"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Nyt ja aina.

Sormuksellani on tarina. Hyvin ainutlaatuinen. Ja hyvin merkittävä.

Olin jo kauan aikaa vilkuillut  kultasepänliikkeiden sormusvalikoimia ohikulkiessani "sillä silmällä" mutta mikään sormus ei ollut hypännyt silmille niin että olisi tullut fiilis "tuon mä haluun".

Ennen kuin ehdimme lähteä oikeasti katsastamaan ja metsästämään vihkisormusta, sain päähäni ajatuksen kysyä äidiltäni vihkisormusta, jonka hän oli saanut 40 vuotta sitten isältäni ja jota hän ei ollut pystynyt pitämään enää vuosiin sormessa nivelrikon takia.
Muistan lapsena ihailleeni tuota sormusta, sillä mielestäni se oli niin kaunis ja juuri sellainen, jonka joku päivä itsekin haluaisin sormeeni jos naimisiin menisin.

Muutamien päivien etsinnän jälkeen äitini soitti että sormus oli löytynyt - niin hyvässä tallessa oli ollut että etsinnät olivat kestäneet hetken - hiukan "haavoittunut" sormus oli mutta kuitenkin lähes samanlainen kuin muistan sen lapsena äitini sormessa.

Vein sormuksen korjattavaksi ja puunattavaksi ja saimme sen eilen entistäkin kauniimpana ja hienompana takaisin odottamaan vihkipäiväämme.

Mutta mikä sormuksesta tekee merkittävän ja ainutlaatuisen on se, että vanhempieni hääpäivä on sama kuin se päivä, jolloin tapasimme puolisoni kanssa ensimmäisen kerran. Toki "muutamia" vuosia myöhemmin.
Ja mikä tekee sormuksesta vieläkin merkittävämmän on se, että vanhempani ovat yhä edelleen onnellisesti naimisissa yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, yhä toisiaan tukien, kunnioittaen ja rakastaen.

Uskon rakkauteen ja sen suureen voimaan. Uskon siihen että on ihmisiä, jotka ovat vain tarkoitettu toisilleen, ja vaikka elämä heittelisi ties millaisia kiviä ja kantoja eteen, ne ylitetään, yhdessä.
Moni saattaa tässä kohtaa miettiä että kuinka kliseistä ja naivia ajattelua tämä onkaan, mutta monesti nämä ihmiset ovat juuri niitä, jotka ovat joutuneet pettymään, kärsineet suurta katkeruutta pettymysten myötä ja menettäneet uskonsa itseen ja siihen että todella ansaitsee kaiken sen rakkauden mitä kohdalle voisi sattua.
Olen joskus ollut yksi heistä.

Näin neljänkymmenen vuoden jälkeen uskallan vihdoin ja viimein sanoa tahdon, sillä usko siihen että rinnallani seisoo "se oikea" ihminen, on niin vahva - ihminen, jonka kanssa minun on tarkoitettu kisaavan keinutuolissa vauhdeista ja siitä kummalla menee ensin nurin. :D

Rakastan sinua Timo. Nyt. Ja aina.

-Heidi-


sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Täydellisen onnellinen hetki.

Heräsin eilen täydelliseen aamuaurinkoon. Kirkkaaseen ja kesäisen lämpimään. Avasin takapihan oven tuoksutellakseni aamuista raikasta ilmaa. Täydellistä. Ei yhden yhtäkään kaivinkoneen ääntä tai hiomakonetta pilaamassa hiljaisuutta.
Siinä mietin poikani kanssa katsellessa aamun lastenohjelmia kuinka täydellisiä hetket voivatkaan olla. Sellaisia joita ei haluaisi muuttaa mitenkään.
Laitoin kahvinkeittimen päälle ja siinä siemaillessa aamukahvia uppouduin kahta kauheammin miettimään käsillä olevaa momentumia.
Kuinka usein voimmekaan sanoa ääneen että tämä hetki on täydellinen? Ja kuinka usein voimmekaan myöntää että tässä hetkessä olen täydellisen onnellinen?
Minulle tämä eilisaamu oli se täydellisen onnellinen hetki. Ja kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin näitä saman kaltaisia hetkiä on elämässäni hyvinkin usein ja on ollut viime vuosina paljonkin mutta en ole tullut vain ajatelleeksi asiaa.
Emme aina huomaa. Jokin häiritsevä tekijä jättää meidät tuskailemaan negaatioon ja hyppäämme helposti just siitä hetkestä pois. Murehdimme turhanpäiväisiä asioita ja voivottelemme kuinka se ja se asia on huonosti.
Totta on kuitenkin se että moni asia elämässä sekoittaa meidän täydellisen onnellisia hetkiä. Esimerkiksi meillä yhä jatkuvat rakennustyöt, jotka piti olla jo syksyllä valmiita. Moni asia häiriintyy pikkulapsen huonosti nukuttujen päiväunien kun takapihalla hiotaan parveketta tai tasoitetaan maata. Tai jatkuva rakennuspöly, joka aiheuttaa aivan turhaa ylimääräistä siivousta, mikä on pois jostain muusta ja tärkeämmästä.

Tänään sunnuntaiaamuna yritin palata taas tuohon eilisaamun tunteeseen, mutta se ei tullut enää samanlaisena takaisin. Mielessä pyörivät jo tulevan viikon rakennusmelu ja siihen liittyvät haitat - pitääkö sitä taas miettiä evakkoon lähtöä - ja aikataulut, jotka on lyöty kalenteriin.
Mutta palatakseni vielä tuohon täydellisen onnelliseen aamuun ja siihen tunteeseen, jonka se herätti - se havahdutti taas tajuamaan kuinka pienestä asiat ovat todellakin kiinni.

Millainen on sinun täydellisen onnellinen hetki? Mietippäs sitä tänään.

-Heidi-