"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Elämä ilman kännykkää - pystytkö?

Olin monesti miettinyt että pitäisi kokeilla. Siis olla hetki ilman puhelinta tai muita internettiin yhdistäviä välineitä.
Näinhän me oltiin ennenkin ja selvittiin hyvin. Mentiin kotiin soittamaan jos oli tarve jollekin soittaa. Tavattiin kaverit ajallaan. Ei eksytty ja löydettiin aina tie sinne minne oli määrä mennä ilman GPS:ääkin. Käytiin koulua ja opiskeltiin ilman ylimääräisiä aparaatteja. Kirjoitettiin kirjeitä, joita sitten odotettiin kielipitkällä postilaatikon edessä.
Muistaako kukaan näitä aikoja?
Kun puhelimeni joutui varkaiden lapasiin alku kesästä, ensireaktioni oli paniikki. Ja kova sellainen. Lähes kohtauksen omainen, joka sai verenpaineet tappiin, sydämen sykkeet maksimiin ja hengityksen salpautumaan. Paniikki siitä, miten saisin ihmisiin yhteyttä, sillä kaikki tärkeät numerot olivat tallennettuna puhelimeen. Paniikki siitä, jos joku yrittäisi soittaa tai laittaa viestiä.
Paniikkia seurasi shokki. Tajuaminen, että puhelimeen oli jäänyt paljon kuvia, joita ei ollut tallennettu mihinkään pilviin, sillä vanha iphoneni ei tallentanut enää mitään automaattisesti vanhan käyttöjärjestelmän vuoksi.
Shokkia seurasi suru, sillä puhelimesta oli neljän vuoden aikana tullut niin tärkeä. Se oli ollut paljon enemmän kuin pelkkä puhelin. Se oli ollut kamera, jolla oli ikuistettu uskomattomia muistoja. Se oli ollut muistikirja, johon oli tallennettu tärkeitä tekstejä, joista osa onneksi on tallessa julkisesti.
Se oli herättänyt minut aamuisin ilman että kertaakaan olin nukkunut pommiin. Ja se oli toiminut moitteettomasti kertaakaan käymättä korjaamon kautta. Itkuhan siinä tuli tajutessa etten koskaan saisi sitä takaisin.
Sitten iski viha ja ärsytys.
Miksi ihmeessä pelkän puhelimen takia kävin läpi niin valtavat tunnereaktiot? Ja miten ihmeessä ihminen voi kiintyä johonkin materiaaliseen kapistuksen niin vahvasti?
Kaikkien näiden tunnereaktioiden jälkeen tuli luopuminen ja hyväksyminen, aivan kuten jonkun suuremmankin tragedian jälkeen.

Elämä ilman luuria.

Uusi puhelin oli pakko kuitenkin hommata. Mutta koska ihan mikä tahansa ei kelpaa, niin jouduin odottelemaan jokusen päivän uutta vempainta.
Minulle puhelin ei ole välttämättömyys mutta puhelimen kamera lähestulkoon on. Monesti olenkin käynyt kaupoissa katsomassa näitä aparaatteja ja sanonut myyjälle, että löytyiskö teiltä kameraa jossa on puhelin.
Päätin siis olla nämä odottelupäivät ilman puhelinta ja kokeilla miltä se oikeasti tuntuu.
Huomasin jo puhelimeni menetyspäivänä kuinka ihmisestä tulee luovempi ja kekseliäämpi pakon edessä. Aivot alkavat oikeasti ajattelemaan ja löytämään ratkaisuja esimerkiksi miten saada yhteys ihmisiin, joihin pitäisi olla yhteydessä mutta ei muista/tiedä puhelinnroa. Kaikkihan on aina puhelimen muistissa, ulkoa ei tarvitse muistaa nykyään enää mitään eikä siinä suhteessa aivojakaan juuri käyttää.
Huomasin myös kuinka pakonomaisesti aina varmisteli taskujaan tai laukkuaan, että puhelin oli mukana ja tallessa. Siitä oli tullut hyvinkin kiinteä osa kehoani vuosien varrella. Vähän kuin käden jatke kaikkeen.
Huomasin myös kuinka automaattisesti sitä hapuili puhelinta taskusta esim. odottaessa asemalla metroa tai junaa. Tylsyyteen.

Tietoisuuden maksimointia tässä ja nyt.

Siinä missä voitin näinä puhelittomina päivinä, oli havainnointi ja ympärillä olevien asioiden tiedostaminen. Katsoin korkeuksiin. Näin kuinka pilvet muodostivat taivaalla kauniita kuvioita. Havaitsin kuinka upeita olivat talojen kattorakenteet. Kuuntelin ympäristöä. Olin läsnä. Siinä hetkessä. Myös itselleni.
Tein myös itselleni palveluksen. Suoristin kaularankani selkärangan jatkeeksi, pyöräytin hartiat ja olkapäät taakse sekä avasin rintakehäni. Oli jopa parempi hengittää. 

Laitappas se luuri alas pariksi päiväksi ja ota elämään uusi asenne sekä parempi ryhti. 
Vapaapäivinä on hyvin aikaa irrottautua jos et ole vielä testannut. Ole läsnä lähimmäisillesi, mutta erityisesti, ole läsnä itsellesi.

Aurinkoista töihinpaluuta kaikille!

-Heidi-