"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Askeleen edellä.

Aloitin äitiysloman kunniaksi lukemaan Maaret Kallion kirjaa Lujasti lempeä. Jo ensimmäisillä sivuilla kirjassa kysyttiin motiiveista ottaa juuri tämä kirja käteen luettavaksi. Oma vastaukseni hämmensi itseänikin.

Olen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana lukenut yhden sun toisenlaista "self-help" kirjaa paremman elämän, ja paremman minän toivossa. Mene ja tiedä onko niistä ollut apua.
Olen viettänyt enemmän aikaa kirjakaupoissa hyllyjen välissä etsien jotain elämää suurempaa kuin urheiluliikkeissä etsien treenivaatteita, varsinkin aikana jonka vietin Lontoossa. Moni ei todellisuudessa tiedäkään että olen hyvinkin syvällinen pohtija, loppujen lopuksi oikea kirjanörtti, ja yksinäisen tien kulkija, enkä niin sosiaalinen kuin mitä työni kautta minua on oppinut tuntemaan ja tietämään.

Kun kysyin itseltäni miksi? Eli miksi poimin käteeni juuri tämän kirjan, en oikein osannut vastata. Ja mitä pidemmälle sivuja siirryin, sain havaita että vastaukseni oli yhä edelleenkin epätietoinen.
Ei minulla ollut tarve tehdä elämästäni toisenlaista, tai parempaa. Ei minulla ollut tarvetta olla jotain muuta mitä jo olin.
Havaitsin että olen askeleen edempänä muita kirjan lukijoita, sillä olen hyvinkin tyytyväinen elämääni tässä ja nyt.
Minulla on hyvä olla näin. Minun ei tarvitse todistella kenellekään mitään. Olen tasapainossa itseni kanssa. Minulla on kaikkea mitä elämältä voin toivoa. 
Minulla on perhe. Uskomattoman upea tytär. Maailman paras ja ihanin mies. Uusi elämä kasvamassa sisälläni. Koti jossa meillä kaikilla on hyvä olla, jossa jokainen viihdymme. Teen työtä, jolla on tarkoitus ja josta nautin suunnattomasti.
Rakkaus. Tasapaino. Hyvinvointi. Kiitollisuus. Tyytyväisyys. Onnellisuus. Nämä ovat kaikki läsnä päivittäin.

Mutta älkää käsittäkö väärin, vaikka asiat ovat hyvin, se ei tarkoita etteikö elämässäni olisi myös huonoja päiviä, surua ja vastoinkäymisiä. Elämän tasapaino löytyykin juuri tästä. Välillä luontokin kaipaa vettä kasvaakseen.
Olen hyväksynyt että elämä on ilon ja surun taistelukenttä ja oikealla asenteella pääsee pitkälle jos ja kun ymmärtää että kumpaakin tarvitaan onnelliseen ja tasapainoiseen elämän taipaleeseen.

Kun katson aikaa taaksepäin, tämä kirja olisi ollut tervetullut luettavaksi elämässäni aiemmin. Silloin kuin etsin paikkaani, etsin elämääni, ja etsin itseäni.
Nyt, tällä hetkellä, olen sinut itseni kanssa enemmän kuin koskaan, tyytyväinen elämääni enemmän kuin koskaan. On suunta. On tarkoitus. Ja mikä parasta. Suunnalla on tarkoitus.
Minun oli tarkoitus poimia tämä kirja luettavaksi havaitakseni kaikki nämä asiat ja ymmärtääkseni kuinka suuren matkan olen matkannut niistä ajoista kun elämä ei ollut niin tasapainossa.
Matka jatkuu. Aina opimme. Aina oivallamme.
Myös nämä ahaa-elämykset olivat tämän kirjan tarkoitus.

Kiitos rakas puolisoni Timo että olet tällä matkalla mukana. <3

-Heidi


torstai 26. toukokuuta 2016

Mammalomalla.

Ensimmäisenä virallisena mammaloma-aamunahan on erittäin mukava herätä klo 4.57. Tai paremminkin olla nukkumatta lähes lainkaan koko yönä kun mikään asento ei vaan enää tunnu hyvältä.

Tähän ollaan siis tultu. Kipuihin. Kolotuksiin. Epämukavuuksiin. Unettomiin öihin. Ei siis enää niihin huonosti nukuttuihin, vaan ihan täysin unettomiin.
Mutta silti voin hehkuttaa - whoo hoo! Mammis!! Nyt voin yrittää korvata univajetta päiväunilla ja tarvittavilla lepohetkillä, jotka todellakin ovat tarpeen, sillä univajeen kanssa ei leikitä.

Uni ja lepo ovat tärkeä osa äidin arkea, ja siitä ei kannata tinkiä. Ei äidin tarvitse stereotypioiden valossa olla väsynyt ja näyttää nuutuneelta vaan yrittää nukkua kaikin mahdollisin keinoin univajettaan pois aina kun siihen tulee mahdollisuus, niin raskausaikana kuin vauva-arjessakin.
Aina lepoon ei ole tilaisuutta, vauva saattaa olla haastava ja vaatia 24/7 huomiota tai muu perhe (jos on muita pienempiä lapsia) siinä ohessa. Avun hakeminen ja pyytäminen ei ole kiellettyä, sillä ylikuormittuneena äidistä ei ole kenellekään hyötyä. Väsymys ja uupuminen saattavat laukaista myös synnytyksen jälkeisen masennuksen, jolla saattaa olla hyvinkin epämiellyttäviä seurauksia esim. kiintymyssuhteen rakentamiseen uusinta tulokasta kohtaan.
Pitää myös muistaa että siivoukset, pyykit ja muut toissijaiset asiat voivat odottaa, uni ja lepo menevät niiden edelle.
Ei äidin tarvitse leikkiä superäitiä, jonka koti hohtaa puhtautta, pyykit ovat nätisti silitettynä ja viikattuna, ruoka aina pöydässä oikeaan aikaan, ja joka ehtii vielä hoitamaan moitteettomasti sosiaalisia suhteitaan. 
Ja samoin on syytä unohtaa liialliset ulkonäköpaineet. Ei viikko synnytyksestä tarvitse olla takaisin ennen-raskautta kunnossa, lopettaa syömistä ja alkaa hullun lailla liikkumaan. Arjen pyöritys pienen ihmisen kanssa vaatii jo ihan riittävästi energiaa, joten alkuun kannattaa keskittyä siihen. Toki ulkoilut vaunuilla ovat enemmän kuin tervetulleita ja niitä kannattaa harrastaa heti alusta alkaen. Kävely onkin loistavaa palauttavaa liikuntaa synnytyksen jälkeen.

Vinkkejä niin itselleni kuin muillekin vauva-arkeen:

- ole armollinen itsellesi
- kuuntele kehosi viestejä
- syö riittävästi ja säännöllisesti
- lepää aina kuin voit
- ulkoile mahdollisuuksien mukaan tavalla mikä tuntuu hyvältä
- täydellisiä äitejä ei ole olemassakaan
- anna keholle aikaa palautua raskaudesta ja synnytyksestä, vatsalihakset eivät ole heti valmiita ottamaan vastaan fyysistä rasitusta joten maltti on valttia treenien suhteen
- NAUTI! Vauva-aika on ohi nopeammin kuin uskotkaan

Aurinkoista viikonloppua!

-Heidi-


torstai 19. toukokuuta 2016

Maistuisiko panadol??

Olin puolisoni kanssa alkuviikosta perhevalmennuksessa. Olimme alunperin miettineet, että onko sinne mitään järkeä mennä mutta päätimme kuitenkin ottaa kahden kerran valmennuksen vastaan, eihän siitä mitään haittaakaan olisi.

Paikka alkoi pikkuhiljaa täyttyä maha pystyssä olevista äideistä ja enemmän tai vähemmän pihalla olevista tulevista iseistä. Ilmassa oli jännitystä ja jossain määrin myös hämmennystä.
Jokainen tutkaili toinen toisiaan, miettien varmasti että milläköhän viikolla toi on ja toi. Joku saattoi miettiä että miksi toi äiti näyttää yhä edelleen niin freesiltä, kun itse on kuin viimeisiä vetelevä vieteriukko. Ja miksi tolla ei näytä olevan mitään ylimääräistä kuin pieni vatsan kumpu, kun taas itsellä on valtava rahtilaiva ei pelkästään vatsana mutta myös koko kehonsa.

Ja taas sain huomata kuinka erilaisia raskaudet ovat. Paikalla oli ehkä hiukan vajaa kolmekymmentä odottavaa äitiä puolisoineen ja yhtä monta erilaista raskautta ja raskausmahaa.

Taisin olla ainoa heistä, joka ei ollut ensisynnyttäjä. Taisin olla ainoa heistä, joka oli jo käynyt läpi sen kaiken, mistä kaksi paikalla olevaa terveydenhuollon edustajaa puhui. Taisin myöskin olla ainoa heistä, joka mielessään suhtautui hyvinkin skeptisesti asioihin, joita parin tunnin aikana käsiteltiin.
Taisin olla myös ainoa, joka katsoi enemmän tai vähemmän koko valmennusta ulkopuolisena, kärpäsenä katossa, seuraten paikalla olevien reaktioita ja kysymyksiä.

Kahdeksan vuoden jälkeen olen monella tapaa taas ensisynnyttäjän asemassa. Keho on ehtinyt vuosien varrella palautua täysin, ja vahvistua entisestään. Raskausarpia ei jäänyt eikä yhtään ylimääräistä kiloa. Mutta moni asia on jäänyt raskausajalta unholaan, ja vaikean synnytyksen jälkeen on henkisesti haastavaa valmistautua uudelleen koitokseen.
Myös neuvolajärjestelmässä on näiden vuosien varrella tapahtunut iso muutos. Jos vielä tyttäreni aikana sain puhelimella neuvolatädin kiinni asiasta kuin asiasta, niin tätä nykyä ei ketään enää tavoita henkilökohtaisesti kuin vasta päivien päästä, sähköisen asioinnin kautta.
Neuvolakäyntejä on vähennetty roimasti ja tuntuu että raskauden kanssa on joutunut olemaan hyvinkin yksin vailla entisajan tukea äitiyspuolen terveydenhuollosta. Kukaan ei tunnu tietävän mistään mitään, ja mitään ei oteta enää tosissaan, vastuusta puhumattakaan, vaan jos johonkin paikkaan soittaa kysyäkseen mistä mikin voi johtua tai pyytää saada tulla tarkastuskäynnille kipujen ja ison huolen kera, niin ensimmäinen kysymys on langan päässä että "oletko ottanut panadolia?". Ja jos ei, niin käsketään syömään niitä pari päivää ja palaamaan asiaan. Voi jee, sanon vaan.

Vaikka tiedän että monissa maissa ei ole tätäkään tarjota odottaville äideille, niin närkästys on kuitenkin suuri, kun kohtelu ja potilaslähtöisyys on kadonnut täysin.
Olen joutunut muutamaan otteeseen käymään tämän raskauden aikana yksityisellä lääkärillä varmistamassa että kaikki on hyvin. Yhtenä esimerkkinä kun kaaduin talvella jäällä, eikä minua otettu päivystykseen lainkaan vaan kehotettiin taas syömään panadolia ja palaamaan asiaan jos ei auta parin päivän sisällä. En todellakaan jäänyt odottelemaan epätietoisuuteen ja stressaamaan huolen kanssa yhtään sen enempää, vaan hoidin asian yksityispuolella, jossa asia todellakin otettiin vakavasti ja hoidettiin asiaankuuluvasti.

35. viikko on käynnistymässä ja h-hetki lähenee vääjäämättä. Oma huoli itse synnytyksestä kasvaa päivä päivältä, sillä kukaan ei tunnu välittävän mitä edellisessä synnytyksessä on käynyt. Tyttäreni oli pieni syntyessään (2680g) ja syntyi viikolla 39+3 käynnistyksellä. Ja jos hänet, niinkin pieni ihmisen alku, jouduttiin kiskomaan imukupilla ulos, niin mitenköhän käy isomman lapsen kanssa. Tiedossa on jo, että en omaa sitä synnyttäjille sopivaa lantiota lainkaan ja kun tästä asiasta olen useaan otteeseen jo sanonut, niin neuvolassa kuin lääkärissä, kukaan ei tunnu välittävän.
Taidan joutua lähiaikoina taas marssimaan yksityiselle kysymään asiasta, sillä luottamus julkisen puolen terveydenhuollon toimintatapoihin on hyvinkin heikoissa kantimissa.

Äitejä pyydetään välttämään stressiä, sillä sen vaikutus lapseen on todistettu, mutta se tuki ja asiaankuuluva hoito mitä nykypäivänä julkisen puolen terveydenhuollosta saa, ei todellakaan puolla raskaanaolevien äitien hyvinvointia ongelmatilanteissa.
Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa valmennuskertaa, jonka aiheena on synnytys...

Tiedän että teksti saattaa aiheuttaa närää heidän keskuudessa, jotka työskentelevät julkisessa terveydenhuollossa mutta kerroin vain pätkän omaa tarinaani. Ja tiedän etten ole ainoa näiden kokemusteni kanssa...

-Heidi-

lauantai 14. toukokuuta 2016

Elämä on kuin vaatekaappi.

Olen välttänyt äitiysvaatteiden ostoa ihan jo siitä syystä että se on iso rahareikä tähän pieneen aikaan ja toiseksi, olen ajatellut että kyllä minun nyt pitää mahtua ainakin osaan vaatteistani, joita kaapistani löytyy.
Yhdet mammafarkut menin ostamaan kevättalvella ja voin sanoa että kyllä kannatti, ja nyt sitten kesäkelien nostaessa päätään ja viimekesäisten farkkushortsien nappien jäädessä auki, päädyin ostamaan nekin.

"Elämä on kuin vaatekaappi. Aina välillä on hyvä tehdä inventaario vaatekappaleistaan, jotka eivät enää palvele sinua."

Vaatekappaleet ovat kuin asioita, ihmisiä, tapoja toimia, uskomuksia. Jäämme kiinni johonkin vanhaan, josta on hyvin hankala luopua.

Jokaiselta naiselta, miksei mieheltäkin, löytyy varmasti kaapistaan vaatteita, joita katsotaan kaiholla ja muistellaan kuinka ne silloin joskus mahtuivat päälle ja kuinka niissä olikaan niin hyvä olla. Ihan samalla tavalla mietimme vuosien takaisia asioita, muistelemme menneitä ja mietimme haikeana nuoruuttamme.
Elämä muuttaa meitä, kehomme muuttuu, elämäntilanteemme, mielemme ja ajatuksemme muuttuvat, ja jos emme sitä hyväksy, niin meidän on hyvin hankala olla, elää ja kasvaa.
Huomasin itse syyllistyväni juuri tähän, kiinnipitämiseen vanhasta, tässä tapauksessa niinkin pinnallisesta kuin vaatteista, erityisesti lempifarkuistani, jotka vielä mahtuivat minulle ennen raskautta mutta nyt niiden kanssa en päivääkään tuntisi oloani mukavaksi.

Miksi tarraamme niin kiinni menneeseen, että tämä hetki ja tuleva on joskus hankala hyväksyä?

Kun vedin uudet mammashortsini jalkaan, tajusin että olen ollut tyhmä. Olen yrittänyt mahtua samaan muottiin kuin 8 vuotta sitten esikoistani odottaessani. En ostanut yhden yhtä äitiysvaatetta ja käytin silloisia lempifarkkuja läpi raskauden. Vatsani oli pienempi ja olin muutenkin ihan liian hoikassa kunnossa, ilman mitään lihaksia, sillä silloin kestävyyslajien aktiivinen harjoittelu ei antanut mitään mahdollisuutta sen kummemmin lihaskasvulle.
Nyt lähes nelikymppisenä, toista lasta odottaessani, ymmärrän näiden mammashortsien kautta että minun on muutettava ajatusmaailmaani. Minun on hyväksyttävä että keho muuttuu taas tämänkin raskauden aikana ja jälkeen, ja on jo muuttunut hyvinkin radikaalisti lihasmassan hiljalleen hävitessä. Vaikka olen tämän tajunnut, niin en ole välttämättä ollut täysin sinut sen kanssa.
Uskon ja jopa melkein voin vannoa että jokainen raskaanaoleva tuskailee näiden samojen asioiden kanssa mutta eivät vain uskalla sanoa sitä ääneen.
Nyt ylpeänä voin kävellä uudet farkkushortsit jalassa läpi kesän tuntematta mitään epämukavuutta tai ahdistuksen tunnetta. Hyvä ominaisuus näissä uusissa shortseissa on vielä se että ne muokkaantuvat siitä vielä ihan hyvin raskaudenjälkeisiksi shortseiksi, joten ei mennyt rahatkaan hukkaan.

Uskallatko sinä luopua vanhasta saadaksesi tilalle jotain uutta? Ja nyt en puhu enää farkkushortseista vaan elämästä yleensä.

Pohdintaa viikonloppuun!

-Heidi-


lauantai 7. toukokuuta 2016

Mammaklaani.

Olet varmaan joskus liikenteessä kiinnittänyt huomiota siihen kuinka moottoripyöräilijät tervehtivät toinen toisiaan vienolla käden heilautuksella sivulle. Samaa tapaa noudattavat myös karavaanarit, hiukan näkyvämmin kylläkin ratin takaa. Ja veneilijät. Ja bussikuskit. Ja rekkakuskit. Omia tervehditään. Se on hyväksynnän ja yhteenkuuluvuuden merkki, "olemme yhtä" niin hyvässä kuin pahassa.
Samanlaista käytöstä olen huomannut myös odottavien äitien ja äitien keskuudessa yleensä.
Mitään näkyviä käsimerkkejä ei ole nähtävissä kuitenkaan - onneksi - vaan enemmänkin hetkellinen katsekontakti ja hento hymy, joilla halutaan viestiä myötätuntoa, "tiedän miltä susta tuntuu" fiilistä, ja samalla tavalla moottoripyöräilijöiden ja karavaanareiden tapaan sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Kävelin tässä viikolla yksi päivä kotiin tyttäreni kanssa. Olotilani oli hiukan tukala kun supisteli aika pahasti ja masuasukki potki juuri sillä hetkellä oikeaan kylkeen niin kovilla potkuilla että olin aivan varma että jotain kohta repeää. Vastaan tuli äiti työntäen vaunuja ja vaunuista kuului pieni hentoinen, ihan melkein vastasyntyneen vauvan itku. Kohtaaminen oli hämmentävä. Kumpikin ohikulkiessaan vilkaisi toinen toisiaan, hymyili myötätunnosta ja hyväksyvästi "mä tiedän miltä susta tuntuu" elein.
Samoin kävi metrossa toissa päivänä kun vastapäätäni istuutui nuori naishenkilö mahansa kanssa. Siinä me istuttiin vastatusten aina Kamppiin saakka vähän kuikuillen toinen toisiaan ja mahojamme, varmasti miettien että mikäköhän viikko on meneillään. Normaalissa tilanteessa olisin jopa avannut suuni ja alkanut juttelemaan mutta olin jotenkin niin väsynyt ja puhunut jo suu vaahdossa koko päivän että hetken hiljaisuus oli paikallaan.

Äitiys on ihmeellistä.
Se on ylitsevuotavaa rakkautta lastaan kohtaan.
Se on sydäntä riipasevaa.
Se on liikutuksen kyyneliä.
Se on naurua ja iloa.
Se on huolta ja murhetta.
Äitiys on voima mitä ei voi kenellekään toiselle selittää vaan se on koettava itse.
Vain toinen äiti tietää miltä tuntuu rakastaa lastaan enemmän kuin ketään muuta.
Vain toinen äiti tietää miltä tuntuvat ne yölliset valvotut tunnit.
Vain toinen äiti tietää sen tuskan kun näkee lapsen itkevän kivusta tai pahasta mielestä eikä voi ottaa sitä tuskaa pois.
Vain toinen äiti tietää kuinka hienoja ovat ensiaskeleet, ensimmäiset sanat, ensimmäiset polkupyöräilyt ilman apupyöriä, ensimmäiset koulun päättäjäiset, valmistujaiset jne. Se ylpeys ja se kiitollisuus on jotain sanoinkuvaamatonta.
Vain toinen äiti tietää että äitinä oleminen on on maailman paras työ- mutta myös maailman rankin - sillä sen palkkaa ei mitata rahassa vaan aidolla ja pyyteettömällä rakkaudella.
Kaiken se kestää.
Kaiken se yrittää antaa.
Kaiken se haluaa tehdä, jopa omaa hyvinvointiakin uhaten. Äidit nimittäin.

Näin äitienpäivänä toivon kaikille äideille ihania hetkiä perheen parissa - paljon halauksia ja pusuja ja muistutuksen siitä että jokaisen äidin tulisi olla armollinen itselleen. Äitiys ei ole suorittamista vaan hetkessä elämistä ja niistä pienistä asioista nauttimista. Ottakaa kaikki irti jokaisesta hetkestä sillä ne eivät tule koskaan toistumaan samanlaisina.

Hyvää äitienpäivää te supernaiset!

-Heidi-


tiistai 3. toukokuuta 2016

Kiristyksiä ja kiputiloja.

Teoriassa kahdeksan viikkoa laskettuun aikaan. Käytännössä en niinkään ole varma. Jos yhtään uskallan ennustaa, niin tämä uusi tulokas päättää varmasti ilmaantua maailmaan hiukan etuajassa. Oli niin tai näin, joka tapauksessa ajatus siitä että perheeseemme on syntymässä ihan upouusi ihmisen alku, tuntuu uskomattomalta ja jännittävältä. Mikään ei tule olemaan enää niin kuin ennen. 

Istuin tänään kahdeksan jälkeen rantahiekalla katsellen meren kimallusta aamuauringossa. Olin juuri saattanut tyttäreni kouluun ja päätin tehdä pidemmän kaavan kautta kotimatkan.
Hissukseen kävely vielä onnistuu mutta mikään äkkinäinen, sykettä nostattava pyrähdys tuntuu jo hyvin epämukavalta ja lähes mahdottomalta. Yksittäisiä lihaskuntoliikkeitä pystyn tekemään mutta siihen se jääkin.
Yöt nukun hyvin heikosti, sillä kipuja vatsan seudulla on lähes joka asennossa, joten rentous kehossa on tipotiessään. Lähes joka lihas tuntuu olevan niin jumissa kuin vain olla voi.
Tänään kuitenkin siinä meren äärellä istuessani tunsin kuinka aurinko ja lämpö, sekä lintujen keväiset äänet ja meren kevyet aallot saivat kehoni rentoutumaan, mielestä puhumattakaan. Siihen olisi voinut jäädä. Istumaan. Katselemaan ja kuuntelemaan. Tuntemaan ja aistimaan elämän, joka oli ympärilläni ja joka kasvaa myös sisälläni.
Tunsin pitkästä aikaa itseni elinvoimaiseksi ja energiseksi.

Masuasukin vahvat potkut ovat arkipäivää. Tuntemuksista päätellen pikkuherra on päättänyt jo asettautua pää alaspäin (kuten äitinsäkin mielellään). Nyt potkitaan kylkiluita oikein urakalla, ja voin sanoa että tulessa ovat. Vatsa ei pysty kasvamaan enää yhtään ylöspäin, sillä olotilat ovat jo niin tukalat, että en tiedä enää miten päin olla.
Ruokaa menee kerralla sisään ehkä just nyrkillinen, sillä lytyssä oleva mahalaukku ei ota yhtään enempää vastaan. Olen jopa joutunut aloittamaan maapähkinävoin syönnin ihan sillä varjolla että saisin jostain kerralla enemmän energiaa. Enkä rehellisesti sanottuna kummemmin edes tykkää siitä.
Vaikka näitä kaiken maailman kiputiloja tässä joutuu kokemaankin, niin silti lopputulos on palkitseva. Odotan hyvinkin malttamattomana sitä ruttuista pienta naamaa, joka parkaisee ensimmäisen äännähdyksensä tällä puolen elämää. Ja odotan malttamattomana niitä hetkiä, jotka voimme perheenä jakaa yhdessä ja tehdä niistä muistoja, jotka kulkevat kanssamme lopun elämämme.
Ei tarvitse aina olla yhtä hymyä ja onnea jos siltä ei tunnu, se ei tee meistä yhtään huonompia äitejä jos välillä myönnämme että raskausaika ei aina ole yhtä autuutta.
On annettava itselleen mahdollisuus erilaisiin tunnetiloihin. Ne kuuluvat asiaan ja ovat kasvattavia ja monta kertaa myös silmiä avaavia.
Eli te kaikki kohtalotoverit, olkaa aitoja, puhukaa tunteistanne, mitään kulisseja ei tarvitse pitää koossa, kaikilla meillä on hyvät ja huonot hetkemme. On yhtä monta erilaista raskautta kuin on odottavia äitejäkin. Mutta jokaisesta tulee niitä parhaimpia äitejä omalle lapselle.

Nauttikaamme pienistä asioista, sillä ne ovat kuitenkin loppujen lopuksi niitä kaikkein suurimpia. Ja tärkeimpiä!

-Heidi-