ympärillä.
Opiskelin samoihin aikoihin myös urheiluhierojaksi, joten anatomian ja fysiologian tietoudesta oli hyötyä polven kuntoutuksessa.
Eikä mennyt aikaakaan kun olin taas lenkkipolulla.
Muistan yhä edelleen ortopedin sanat, "maratonihaaveet saat unohtaa tällä polvella". Hah!

Omaan kuitenkin luonteenpiirteen, joka ei anna periksi. Jos joku sanoo etten pysty johonkin niin kahtakauheammin minulla on halu pystyä siihen. En suostunut hyväksymään sitä ettenkö pystyisi koskaan viedä loppuun täyspitkää maratonia. Maraton oli minulla aina ollut haaveena. 2006 juoksin ensimmäisen maratonini. Pidin siis tavoitteestani kiinni. Ja polvi tuli mukana.
Spinning oli pelastukseni, olen sille kiitollisuuden velkaa. Spinning on siksi lähellä sydäntäni - niin hullulta kuin se kuulostaakaan, ja tästä syystä en koskaan pysty siitä täysin luopumaan.
On ollut aikoja, jolloin olen ollut niin kyllästynyt koko touhuun, mutta pieni tauko tekee aina hyvää, ja sitten mennään taas.
Siinä on vaan se jokin juttu, jota kaikki eivät pysty ymmärtämään. Tylsyys on monille syy, miksi jättää spinning-tunnille tulematta, mutta myöskin se, että siitä maalatut kauhuskenariot sen rankkuudesta on yhä edelleen elämässä monien mielessä.

No going without!


Moni tunti on myös ohjaajasta kiinni. Hyvä ohjaaja osaa motivoida polkijat ja saa vielä tulemaan tunnille takaisin kerta toisensa jälkeen uudestaan ja uudestaan. Musiikki vie eteenpäin ja lisää energialatausta, eli oikein valittu musiikki on myös hyvän spinning-tunnin punainen lanka. Tunti menee helposti kellon katseluksi jos ohjaaja ei osaa innostaa polkijoita oikealla tavalla ja musiikista ei saa fiilistä mukaan.

Spinning, kaikessa yksinkertaisuudessaan on:
- loistavaa aerobista harjoittelua, hapenottokyky parantuu huimaa vauhtia
- tehokasta lihaskuntotreeniä alaraajoen lihaksille, kiinteyttää pakarat ja reidet
- tehokasta treeniä myös keskivartalon lihaksille, kehonhallinta kehittyy
- aineenvaihdunnan vilkastuttaja, hiki valuu varmasti
- tehokas rasvanpolttaja

...ja aina on yhtä mahtava fiilis tunnin jälkeen!!!

Sopii siis kaiken ikäisille ja kokoisille. Eli jos et ole vielä käynyt polkemassa, tai olet pitänyt taukoa, niin nyt on aika ottaa se peruskunto takaisin, ja spinningin avulla aikaa ei siihen mene kauaa.

Allaolevat linkit ovat lemppareitani. Ensimmäinen olisi unelma, toinen on enemmän hupia, enkä suosittele kenellekään. Enjoy!

http://www.youtube.com/watch?v=6rRnbVcd1Rk

http://www.youtube.com/watch?v=Rx9SIyFMfcY&feature=share





torstai 1. syyskuuta 2011

Juoksua virtuaalimaisemissa.

Aina pitää kokeilla jotain uutta virittääkseen motivaatiota uudelle tasolle kunnon kehityksen suhteen. Vaikka rakastan juoksemista, niin juoksumatto on minulle tätä nykyä painajainen. Ennen juoksin sillä paljonkin, mutta nykyään en vaan jaksa siitä innostua, niin hyvää treeniä kuin se onkin.
Mutta eilen illalla sain mahdollisuuden testata minulle uudenlaista "tyyliä" juosta juoksumatolla. Virtuaalista juoksua. Tai paremminkin, juoksua virtuaalimaisemissa.

Ready. Steady. GO!

Kurkkaus allaolevasta linkistä selventää, kuinka mahtavat maisemat aukeavatkaan eteen tylsän ajanottotaulun ja kalorimittarin sijaan.

http://www.matrixfitness.com/content/cardio-virtual-active

Aikaa minulla oli taas rajoitetusti töiden lomassa, joten valitsin vuoristoisen maaston saadakseni maksimoitua 30 minuutin juoksun myös kunnon lihastyöllä. Valittuani tason ja maaston, laite teki muun työn puolestani, minun ei tarvinnut kuin juosta ja nauttia maisemista kuunnellen luonnon ääniä korvanapeistani.

Sierra Nevada oli siisti paikka!

Ihania pikkupolkuja.

Mahtavia maisemia huipulta.

Eihän tämä juoksukokemus vedä vertoja oikeaan maastossa juoksemiseen, mutta jos ei ole vaihtoehtoja niin miksei tämäkin kelpaa.

Samalla periaatteella poljin oman spinning-treenin muutama päivä sitten ja sain sitä kautta hiukan uutta ulottuvuutta treenaamiseen.

Ei hullumpaa!!

PS/ Jotta koko keho olisi kuormittunut täysin, niin loppuun vielä 5 minuutin AB SOLO-treeni 5 kg:n kuntopallolla heittäen "koreja" Scooterin tahtiin. Ai että!
Keskivartalon lihakset saivat tehotreenin unohtamatta myöskään yläkroppaa, joka heitteli vahvalla otteella "koreja" loppubiittiin saakka. Ja hiki virtasi. Mahtavaa!!!