"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Sunnuntaiaamun puurokokeiluja.

Olen pitkän aikaa halunnut kokeilla porkkanapuuroa, jota nyt kovin hehkutetaan ruokapalstoilla ja someväylillä.
En ole mikään himo ruuanlaittaja tai innokas uusien reseptien kokeilija, ja se vaiva minkä näen keittiössä perustuu hyvinkin perusasioihin.
Itselle aamupala on päivän tärkein ateria ja nyt näin raskausaikana se on korostunut entisestään. Herään hyvin usein siihen että jos en mene nostattamaan verensokeriani nyt just, niin iskee se kauhea pahaolo ja kuvotus, jolloin ruuan alas saaminen on kahta kauheampaa.
Puurot, myslit, mitä milloinkin - niitä on helppo syödä aamuisin ja toimivat aina.
Tänään kuitenkin, vihdoin ja viimein, päätin kokeilla sitä porkkanapuuroa.
Sain loistavan reseptin kollegaltani, mikä tuntui maailman helpoimmalta toteuttaa joten olihan se pakko. Sovelsin hiukan omaan makuun sopivaksi ja avot.

Vaniljainen porkkanapuuro (2 annosta)

n. 2 dl porkkanaraastetta (~2 porkkanaa)
n. 2,5 dl kaurahiutaleita 
6 dl Alpro Soya Vanilla "maitoa"
1 tl kanelia
1 tl hunajaa

Ohje:

Sekoita porkkanaraaste, kaurahiutaleet ja puolet vaniljamaidosta keskenään ja laita ilmatiiviiseen rasiaan "maustumaan" ja jääkaappiin. Anna seoksen olla jääkaapissa ainakin tunti, mielellään jopa yön yli.
Yhdistä porkkana-kauraseos ja loput vaniljamaidosta ja keitä keskilämmöllä sekoittaen 4-6 min, niin että seoksesta tulee paksua ja puuromaista. Lisää kaneli ja hunaja.

Rakastan vaniljan makua ja tuoksua, joten tässä korostuivat molemmat aistimukset.
Puuron voi syödä niin lämpimänä kuin kylmänä, enkä osaa rehellisesti sanottuna oikein päättää kummin oli parempi.

Suosittelen!

-Heidi-


perjantai 22. huhtikuuta 2016

Siellä missä on rakkautta, siellä on elämää!

Sitä havahtuu aamun pikkutunneilla asioihin, joita välttämättä ei päivän pyörityksessä huomaa. Kuten esimerkiksi siihen että aika käy vähiin tämän masuasukin kanssa.
31. raskausviikko käynnistyi tänään ja ajatus pienestä ryppyisestä parkuvasta ihmisen alusta piirtyi aamuyöstä verkkokalvoilleni pyöriessäni sängyssä monennenkohan vessakäynnin jälkeen.
Olen ollut jotenkin niin vaivojeni vanki, sillä tämä ihana ja kamala raskaus on tuonut kyllä mukanaan jos jonkin moista ongelmaa, etten olen riittävän konkreettisesti ajatuksiani vienyt vielä syntymään ja sinne, kun saan tämän pienen elämän ihmeen syliini.
Äiti elää helpommin raskauden jokaisen vaiheen, sillä kaikki ne potkut ja kuperkeikat mahassa, kaikki ne pyörimiset ja hyörimiset yöllä sängyssä hyvän nukkumisasennon toivossa, kaikki se närästys ja väsymys, ovat enemmän konkretiaa äidille kuin isälle.
Äidistä tulee äiti jo siinä vaiheessa kun pissaa tikkuun sen plussan, isä syntyy vasta myöhemmin.
Rehellisyyden nimissä, taas jälleen kerran, on pakko mainita että ihan ei ole helpoimmasta päästä tämä odotus ollut. En ole ehkä osannut nauttia jokaisesta sekunnista mutta kiitollisuutta olen silti tuntenut joka ikinen päivä. Joka ikinen tunti. Minuutti. Ja sekunti.
Ihan sitä samaa raskaushehkutusta en ole pystynyt harrastamaan, mitä lehtien palstat kehoittavat mutta onnellisuus silti tuntuu ja kuulemma myös näkyy.

Kun perhe kasvaa, niin jokainen siinä samalla kasvaa, joutuu adaptoitumaan uuteen tilanteeseen. Tunteet heittelevät ja niiden vaihtelu voi olla niin lapsilla kuin vanhemmilla hyvinkin suuri.
Kun juttelen ekaluokkalaisen tyttäreni kanssa ja kysyn mitä hän on päivän aikana miettinyt, niin lähes aina vastaus on että vauvaa.
"Äiti, mua jännittää kun en ole koskaan tämmöisessä tilanteessa ollut."
Tunneskaala tuolla isolla pienellä tytöllä vaihtelee pelon, jännityksen ja odotuksen välimaastossa.
"Mitä jos te että rakastakaan mua enää kun vauva tulee?"
"Eihän mun tarvitse luopua mun kaikista leluista?"
Kysymyksiä on tullut ja tulee vielä. Paljon. Onhan tämä hänellekin uusi iso asia, joka muuttaa hänenkin maailmansa täysin ja lopullisesti.
Elämä muuttaa muotoaan mutta niin sen kuuluukin jotta pystymme kasvamaan.

Nyt keskityn loppurutistukseen. Töiden loppuun viemiseen. Itsestä huolehtimiseen. Rakkaiden ihmisten kuuntelemiseen. Ja heidän kanssa olemiseen. Elämän ainutlaatuisuuteen. Jokaiseen päivään. Tämä on ainutkertaista. Tämä on aikaa, jota en saa koskaan takaisin.
Kuuntelen. Katselen. Tunnustelen. Ja nautin.
Siellä missä on rakkautta, siellä on elämää.
Olet tervetullut, sinä pieni elämän ihme. Äitisi, isäsi ja isosiskosi odottavat sinua niin suurella rakkaudella, jota ei voi sanoin kuvailla. <3

- Heidi-


perjantai 8. huhtikuuta 2016

Kevätaurinkoa ja pallomahailua.

Katselin tänään aamuaurinkoa rantahiekalla ja mietin kuinka hienoa elämä onkaan.
Meren jäät olivat lähes kaikki kadonneet muutamaa pientä ohutta jäälauttaa lukuunottamatta.
Olin vienyt tyttäreni kouluun ja etätyöpäivän kunniaksi ajattelin palata kotiin kiertoteitse kun kerrankaan ei ollut minuuttiaikataulussa kiinni.
Hiukan kaiholla kävelin rantahiekalla, sillä normaalisti minulla oli ollut tapana vetää siellä jonkinlainen treeni tai ainakin juosta viivajuoksua pehmeässä hiekassa tai vähintäänkin seistä käsillä.
Mutta ei nyt.
29. raskausviikkoa viedään ja entiseen malliin treenaamiset ovat vain muistona verkkokalvolla tällä hetkellä. Vatsan ollessa jo sen verran tiellä että liikuntarajoitteita on tullut, ainakin siihen nähden miten olen tottunut treenaamaan ennen raskautta.
Kävelylenkit, kevyet lihaskuntoharjoitteet sekä kehonhuolto ovat olleet viime aikojen treeniliikuntaa ja se on pakko ollut hyväksyä.
Kaiholla katselen ohi porhaltavia lenkkeilijöitä tai treenivideoita, joissa kehoa pääsee haastamaan, ja kyllä, joudun myöntämään, jopa huonoa omatuntoa potien, että välillä on hankalaa olla vankina kehossa, joka ei pysty kaikkeen mihin mieli haluaisi.
Tunnen kuitenkin suurta kiitollisuutta siitä että olen pysynyt suht hyvässä kunnossa tähän asti raskauttani ja olen pystynyt tekemään töitä ja toimimaan arjessa lähes normaalisti, mitä nyt jos väsymystä ei oteta huomioon.
Paljon on väännetty sietokäyrää viime aikoina raskauskiloista ja oma kommenttini siihen on hyvinkin selkeä. Kaikki ovat yksilöitä.
Raskauden varjolla ei kannata mitään ranttaliksi heittää, sillä hyvinvointi, niin äidin kuin lapsenkin, on tärkeää koko raskauden ajan. Liiat sokerit ja muut ylimääräiset herkut kannattaa unohtaa ihan samalla tavalla kuin ei raskaanakin, joten mitään suurta poikkeustilaa tämä raskaanaoleminen ei keholle aiheuta ruokapolitiikassa.
Kokonaisuudessaan raskauskiloja kertyy sen 8-15kg keskimäärin, ja ihan jo ymmärrettävää on että näin tapahtuu. Onhan kehossamme jotain ylimääräistä kasvamassa, jolla on massaa ja tavalla tai toisella siihen liittyy painonnousua. Piste.
Terveellisellä syömisellä pääsee pitkälle ja se riittää, mihinkään ylenpalttisiin hifistelyihin en suosittele lähtemään vaan ihan perus ruokaan kannattaa panostaa kuten normaalistikin.
Kesää odotellessa ja niitä pitkiä vaunulenkkejä uuden tulokkaan kanssa sekä aikaa kun saan kehoni taas "omaan käyttöön" ilman rajoitteita.

Näihin mietteisiin ja ajatuksiin.

-Heidi-


tiistai 5. huhtikuuta 2016

Kaiken se kestää. Kaiken se (k)antaa.

Naisen keho on ihmeellinen. Se muokkautuu ja muuntautuu tilanteeseen kuin tilanteeseen. Tätähän tämä äitinä oleminen on, on oltava valmis lähes kaikkeen. Kaiken se äitiys kestää ja kaiken se (k)antaa, yrittää ja sinnittelee loppuun saakka. Vaikka väkisin.
Istuin tänään neuvolatädin vastaanotolla. Tämä hyvinkin empaattinen täti aloitti käynnin kysymällä "mitä teille kuuluu?" 
Siinä yritin sinnitellä ja välttää kyynelvirtaa mutta turhaan. Keho kieli väsymyksestä ja huonosti nukutuista öistä, joita nyt on ollut jo peräjälkeen kuukausi tolkulla.
Huomasin huolestuneen ilmeen neuvolatädin kasvoilla ja hämmennyin itsekin itkureaktiostani.
Olenko oikeasti näin väsynyt?
Hemoglobiiniarvot näyttivät hyvää, verenpaineet olivat kohdillaan ja muutenkin kaikki oli ok, eli mikään näistä ei voinut selittää voimattomuuttani.
Viimeistä raskauskolmannesta viedään ja toki tämä loppurutistus aiheuttaa uupumusta ja väsymystä. Se on selvää. Hyvin huonosti nukutut yöt. Päiväunien puute. Arki. Kaikki.
Tätähän tämä elämä on. Selviytymistä. Olemme arjen taistelijoita ja sankareita jokainen.
Palasin kotiin ja rojahdin sohvalle. Aloin miettiä mitä kaikkea kehossani onkaan tapahtunut viime kuukausien aikana.
Onko ihmekään jos väsyttää?
Vatsa alkaa siinämäärin olla jo sen verran tiellä että odotan kesää kuin kuuta nousevaa jotta voi vain sujauttaa ballerinat jalkaan ilman että joutuu sen kummemmin kumartua sitomaan kenkien nauhoja.
Pinnallinen hengityskapasiteetti tuottaa ongelmia lähes kaikessa ja varmasti on myös osa syy väsymykseen ja ajoittaisiin pääkipuihin sillä kasvava vatsa litistää keuhkoja kasaan.
Ja mitä ruokaan tulee, syön koko ajan. Mahalaukku on pienentynyt entisestään niin että tilavuus alkaa olla hyvinkin minimaalista eikä se pysty vastaanottamaan ruokaa kuin pieniä määriä kerrallaan. Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa mutta totuus on se että joudun syömään koko ajan välttääkseen pahaa oloa.
Ja mitä muihin vaivoihin kuten esim. älyttömään närästykseen, liitoskipuihin, kiristyksiin keskivartalossa, jne. tulee, niin onhan tämä aika mielenkiintoista aikaa.
Mutta kuten sanottu, kaiken se kestää ja kaiken se kantaa ja antaa. Äitiys nimittäin. Sitä suurempaa rakkautta ja voimavaraa saa hakea.
Kaikesta huolimatta, ei ole väärin myöntää että tuntee olonsa tukalaksi. Ei ole väärin myöntää että väsyttää. Ei ole myöskään väärin myöntää, että vaikka kuinka tuntee kiitollisuutta sekä suurta onnea ja suuria rakkauden tunteita tulevasta pienokaisesta, niin raskaana oleminen ei ole aina sitä autuutta ja ihanuutta. Päinvastoin.

-Heidi-