"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

maanantai 16. lokakuuta 2017

Perhe on paras.

Kerron teille tarinan toiveista, haaveista, unelmista ja tavoitteista. Kaikesta yhdessä, joistakin hiukan erikseen.

Kun n. 5 vuotta sitten muutin tyttäreni kanssa kotiimme, mielessäni oli vain yksi ja ainoa asia: halusin tehdä kodista tyttärelleni paikan, jossa asuisi lämpö, turva, välittäminen ja rakkaus.
Aloin myös sisustaa uutta kotiamme sen mukaisesti. Asioilla, jotka muistuttaisivat joka päivä rakkaudesta, elämästä, kiitollisuudesta ja siitä kuinka perhe on tärkein.

Family - a group of people, each a unique masterpiece, sharing unconditional love, hugs and support.
One of life's greatest blessings.
Cherish always. ❤️

Näiden vuosien aikana kaikkien yllämainittujen asioiden merkitys on korostunut ja kasvanut entisestään. Mutta en olisi koskaan ehkä aivan täysin uskonut että nyt muuttaessamme seuraavaan kotiin, perheenjäsentemme lukumäärä on tuplaantunut ja pian lähes triplaantunut.

Edellisessä blogikirjoituksessani paljastin "sivulauseessa" että olen raskaana ja hyvin pitkälläkin vielä. Moni ei ehkä lukenut kirjoitusta niin ajatuksella tai loppuun saakka että olisi hoksannut asian mutta niin oli tarkoituskin. Se ei ollut pääasia.
Kirjoitus käsitteli lapsettomuutta ja sitä kuinka raskautuminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys kaikille.
En ole raskaudestani halunnut juuri mainita, sillä olen halunnut pitää asian tällä kertaa hyvinkin pienen piirin tietona. Vain läheisimmät ystävämme ja sukulaisemme ovat olleet asiasta tietoisia, ja viimeistään häissämme reilu kaksi kuukautta sitten, loputkin lähipiiristä saivat tietää asiasta.
Alkuraskaus ei ollut helpoimmasta päästä mutta tässä arjen pyörityksen keskellä olen onnistunut sivuuttamaan kivut ja pahan olon ja keskittymään hetkessä elämiseen.
Ja hyvin olen myös mahani pystynyt peittelemään, sillä viikolla 34 jo ollaan ja yhä tuntuu että tarvittaessa pystyisin jemmaamaan tämän pienen masuasukin löysän paidan uumeniin.

Paljon on tapahtunut viime aikoina.
Menimme kesällä naimisiin. Löysimme vihdoin, lähes melkein heti häiden jälkeen uuden isomman ihanan kodin, jota aloimme remontoimaan parisen viikkoa sitten.
Nyt sitten on tämä muuttorumba päällä ja hyvällä tuurilla pikkuneidin syntymäkin piakkoin käsillä.
Joku saattaisi miettiä ja sanoa, että mihin näin kiire... ja siihen minä vastaisin, elämään!
Elämä todellakin on hyvin lyhyt jos asioita jättää tekemättä.
Olemme puhuneet uudesta isommasta asunnosta jo parisen vuotta "sitten joskus"- tyyliin mutta elämässämme on viime vuosina tapahtunut paljon asioita, jotka ovat opettaneet ymmärtämään että sitä "sitten joskus" aikaa ei ehkä koskaan tulekaan.
Elämää on elettävä nyt, tehtävä asioita, joista on aina haaveillut ja antaa mahdollisuus niille asioille, joiden on määrä ja tarkoitus tapahtua.

Koti, jonka jätämme taaksemme, on tuonut elämäämme paljon hyvää.
Olen saanut ympärilleni sen mistä olen aina haaveillut; ihanat lapset ja rakastavan aviomiehen. En voisi olla kiitollisempi.

Se että mietin tässä raskauden, joka on mennyt hujauksessa, loppumetreillä itse elämää ja sitä faktaa että kenellekään meille ei ole varmaksi luvattu huomista, antaa aihetta olla vieläkin kiitollisempi ja onnellisempi kuin koskaan.

Vaikka ideaalisin ikä - tilastojen mukaan ja terveyssyistä - saada lapsia olisi ollut joskus silloin pari kymppisenä, niin silti sanon että näin nelikymppisenä olen valmiimpi tämän uuden perheenjäsenen tuloon kuin koskaan aiemmin.
Ikä tuo kokemusta. Ikä tuo varmuutta. Ikä antaa rauhaa ja rentoutta. Ja mikä parasta, äitiyttä ei enää viitsi suorittaa. Tämä on just parasta aikaa uudelle elämälle. ❤️

-Heidi-






tiistai 10. lokakuuta 2017

Pieniä suuria asioita.

"What you focus on will grow."

Niinhän se on että kun johonkin asiaan keskittyy, se alkaa kasvamaan, niin hyvässä kuin pahassakin.

Viime aikoina olen nähnyt paljon uutisia ja lukenut valtavasti artikkeleja nelikymppisistä pienten lasten äideistä, raskaaksi tulemisen vaikeudesta, ruuhkavuosista, perhearjesta ja muista vastaaviin aihepiireihin liittyvistä asioista.
Ja nyt kun Sauli ja Jennikin ilmaisivat odottavansa lasta, panttasivat enemmän kuin varman päälle - paitsi että lapsen saaminen ei ole koskaan varmaa edes viime metreillä - sen kertomista julkisesti, niin näiden asioiden pohdiskelu kasvaa omassa pienessä mielessä entisestään.

En voisi olla onnellisempi tasavaltamme päämiehen ja hänen vaimonsa puolesta!!!!! Se tuska ja kipu mikä liittyy kaipuuseen tulla raskaaksi ja saada lapsi, on niin raastavaa että sen voi vain ymmärtää jos on itse sen käynyt läpi.

Toki emme tiedä kukaan täysin taustoja - eikä meidän tarvitsekaan - joten siksi asiaa ei kannata lähteä sen suuremmin spekuloimaan, mitä ollaan julkisesti tehty jo aivan riittämiin.

Elämä ottaa ja antaa.

Menetys sattuu aina. Se on suru, joka jää ikuisesti osaksi elämää ja siitä tulee osa meitä.
Näin kävi myös meille reilu kaksi vuotta sitten kun menetimme kaksosemme raskauden alkumetreillä.

Se kolahti meihin kaikkiin, koko perheeseen, hyvinkin raskaasti ja herätti ymmärtämään että elämässä mikään ei ole itsestäänselvyys. Viimeistään silloin opin että on asioita, joihin emme pysty mitenkään vaikuttamaan ja kaikki eivät ole meidän käsissämme, vaikka niin monesti naiivisti ajattelin ja uskoinkin.

Olimme toivoneet yhteistä lasta niin hartaasti että menetys vei maton alta yllättävänkin rankasti.
Olen kirjoittanut aiheesta jo useaan otteeseen, enkä nyt tällä kirjoituksella halua liikaa velloa menneessä vaan enemmänkin kääntää katsetta tulevaan. Toivoa ei kannata menettää!! Kuten myös Saulin ja Jennin tapauksessa, mutta myös monien muiden ihanien vauvauutisten myötä, mitä olen viime aikoina kuullut ympäri maailman ystäviltäni ja tutuiltani, olen entistäkin vakuuttuneempi siitä että TOIVOA ON!!! ❤️

Toivoa on.

Meidänkin kohdalla oli onni matkassa, sillä tulin vajaan vuoden sisällä uudelleen raskaaksi keskenmenon jälkeen. Tämä raskaus kantoi onneksi loppuun saakka kaikesta pelosta ja epävarmuudesta huolimatta, ja saimme ihanan tuuheatukkaisen poikavauvan - joka on jo kohta 1,5 vuotias - perheemme jatkeeksi.
Jokin jäi kuitenkin sisälle kytemään. Jopa esikoiseni, yhdeksän vuotias tyttärenikin sanoi, että hänellä kuuluisi olla vielä yksi sisko tai veli.

Tapasin mieheni vajaa neljä vuotta sitten. Menimme kesällä 2017 vihdoin ja viimein naimisiin. Näitä häitä olimme joutuneet lykkäämään jo vuodella, sillä poikamme laskettuaika oli ollut sopivasti juuri sattumassa samoille päiville kuin jo sovittu hääpäivämme kesällä 2016.
Muistan ensi treffeillä maininneeni miehelleni että haaveissa olisi ehkä vielä joskus yksi tai kaksi lasta lisää.
Harvoin sitä täräyttää moisia asioita suoraan päin naamaa ensitapaamisella mutta ajattelin että mitään en siinä menettäisi, tulisipahan asiat kerta heitolla selväksi.
Vaikka minulla oli jo ennestään tytär, niin silti kaipuu useammasta lapsesta oli ollut jo pitkän aikaa suuri.

Elämä on opettanut tässä viime vuosina että raskaaksi tuleminen, varsinkin näin nelikymppisenä, ei aina ja enää välttämättä ole mahdollista, ja niitä vauvoja ei noin vain tehdä. Jos miettii Saulin ja Jennin tilannetta ja heidän kiireistä elämää, raskaaksi tuleminen ei varmasti ole ollut helpoimmasta päästä. Stressi ja kiire ovat hyvin usein esteenä keholle lähteä luomaan mitään uutta, ja tämä on asia, jonka ääreen on pakko vain joskus nöyrtyä hyvin todenmukaisesti, sillä elämä osaa kyllä ottaa siinä missä antaakin sen mikä on tarkoitettu.
Jouduin itsekin tekemään tietynlaiset muutokset omassa elämässäni, jotta raskaus oli mahdollinen.
Nelikymppisten raskaudet ovat kuulemma olleet huimassa nousussa viime aikoina siitäkin huolimatta että ikään alkaa jo liittyä monenlaisia riskejä niin äideille kuin lapsillekin. Mutta minkäs teet jos lasta ei ole kuulunut aiemmin. Oli sitten syy ura, kumppanin puute tai jokin muu, se on jokaisen henkilökohtainen asia eikä siihen tulisi olla kenelläkään sanottavaa.

Ymmärrän täysin Saulin ja Jennin ilouutisen panttauksen, sillä alkumetreillä voi vielä moni asia mennä herkemmin pieleen, nimimerkillä vkolla 33 raskaana tunnustellen pikkuisen neidin vahvoja potkuja vatsan päältä ja kyynelsilmin miettien mitä kaikkea tämä elämä onkaan pitänyt sisällään jo tähän asti.

Kohta meillä on perhe kasassa. En voisi olla kiitollisempi. Kaikesta. ❤️

-Heidi-


keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Koti on siellä missä sydänkin.

Mä niin haaveilin vanhasta omakotitalosta. Olin aina haaveillut. Mutta kuten jotkut haaveet ja unelmat, ne muuttavat muotoaan matkanvarrella, niillä ei olekaan tarkoitus toteutua sellaisenaan, sillä jotain parempaa tulee tilalle.

Tässä puolisen vuotta ajastustasolla ja lähes koko kesä toiminnan tasolla olemme etsiskelleet perheellemme uutta isompaa kotia, sellaista, jossa lasten olisi hyvä ja turvallista kasvaa, josta meille olisi iloa moniksi vuosiksi, ja jossa meidän kaikkien olisi hyvä olla ja elää niin logistisesti kuin muutenkin.

Puolitoista vuotta taloyhtiön remontin jaloissa elellessä pienen lapsen ja vähän isommankin kanssa, on raastanut hermoja, venyttänyt pinnaa äärimmilleen ja tehnyt arkipäivistä välillä ihan helvettiä kun on joutunut jännittämään että mitä milloinkin tapahtuu - tai ei tapahdu - ja kuinka suurella todennäköisyydellä kuopus ei taaskaan pääse nukkumaan kunnon päiväunia.
Eli vanhan omakotitalon kunnostamisprojekti meidän osalta saa jäädä. Ja piste!

Muuttovalmis koti ilman sen suurempia remontillisia uhrauksia tuntui tässä vaiheessa enemmän kuin hyvältä vaihtoehdolta ja sellainen onneksi löytyi, sopivan kokoinen rivitaloasunto riittävällä pihalla ja lapsiystävälliseltä alueelta. Täytyy kuitenkin myöntää, että välillä oli jo usko loppua sen suhteen, että kelpuutetaanko me mitään kodiksemme kun mistään niistä kymmenistä asunnoista, joita kävimme katsomassa, ei tullut sellaista "tämä on meidän koti" fiilistä - paitsi yhdestä. Ja se sitten päädyttiin ostamaan pienen tarjousväännön jälkeen.

Tässä muuttolaatikoiden keskellä on tullut mietittyä paljon tunnetta "koti" ja mitä se merkitsee.

Itselle se on aivan erityinen asia, sillä olen asunut niin monessa paikassa että määrän laskeminen on jo ihan mahdotonta.
Mikä tästä uudesta kodista tekee tunnetasolla erilaisen on se, että siihen sisältyy vahva ajatus ja tarkoitus että siinä tulemme olemaan ja asumaan sitten pidempään eikä vain väliaikaisesti.

Minulle koti on rauhan ja turvallisuuden tyyssija. Kodissa pitää viihtyä ja sen pitää näyttää ja tuntua omanlaiselta. Olen viimeisen päälle kotihiiri ja tästä syystä se on sydämen asia.
Vuosikausia ulkomailla asuneena, koti oli minulle aina siellä missä oli hyvä olla. Niin se on yhä edelleen mutta lasten ja perheen myötä kotiin liittyy myös paljon muuta.
Enää en voi elää matkalaukusta, mitä joskus jopa tein työni takia ja yllättävän vaivatontahan se oli, ihminen kun tulee aika vähällä toimeen jos todella haluaa.
En kaipaa mitään älytöntä lukaalia kodiksi - sitä on oppinut antamaan arvoa yksinkertaisille asioille - vaan sellaisen, jossa on riittävästi tilaa kaikille, myös käytännöllisyys ja toimivuus ovat nostaneet päätään viime aikoina entistäkin enemmän näin perheen arjen pyörityksen keskellä.
Ihmetys on ollut suuri kun näkee asuntoja mitä ihmeellisimmillä sisustuksilla ja pohjaratkaisuilla. Siinä tulee miettineeksi että "what the hell were they thinking"...????

Asuntomarkkinat todellakin ovat täynnä yhtä sun toista ja täytyy kyllä sanoa, että on aika tuurin kauppaa jos löytyy sellainen koti, johon ei tarvitse tehdä yhtään mitään.
Meilläkin ensi viikolla alkavat maalipensselit heilua mutta loppujen lopuksi, aika pienellä hienosäädöllä selvitään.

Uusi koti on aina uuden alku. Se on jonkin vanhan aikakauden loppu ja uusien muistojen alku. Kun yksi ovi takana sulkeutuu, uusi edessä avautuu.
Näin se elämä menee, ja kuuluukin mennä. <3

"Home is where your heart is."

-Heidi-


sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Nyt ja aina.

Sormuksellani on tarina. Hyvin ainutlaatuinen. Ja hyvin merkittävä.

Olin jo kauan aikaa vilkuillut  kultasepänliikkeiden sormusvalikoimia ohikulkiessani "sillä silmällä" mutta mikään sormus ei ollut hypännyt silmille niin että olisi tullut fiilis "tuon mä haluun".

Ennen kuin ehdimme lähteä oikeasti katsastamaan ja metsästämään vihkisormusta, sain päähäni ajatuksen kysyä äidiltäni vihkisormusta, jonka hän oli saanut 40 vuotta sitten isältäni ja jota hän ei ollut pystynyt pitämään enää vuosiin sormessa nivelrikon takia.
Muistan lapsena ihailleeni tuota sormusta, sillä mielestäni se oli niin kaunis ja juuri sellainen, jonka joku päivä itsekin haluaisin sormeeni jos naimisiin menisin.

Muutamien päivien etsinnän jälkeen äitini soitti että sormus oli löytynyt - niin hyvässä tallessa oli ollut että etsinnät olivat kestäneet hetken - hiukan "haavoittunut" sormus oli mutta kuitenkin lähes samanlainen kuin muistan sen lapsena äitini sormessa.

Vein sormuksen korjattavaksi ja puunattavaksi ja saimme sen eilen entistäkin kauniimpana ja hienompana takaisin odottamaan vihkipäiväämme.

Mutta mikä sormuksesta tekee merkittävän ja ainutlaatuisen on se, että vanhempieni hääpäivä on sama kuin se päivä, jolloin tapasimme puolisoni kanssa ensimmäisen kerran. Toki "muutamia" vuosia myöhemmin.
Ja mikä tekee sormuksesta vieläkin merkittävämmän on se, että vanhempani ovat yhä edelleen onnellisesti naimisissa yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, yhä toisiaan tukien, kunnioittaen ja rakastaen.

Uskon rakkauteen ja sen suureen voimaan. Uskon siihen että on ihmisiä, jotka ovat vain tarkoitettu toisilleen, ja vaikka elämä heittelisi ties millaisia kiviä ja kantoja eteen, ne ylitetään, yhdessä.
Moni saattaa tässä kohtaa miettiä että kuinka kliseistä ja naivia ajattelua tämä onkaan, mutta monesti nämä ihmiset ovat juuri niitä, jotka ovat joutuneet pettymään, kärsineet suurta katkeruutta pettymysten myötä ja menettäneet uskonsa itseen ja siihen että todella ansaitsee kaiken sen rakkauden mitä kohdalle voisi sattua.
Olen joskus ollut yksi heistä.

Näin neljänkymmenen vuoden jälkeen uskallan vihdoin ja viimein sanoa tahdon, sillä usko siihen että rinnallani seisoo "se oikea" ihminen, on niin vahva - ihminen, jonka kanssa minun on tarkoitettu kisaavan keinutuolissa vauhdeista ja siitä kummalla menee ensin nurin. :D

Rakastan sinua Timo. Nyt. Ja aina.

-Heidi-


sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Täydellisen onnellinen hetki.

Heräsin eilen täydelliseen aamuaurinkoon. Kirkkaaseen ja kesäisen lämpimään. Avasin takapihan oven tuoksutellakseni aamuista raikasta ilmaa. Täydellistä. Ei yhden yhtäkään kaivinkoneen ääntä tai hiomakonetta pilaamassa hiljaisuutta.
Siinä mietin poikani kanssa katsellessa aamun lastenohjelmia kuinka täydellisiä hetket voivatkaan olla. Sellaisia joita ei haluaisi muuttaa mitenkään.
Laitoin kahvinkeittimen päälle ja siinä siemaillessa aamukahvia uppouduin kahta kauheammin miettimään käsillä olevaa momentumia.
Kuinka usein voimmekaan sanoa ääneen että tämä hetki on täydellinen? Ja kuinka usein voimmekaan myöntää että tässä hetkessä olen täydellisen onnellinen?
Minulle tämä eilisaamu oli se täydellisen onnellinen hetki. Ja kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin näitä saman kaltaisia hetkiä on elämässäni hyvinkin usein ja on ollut viime vuosina paljonkin mutta en ole tullut vain ajatelleeksi asiaa.
Emme aina huomaa. Jokin häiritsevä tekijä jättää meidät tuskailemaan negaatioon ja hyppäämme helposti just siitä hetkestä pois. Murehdimme turhanpäiväisiä asioita ja voivottelemme kuinka se ja se asia on huonosti.
Totta on kuitenkin se että moni asia elämässä sekoittaa meidän täydellisen onnellisia hetkiä. Esimerkiksi meillä yhä jatkuvat rakennustyöt, jotka piti olla jo syksyllä valmiita. Moni asia häiriintyy pikkulapsen huonosti nukuttujen päiväunien kun takapihalla hiotaan parveketta tai tasoitetaan maata. Tai jatkuva rakennuspöly, joka aiheuttaa aivan turhaa ylimääräistä siivousta, mikä on pois jostain muusta ja tärkeämmästä.

Tänään sunnuntaiaamuna yritin palata taas tuohon eilisaamun tunteeseen, mutta se ei tullut enää samanlaisena takaisin. Mielessä pyörivät jo tulevan viikon rakennusmelu ja siihen liittyvät haitat - pitääkö sitä taas miettiä evakkoon lähtöä - ja aikataulut, jotka on lyöty kalenteriin.
Mutta palatakseni vielä tuohon täydellisen onnelliseen aamuun ja siihen tunteeseen, jonka se herätti - se havahdutti taas tajuamaan kuinka pienestä asiat ovat todellakin kiinni.

Millainen on sinun täydellisen onnellinen hetki? Mietippäs sitä tänään.

-Heidi-

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Kiire on kirosanojen aatelia.

Olet varmaan joskus törmännyt sanontaan että kiire ei tule, se tehdään. Näinhän se on. Kiire todellakin tehdään. 
Meillä kaikilla on sama määrä tunteja ja minuutteja vuorokaudessa käytettävänä, osa osaa käyttää ne valikoidun viisaasti, osa ei niinkään.

Tämän päivän vitsaus on yhteiskunnan asettama uskomus länsimaiselle ihmiselle, että kiire on tehokkuuden ja ahkeruuden merkki. Meidät on aivopesty tähän ajastusmaailmaan ja teemme tiedostamatta itsellemme ja läheisillemme hallaa kiireen kautta. Eli jos ja kun se kalenteri ei ole täynnä tapaamisia ja päivittäinen to-do-lista vedä vertoja metrin mitalle, niin et ole mitään, näinhän me ajatellaan, eikö? Ainakin suurin osa.

Mietin monesti että kun joku kertoo olevansa hyvin kiireinen, että hyvänen aika, miksi ihmeessä olet itsesi siihen miinaan juossut.
Ja taas päinvastoin, jos jään itse kiinni sanomasta jollekin että on ollut kiirettä, niin kysyn että miksi?

Mitäs jos seuraavalla kerralla kun joku pyytää sinua tekemään jotain tai pyytää mukaan johonkin, etkä välttämättä haluaisi tehdä ja lähteä, sanoisitkin en ehdi on kiire -sanonnan sijaan, että olen varannut aikaa nyt vain olemiseen enkä halua tehdä mitään. Tai minulla on jo riittävästi asioita työn alla ja haluan hoitaa ne hyvin ilman hosumista ja ylikuormitustilaa. Kuinka usein näitä lauseita kuulee?

"Learn how to say no. Don't let your mouth overload your back." 
- Jim Rohn -

Kiire on itselleni kirosana. Olen sanonut tämän jo aiemminkin mutta on tarvetta sanoa se taas jälleen kerran uudestaan.

Kuuntelin parisen viikkoa sitten metrossa kahden takana istuvan naishenkilön keskustelua toisilleen kesälomasta ja siitä kuinka kiireinen kesä tulisi olemaan.
Lapset tulisivat olemaan ainakin kolmella eri leirillä. Toisen miehellä ei olisi kesälomaa lainkaan, eikä hän ehtisi mökillekään kun pitäisi mennä golffaamaan että ehtisi edes jollain tavalla pitää taitoa yllä ja kiertää riittävän monta kierrosta kesän aikana. Toisen naisen perheellä oli vene, jolla pitäisi loppukesästä tehdä jokin reissu ettei ihan turhaa seiso laiturissa. Sitten olisi kahdet rippijuhlat ja yhdet ristiäiset, onneksi ei samaan aikaan, ja sitten se loma onkin siinä.

Apua, ihan alkoi itseäkin hengästyttää (ja ahdistaa) pelkästä kuuntelemisesta.
Mutta todellisuudessa, monen kesäloma on just tätä, täyteen ahdettu suunnitelmia ja tekemisiä, pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tätä. On sukulaisia joiden luona vierailla, ja on myös niitä vastavierailuja. Velvollisuuksia joita pitäisi täyttää ja suorittaa, ja siihenhän se loma sitten meneekin. Kiireen ja stressin aallonharjalla.

Ja mikä pahinta, opetamme tämän elämäntyylin jo hyvin varhaisessa vaiheessa lapsillemmekin, ei pelkästään kesälomalla vaan jo ihan normaalissa arjessa, pitää tehdä koko ajan jotain, harrastaa ainakin 5 kertaa viikossa jotain ja mielellään ehkä vielä joinakin päivinä kahta eri harrastusta. Mietin monesti että onko nämä harrastukset lapsia vai aikuisia varten? Tervetuloa siis tuleva suorittaja-burnout-sukupolvi!

En toki väitä etteikö suunnitelmia pitäisi olla tai että lasten harrastukset olisivat huonoja, päinvastoin, mutta kohtuus kaikessa. On muistettava myös elää. Opeteltava rauhoittumaan ja olemaan hetkessä eikä elää jo huomista tai ylihuomista. Ja suorittaa kaikkea.
Elämä lipuu ohitsemme nopeammin kuin arvaammekaan, lapset ovat pian aikuisia ja mietimme että mihin se aika menikään. Vastaus: Lasten jokapäiväisiin harrastuksiin ja työkiireisiin eikä perheen yhteiseen aikaan, mikä olisi se kaikkein tärkein. Siinä keinutuolissa yritämme dementoituneena sitten muistella että millaista se elämä olikaan ja mitä ehkä olisi tehnyt toisin. Olisiko ehkä pitänyt hidastaa tahtia ja elää enemmän läsnäollen niin itselle kuin muillekin.

Nyt kun vielä on mahdollisuus, asiat jotka haluaa tehdä toisin, niin ne kannattaa todellakin tehdä toisin. Meillä on vain tämä yksi elämä. Ja yksi mahdollisuus.

PRIORISOI!

Mikä sinulle on oikeasti tärkeää ja mikä ei? Kaikkea ei tarvitse tehdä, eikä kaikkialla tarvitse olla ja vaikuttaa koko ajan. On opeteltava karsimaan asioita ja vaikka sanoisit EI, se ei tee sinusta yhtään huonompaa ihmistä. Päinvastoin. Uskon että tulevaisuudessa näitä ihmisiä, jotka osaavat sanoa EI sopivassa määrin, tullaan arvostamaan vielä entistä enemmän. Nämä ovat ihmisiä, jotka ovat tehneet itselleen oikeita valintoja.

LÄHEISET.

Moni ihmissuhde kariutuu nykypäivänä siihen ettei osata olla läsnä. Ollaan kotona fyysisesti mutta ajatukset ovat töissä tai muissa asioissa. Lasten kanssa vietetty aika laiminlyödään ja puolison olemassa oloa tuskin edes noteerataan. Tämä on hyvin yleinen vitsaus ja hyvin surullista, ja siitä kärsii koko perhe. Millaisen mallin sinä haluat antaa jälkipolvillesi? Osaatko olla läsnä, jättää työt oven ulkopuolelle, viettää aikaa perheesi kanssa ja opettaa lapsillesi että elämässä on muutakin kuin suorittaminen ja kiire? Nämä ovat kaikki valintoja.

ELÄMÄNARVOT.

Tiedätkö omat elämänarvosi? Oletko koskaan todella ajatellut mitkä asiat ovat elämässäsi todella, todella tärkeitä?
Moni ei ole edes tietoinen omasta arvomaailmastaan kun ei ole ollut aikaa oikeastaan ajatella sitä lainkaan, kiireen keskellä.
Ota hetki aikaa itsellesi ja mieti mielessäsi kolme tärkeintä elämänarvoasi, tuskin top kolmen kohdalta keneltäkään löytyy kiire, stressi ja väsymys.

Kiire on opittua. Se on tehtyä. Kiire ei vain tule vaan me teemme sen itsellemme valintojemme kautta. Kiireestä voi myös oppia pois, tekemällä toisenlaisia valintoja.


Kiireetöntä sunnuntaita!

-Heidi-


lauantai 3. kesäkuuta 2017

Uskallatko päästää irti kontrollista?

Oletko koskaan kokeillut miltä tuntuu olla järvellä, veneessä ilman airoja? Tai ainakin niin että airot ovat nostettu veneen sisäpuolelle ja annat tuulen kuljettaa venettä hiljalleen?

Uskallammeko antaa elämän joskus vain tapahtua? Ilman kontrollia, ilman suurempaa päämäärää, vai onko elämässä pakko jatkuvasti olla airoissa kiinni ja ohjata sitä suunnitellusti?

Olen miettinyt tätä asiaa paljonkin viime aikoina.
Olen katsonut itseäni peiliin ja kysynyt, uskallanko antaa elämän tapahtua. Olen kurkannut itseäni syvälle sisimpään ja kysynyt, uskallanko oikeasti antaa elämän tapahtua. Ja kun elämässä joskus mikään ei tuntunut olevan järjestyksessä, uskalsin silti kysyä, uskallanko ihan oikeasti elämän antaa tapahtua. Ja vastaus on ja oli silti KYLLÄ!

Ja vastaus on KYLLÄ siksi, että olen näiden neljänkymmenen ikävuoden aikana pystynyt rakentamaan sisälleni riittävän vahvan ja vakaan pohjan enkä ole riippuvainen enää liiallisesta kontrollista, ja siitä että aina olisi tiedettävä mitä huominen tuo tullessaan ja missä olen vuoden päästä. Vaikka elämässäni on päämääriä, unelmia ja tavoitteita, en suorita niiden tavoittelua tietoisella tasolla jatkuvalla toiminnalla. Alitajunnassa ne jylläävät varmasti jatkuvasti ja tiedostamatta tapahtuukin moni valinta pysyäkseni oikeassa virtauksessa kohti haluamiani asioita, mutta airotta on joskus ihana vaan antaa mennä ja nauttia matkasta.

Olisi niin harmillista antaa elämän lipua ohitseni niin etten olisi läsnä hetkissä joita välillä jopa voisin kutsua unohtumattomiksi ja ainutlaatuisiksi. Liiallinen kontrolli ja suorittamiseen johtava suunnitelmallisuus pilaa elämästä nauttimisen sillä mitä meillä muuta todellisuudessa onkaan kuin tämä hetki.

En yritä joka päivä tehdä itsestäni parempaa ihmistä tai elämästäni jotain "master piecea". Tiedostaen omat elämänarvoni, uskallan luottaa ja uskoa siihen että niiden mukaan eläminen johtaa siihen että voin olla onnellinen ja tyytyväinen tekemiin valintoihini vaikka en joka päivä pidäkään airoista kiinni rystyset valkoisena.

Nykypäivän sloganeihin kuuluu hyvin usein kehoitus kontrollin ottamisesta omassa elämässä. Moni kuitenkin ymmärtää tämän väärin ja alkaa suorittamaan kaikkea tekemistään; liikuntaa, ruokailua, unta, onnellisuutta, hyvinvointia, opiskelua, jopa tunnetilojaan jne.


"If you don't like
the situation you are in,
change it.
You are in control
of your own life."


Elämänhallintaa. Tietyssä määrin paikallaan meille kaikille. Mutta jos hallinta menee ylikontrolloimiseksi ilman että pystyy päästämään edes pieneksi hetkeksikään irti, on ajautunut mentaalipuolen vankilaan, jossa moni on koko elämänsä huomaamattaan.


"When you try to
control everything,
you enjoy nothing.
Relax. Breathe. Let go.
And just live."


Kysymys kuuluu, uskallatko sinä antaa elämän tapahtua? Kuinka hyvin tunnet omat elämänarvosi, niin että voisit antaa arvojesi ohjata elämääsi ainakin osan ajasta ilman jatkuvaa kontrollia elämän kulusta?

Moni elää liikaa ulkopuolisten vaikutteiden alaisena (elokuvat, mainokset, sosiaalinen media jne) eikä välttämättä ymmärrä että niiden luomat mielikuvat vääristävät omaa todellista minäämme. Tästä syystä olemme myös jatkuvassa ristitulessa oman minämme kanssa jos emme edes tiedä keitä me todellisuudessa olemme.

Kääntämällä katseen omaan sisimpään, ja kysyen itseltä esimerkiksi: kuka minä oikeasti olen? Mitä minulle kuuluu? Olenko onnellinen? Teenkö asioita jotka tekevät minut onnelliseksi? - ovat avaimia, joiden kautta pääset lähemmäksi todellista minääsi.


Pohdintaa näin lomakauden alkuun jokaiselle!


-Heidi-

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Own your power.

Istuin tänään takapihan terassilla joogamatollani ja tarkoitukseni oli, no tietysti joogata. Jostain kumman syystä, ensimmäisen aurinkotervehdyksen jälkeen lopetin ja mietin että enpäs muuten joogaakaan. Ei sitten huvita yhtään.

Käänsin katseen aamupäivän aurinkoon ja suljin silmäni ja jäin vain siihen. Istumaan. Lootusasentoon. Eli periaatteessa, joogaamaan.
Niin paljon kuin pidänkin joogasta ja siitä tunteesta, jonka se kehossani ja mielessäni saa aikaan, niin paljon myös kaikki tekeminen, josta tulee liian rutiininomaista tai suorittamista, alkaa nykyään ärsyttämään.

Pikkulapsiarki on täynnä rutiineja, joten oma tekeminen ja oman hyvinvoinnin ylläpitäminen on nykyään itselle mielellään kaikkea muuta kuin rutiininomaista.
Joogaan silloin kun siltä tuntuu. Lähden lenkille silloin kun siltä tuntuu. Treenaan kahvakuulalla silloin kun siltä tuntuu.

Olen ollut suurimman osan ajan elämästäni rutiinien orja niin työssäni kuin vapaa-ajallakin. Ja varsinkin mitä tulee hyvinvointiin ja sen ylläpitoon, se jos mikä on ollut rutiineja rutiinien perään.
Siinä missä itse yritän pois pakonomaisesta suorittamisesta ja rutiineista, tiedän että moni halajaa niitä elämään helpottamaan asioiden toteutumista ja jo ihan perusarkea, esim. stressittömämmän elämän ja hyvinvoinnin toivossa. Mikä on ihan ymmärrettävää.
Kaikelle on aikansa.

Siinä matolla istuessani jonkin hetkin, tyttäreni tuli keinumasta.
"Mietiskeletkö sä taas äiti?" hän kysyi.
Kyllä, äiti mietiskeli ja saikin taas loistavia oivalluksia suunnitelmien muuttuessa toiseen. Ja niin lähdettiin yhdessä ulos kalliolle hyppimään.

Uskalla siis tehdä joskus toisin, kuunnellen mieltäsi ja kehoasi.

Sunnuntaimietteitä näin viikonloppuun.

-Heidi-


lauantai 29. huhtikuuta 2017

Sanojen mahti ja voima.

Huomasin ja oivalsin tänä aamuna jotain hyvinkin merkittävää.
Sosiaalinen media on täynnä erilaisia aforismeja, mietelauseita, julistuksia, sloganeita, mottoja, quoteja tai millä nimellä nyt niitä haluaakaan kutsua. Ohjeita miten elää, tulee nykypäivänä joka tuutista, mihin päätäsi käännätkään.
Facebook antaa joka päivä menneiden vuosien muistoja "news feediin" ja näiden muistojen mukaan olen näköjään jakanut hirvittävän paljon näitä "voimalauseita" menneinä vuosina. Enää en niinkään.

Ai miksikö?
No siksi koska en enää koe tarvitsevani niitä samalla tavalla.
Tärkeimmät niistä ovat jo opettaneet minulle ne "läksyt", jotka minun on pitänyt oppia ja niistä opeista on tullut minulle arkipäivää, automaattista, osa elämää, osa minua.

Olet vahvempi ja viisaampi kuin eilen.

Ajattele positiivisesti, ainakin lopussa.

Älä jää murehtimaan menneitä koska se on pois tulevasta.

Sateen jälkeen tulee aina pouta.

Elämä on tasapainoilua.

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

Rakkaus on kantava voima.

Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

Rakasta itseäsi ja ole armollinen itseäsi kohtaan.

Jos haluat pelastaa maailman, vietä aikaa perheesi kanssa ja ole läsnä.

Elämä on mahdollista vain tässä ja nyt, ei huomenna, ei ensi viikolla, ei ensi vuonna.

Elä hetkessä.

Hulluilla ihmisillä on hulluja ideoita ja nämä myös toteuttavat ne.

Vietä aikaa ihmisten kanssa, jotka antavat sinulle positiivista energiaa.

Vältä energiasyöppäjä.

Etsi kumppaniksesi ihminen, joka rakastaa samalla tavalla kuin sinä.

Nauti pienistä iloista.

Elä arvojesi mukaan.

Kuuntele sydäntäsi.

Mikään ei ole mahdotonta.


Vain muutamia mainitakseni.


Mutta sitten on paljon myös quoteja, jotka ovat jollain tavalla johtaneet harhaan.

Kuten esimerkiksi,
"Ainoa treeni jota kadut on treeni jota et tehnyt" - en ole muuten katunut, sillä treeni jota en ole tehnyt, on hyvistä syistä jäänyt tekemättä enkä ole katunut pätkääkään.

"Kyllä haudassa ehtii sitten nukkua." Ja pöh, lepo on tärkeää, elintärkeää. Kukaan ei jaksa ilman unta ja lepoa. Levon merkitys on korostunut entisestään viime vuosina.

"Mitä paremmaksi ihmiseksi tulet, sitä parempia ihmisiä vedät puoleesi." Hmm, kuka määrittelee kuka on toista parempi? 

"Kehosi ei ole se joka luovuttaa, vaan mielesi." Itselle kävi päinvastoin. Mieli olisi jaksanut mutta keho ei enää kestänyt, joten sekin todistettu vääräksi. Ainakin omalla kohdallani.

Eli kaikki ylisuorittamiseen, ylitreenaamiseen ja ulkonäkökeskeiseen ajatteluun liittyvät quotet ovat jäänyt elämästäni pois. Niillä ei ole minulle enää mitään merkitystä.

Erilaisista voimalauseista on tullut monille ihmisille jopa raamatun psalmeihin rinnastettavia elämän ohjeita. Niiden nimeen vannotaan ja eletään.
Onko tämä tätä nykypäivän "new age" ajattelua? Ja onko "selfhelp" jo rinnastettavissa jonkinlaiseen uskontoon?
Oli niin tai näin, sananlaskuja ja elämän viisauksia on ollut jo iät ja ajat. Osan viestit vanhenevat eivätkä palvele enää ihmisiä nykypäivänä mutta monista tulee ikuisia ja ne säilyvät sukupolvilta toisille.

"What you think
you become.
What you feel,
you attract.
What you imagine,
you create."
-BUDDHA-

Onko sinulla joitain tiettyjä voimalauseita, joiden nimeen vannot ja joiden mukaan elät? Ja kuinka huomaat niiden muokanneen ajatuksiasi, tekemisiäsi tai elämääsi matkanvarrella?

-Heidi-


lauantai 1. huhtikuuta 2017

Herkkyys on vahvuutta!

Laitoin hetki sitten poikani nukkumaan. Kun hän tapitti minua niillä suurilla syvänsinisillä silmillä, tunsin kuinka silmäkulmastani alkoi hiljalleen valua kyyneliä. Mietin kuinka hän voikaan olla niin ihmeellinen, niin täydellinen.

Voin paljastaa että itken lähes joka päivä, en nyt ehkä ihan vuolaana valuta kyyneliä mutta muutaman saatan tirauttaa siellä täällä, joskus enemmänkin.
Kun mietin vuosia taakse päin, niin olen kyllä ollut herkkä - aina - mutta elämässäni oli pitkä ajanjakso, jolloin en tainnut juuri itkeä lainkaan - nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana olen sitten vuodattanut ne kyyneleet niiden kyynelittömienkin vuosien edestä.
En tiedä johtuuko se äitiydestä, vai johtuuko se elämän tuomista vuosista, vanhenemisesta, vai siitä että on uskaltanut laittaa itseään enemmän alttiiksi tunteille, niin ilolle kuin surulle.

Wikipedia määrittelee erityisherkän ihmisen seuraavasti:

"Erityisherkkyydellä tarkoitetaan synnynnäistä, hermostollista ominaisuutta. Erityisherkkä ihminen reagoi tavallista herkemmin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin, sillä hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa laajemmin ja syvällisemmin.
Erityisherkkyys ei ole sairaus tai diagnoosi. Erityisherkkien ihmisten kokemukset omasta herkkyydestään vaihtelevat. Herkkyydestä voi olla sekä hyötyä että haittaa. Erityisen herkät ihmiset ovat usein luovia, intuitiivisia, pohdiskelevia ja tunnollisia. Toisaalta he kuormittuvat muita helpommin esimerkiksi kiireestä, melusta ja negatiivisesta ilmapiiristä.

Käsitteen "erityisherkkä" (highly sensitive person, HSP) on kehittänyt psykologian tohtori, psykoterapeutti Elaine Aron, joka on tutkinut erityisherkkyyttä 1990-luvulta alkaen. Aronin mukaan noin viidesosa ihmisistä on hermostoltaan erityisen herkkiä. Ilmiötä voidaan kuvata myös termillä tunne- ja aistiherkkyys.

Suomessa erityisherkkyys on vielä melko tuntematon käsite, laajemmin siitä on alettu puhua vasta vuosien 2013–2014 aikana."

Olen yksi heistä. Ja koen tämän herkkyyden itselläni vain ja ainoastaan vahvuutena ja rikkautena.

Ihmiset, jotka tuntevat minut tietävät että herkistyn hyvinkin usein, lähes kaikesta. Minulla on myös paljon ystäviä, joilla on tämä sama hieno ominaisuus.

Saatan alkaa kyynelehtimään, kun katson lapsiani miettien kuinka etuoikeutettu ja onnekas olenkaan että saan olla heidän äiti.

Saatan alkaa kyynelehtimään, kun katson miestäni ja mietin kuinka tärkeä hän minulle on ja kuinka paljon häntä rakastankaan. (Hän onneksi on jo tähän tottunut. :D)

Saatan herkistyä kauniista maisemasta. Meren tuoksusta. Auringosta pilvettömällä taivaalla. Saatan herkistyä kiitoksista ja onnitteluista. Kauniista sanoista. Hyvästä kirjasta. Elokuvista puhumattakaan. Elämästä yleensä, ja siitä kiitollisuuden ja onnellisuuden tunteesta, jota koen päivittäin.

Parisen viikkoa sitten tapasin kävelylenkillä iäkkään naishenkilön, joka oli ihailemassa yhtä lailla kauniita maisemia kuten minäkin. Aloimme juttelemaan niitä näitä. Olin käynyt samassa paikassa istuskelemassa ja tuijottamassa merelle vaikka kuinka monta kertaa näiden vuosien aikana mutta en ollut koskaan huomannut kahta puuta, jotka olivat kietoutuneet toistensa ympärille toisiaan tukien.

"Katsoppas, he ovat löytäneet toisensa", nainen sanoi.

Nainen kertoi myös lähes samaan hengenvetoon että hän ei paljon ehdi kävelylle kun hoitaa miestään kotona.

"Nyt pystyin lähtemään hetkeksi kun sairaanhoitaja tuli käymään", hän jatkoi.

Nieleskelin kyyneleitä. Katsoin naista ja arvioin ikää, ehkä 80-90 vuoden välissä. Hän oli myös löytänyt "puun", jonka ympärille oli kietoutunut. Ikuisesti. Kunnes kuolema heidät erottaa.

Kotimatkalla valutin ne kyyneleet, joita en tämän naisen edessä pystynyt päästämään ulos.

Elämä on täynnä uskomattoman hienoja tarinoita. Tarinoita, jotka liikuttavat ja saavat myös monesti itkemään. Joskus ilosta, joskus surusta. Jos osaa olla oikein tarkka ja herkkä, ne tarinat saattavat saada aikaan suuria oivalluksia, ja hyvinkin vahvaa, voimakasta henkistä kasvua.

Omalla kohdallani kyyneleet ja tunteiden näyttäminen ovat voimavara. Vaikka elämä on heitellyt yhteen sun toiseen suuntaan, niin kylmäksi se ei ole minua jättänyt, kirjaimellisesti. Päinvastoin. Olen oppinut kohtaamaan tunteeni, niin ilon kuin surun,  sillä koen että elämästä saa paljon enemmän irti aidolla herkkyydellä ja empatialla. Ja kyyneleet puhdistavat sielun ja sydämen. Joka kerta.

(Ja arvata saattaa että tätä kirjoittaessanikin kyyneleet valuivat poskia pitkin. Monta kertaa!)


-Heidi-




keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Kun olin joskus juoksija.

Moni on kysynyt minulta mistä blogini nimi tulee. Muistaakseni olen joskus aiemminkin tähän vastannut ja jopa kirjoittanut tarinankin mutta kerrotaanpa uudelleen.

Juoksin ennen. Ja paljon. Juoksu, juokseminen, lenkkeily, tai millä tavalla sitä nyt haluaakaan kutsua, oli elämäntapani hyvinkin kauan. Asuin ulkomailla vuosia, monissa eri paikoissa, matkustelin myös paljon ja juokseminen oli aina luonnollinen tapa liikkua, olin sitten Barbadoksella tai Ranskan Alpeilla, tai missä milloinkin. Mihinkään en koskaan lähtenyt ilman lenkkitossujani.

Asuin kuusi vuotta Englannissa, Lontoossa, ja tuo miljoonakaupunki tuli minulle yhtä tutuksi kuin omat taskuni nimenomaan juoksemalla. Tai mikä tahansa paikka matkojeni varrella, juoksemalla pääsin aina jyvälle millainen ympäristö oli kyseessä, mitä oli missäkin ja miten löytää takaisin "kotiin".
Mutta mikä parasta, se fiilis joka juostessa aina tuli, se fiilis maksimoitui aina jonkun uuden löytämisen kautta, paikan jossa ei koskaan aiemmin ollut käynyt ja tunteen jota ei ollut koskaan aiemmin tuntenut.

Sitten pidin joskus juoksukoulua, jonka teoriaosuuden nimi oli "Juoksun lyhyt oppimäärä" - niihin aikoihin elämässäni tapahtui myös paljon, ja jollain tavalla yhdistin juoksun ja juoksemisen elämää ylläpitävään voimaan, joka minulla silloin oli hyvin vahvasti läsnä, ja juokseminen oli silloin minulle lähes samaa tarkoittava kuin elämä itsessään.
Ja kun elämä itsessään on tietty prosessi, joka jatkuu ja jatkuu, jos luoja suo, niin jossain pienessä mielessä päätin että mennään pitkän kaavan mukaan, eli blogistani tuli "Juoksun pitkä oppimäärä".

Nykyään juokseminen ei merkitse itselleni enää samaa kuin itse elämä mutta koen sen silti yhä hyvin vahvana vertauskuvana elämälle.
En enää juokse kuin satunnaisesti, sillä tunnen ettei minulla ole siihen enää tarvetta. Reissuun kuitenkin pakkaan yhä edelleenkin lenkkitossuni!!

Liikunta ja omasta kunnosta huolehtiminen on minulle jotain aivan muuta nykyään.
Jollain tavalla ajattelen aikaa kun juoksin paljon, että juoksin jotain pakoon tai taas toisaalta ajattelen että etsin jotain, mitä en ollut vielä löytänyt.
Tasapainon löytäminen elämässä lopetti myös liialliset kirmailut sinne tänne ja samalla se auttoi hidastamaan vauhtia.
Aiemmin ajattelin aina että juosten olisin jo perillä, mutta nykyään mietin että kävelyvauhdilla näkee ja kokee enemmän. Ja kun mihinkään ei ole enää kiire.
Silloin tällöin tapahtuvat juoksulenkit ovat ihania fiilistelylenkkejä ilman mitään tavoitteita ja niistä yhä nautin. Pieni hiki, joskus isompikin, on aina välillä ihan paikallaan. Ja mäkitreenit on aina tietyn väliajoin pakko vetää!!!

Kaikelle on aikansa.

-Heidi-

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Suru opettaa ja kasvattaa.

Tasan kaksi vuotta sitten makasin hiljaa Kätilöopiston toimenpidehuoneessa tuijottaen harmahtavaa kattoa yläpuolellani. Sydän hakkasi hullun lailla ja olotila oli kuin pahimmasta painajaisesta.
Huoneessa nuorehko lääkäri tuijotti epävarmana monitoria, joka oli käännetty pois päin minusta.
"Minun täytyy konsultoida vanhempaa kollegaani" lääkäri sanoi hoitajan vieressä nyökäten vaisusti.
Pahin pelkoni oli vieläkin lähempänä toteutumista. Ei sydänääniä. Se merkitsisi vain yhtä asiaa.

Keskenmeno on asia, jonka ymmärtää vasta kun sen itse joutuu kokemaan.
Se on asia, josta ei puhuta julkisesti vaan siitä vaietaan hyvinkin usein ja surraan hiljaisuudessa, jos ollenkaan. Se pyritään unohtamaan mahdollisimman pian jotta elämä jatkuisi normaalisti. Ja mahdollisimman pian.

Meille kävi toisin.
Vielä näin kaksi vuotta jälkeenkin päin kuulen yhä lääkärin sanat "valitettavasti mitään elonmerkkejä ei ole havaittavissa" mikä saa kyyneleet yhä valumaan vuolaina pitkin poskiani ja surun muistuttamaan siitä mitä kaksi vuotta takaperin tapahtui.

"Tsemppiä" oli lääkärin hyvin kylmät loppusanat kun lähdin huoneesta pidätellen hysteeristä itkua.

Tiedän että monille keskenmeno ei ole mikään iso juttu. "Eihän se ollut edes ihminen vielä" tai "luonto korjaa pois heikot yksilöt" ovat hyvin usein kuultuja lauseita ihmisiltä, jotka eivät tiedä miltä tuntuu menettää jotain niin arvokasta kuin oma lapsi jota olet toivonut ja odottanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Keskenmeno on monesti asia, jonka kanssa jää hyvin yksin, sillä kriisiapua siihen ei aina ole saatavilla, tai ainakaan oikeanlaista.
Meille paras apu oli toistemme tuki ja se, että asiasta puhuttiin, aina kun jommalla kummalla oli siihen tarve. Suru oli yhteistä ja on yhä edelleen.

Elämä on matkan varrella pakottanut uskomaan siihen että kaikella on jokin tarkoitus. Ja niin myös tällä kahden vuoden takaisella keskenmenollakin. Ilman sitä meillä ei olisi ihanaa ja niin rakasta poikaamme, joka syntyi viime kesänä ja josta olemme kaikki niin onnellisia ja iloisia. Näin oli tarkoitettu.

Tyttäreni joskus kyselee että mihin ne vauvat menivät (saimme jälkeen päin tietää että niitä oli kaksi) ja minkä ikäisiä ne olisivat. Lapsen on hankala käsittää tällaisia tapahtumia - jos on aikuisenkin joskus - joten nämä "enkelikaksoset" ovat puheenaiheena aina silloin tällöin.

Keskenmeno jätti suuret arvet monella tapaa. Se myös varjosti raskauttani loppuun saakka sillä minun oli vaikea luottaa siihen että kaikki menisi hyvin. Mikään kun elämässä ei ole varmaa ja mitään ei pidä pitää itsestäänselvyytenä. Sen opin ja olen oppinut kantapään kautta.

Muista siis olla kiitollinen elämästäsi. Lapsistasi. Jokainen lapsi on lahja.
Muista olla kiitollinen siitä että sait herätä tänä aamuna.
Muista olla kiitollinen siitä että opit taas tänään jotain uutta kun pidit silmät ja korvat hereillä ja sydämesi avoinna.
Muista olla kiitollinen siitä että kasvoit ihmisenä vahvemmaksi.
Muista olla kiitollinen siitä että sait halata rakkaitasi ja kertoa heille kuinka tärkeitä he ovat.
Elämää jos pitää liian itsestäänselvyytenä, katoaa elämästä se syvin olemus, se olemus joka tekee elämästä ainutlaatuista, ja jonka arvoa ei mitata millään muulla kuin rakkaudella ja kiitollisuudella itse elämää kohtaan.
Suru kuuluu elämään, sillä se kasvattaa ja opettaa.

Ja mitä lapsiin tulee, lapset ovat kalleinta ja arvokkainta kaikista. 

-Heidi-


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Leggareita ja univelkaa korkojen kera.

Pieni nyytti on tuotu just sairaalasta kotiin. Vanhemmat tuijottavat hämmennyksen vallassa uutta elämänihmettä miettien että siinä se nyt on, että mitäs nyt?
Äiti on synnytyksestä yhä toipumisvaiheessa, vetää viruneita ja venyneitä leggareita jalkaan - mielessä käy pikaisesti mielikuva niistä lempifarkuista, jotka ehkä menisivät just pohkeeseen asti päälle. Masentavaa ja ahdistavaa.
Vauva-arki pääsee vauhtiin, se on yhtä syöttämistä, syöttämistä ja syöttämistä. Siinä välissä vaihdetaan niitä vaippoja yhtä tiuhaan tahtiin.
Jos raskauden loppuvaiheessa jo sai kiitettävästi kasvatettua univelkaa, niin valitettavaa on että sen takaisinmaksusta ei ole tietoakaan vielä piiiiiitkään aikaan.
Velka kasvaa ja kasvaa, korkojen kera.
Äiti vetää päivästä toiseen niitä venyneitä ja vanuneita leggareita yhä jalkaan - ja se on ok - välillä miettien yhä niitä lempifarkkujaan, joihin mahtuminen siintää yhtä kaukana kuin mount everestin huippu.

Olen seurannut tässä vuosien varrella keskusteluja ja lukenut eri tahoilta aiheesta "synnytyksen jälkeinen palautuminen". Itsekin olen aiheesta keskustellut - paljonkin - niin ystävieni kuin asiakkaidenkin kanssa.
Kuten monesta muustakin, myös tästä on tullut asia, jota suoritetaan.

Esikoiseni kanssa 31-vuotiaana palautuminen raskaudesta ja synnytyksestä tapahtui kirjaimellisesti hetkessä, fyysisesti. Tai mikä nyt palautumista on, lempifarkut mahtuivat jalkaan heti seuraavana päivänä kun lähes kaikki lihakset olivat kadonneet. Eli paino jäi miinukselle. Oliko se nyt hyvä vai ei, mene ja tiedä.
Henkinen palautuminen olikin sitten hiukan toinen juttu, olin meinaan lähes traumatisoitunut siitä kun en enää saanut nukkua riittäviä yöunia. Siitä sitten pikkuhiljaa seurasikin kierre, joka johti moniin asioihin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta burnouttiin ja eroon lapsen isästä.
Minulla oli heti kauhea kiire ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen päästä takaisin hyvään juoksukuntoon, tai yleensäkin kuntoon, joka vastasi raskautta edeltävää aikaa. Eli kauhea tarve pitää elämä niin kuin se oli ennen äidiksi tuloakin - kuinka tyhmä ja lähes mahdoton tämä ajatus olikaan!!
Palasin spinning-pyörän selkään ohjaamaan tunteja kun esikoiseni oli kolmen kuukauden. Ja silloin luulin että se oli jopa jonkinlainen meriitti, mutta näin jälkeen päin ajateltuna, se ei todellakaan ollut meriitti!
Mitä enemmän sain hämmästelyjä ja ihmettelyä siitä että "justhan sä synnytit, miten voit olla tossa kunnossa" sitä enemmän se pönkitti itsetuntoani. Ei kestänyt kauaa kun olin taas täydessä vauhdissa juoksulenkeillä ja ohjaamassa (aivan liian monta) jumppaa.

Se oli silloin, ja onneksi nyt on nyt. Yhdeksän vuotta vanhempana, viisaampana ja kokeneempana. Elämä on nyt huomattavasti tasapainoisempaa.

Toinen lapseni, samalla miehelleni ensimmäinen, syntyi viime kesänä, pieni pörröpäinen poika, jota olimme kaikki, niin mieheni, isosisko kuin minä, odottaneet kuin kuuta nousevaa. Iän tuomat muutokset kehossani olivat olleet jo tiedossa, ei siis tullut yllätyksenä että fyysinen palautuminen ei tapahtunutkaan samalla tavalla yhdessä päivässä kuten esikoisen kanssa. Mutta henkinen palautuminen oli tällä kertaa se nopeampi ja helpompi. Kaikkeen sitä oli jo varautunut, jotenka mikään ei shokeerannut, paitsi se että pienet pojat tuppaavat pissailemaan päälle, mitä pienet tytöt eivät tee. :D

Mitä sitten jos lempifarkut eivät heti mahdukaan jalkaan, tai ei edes puolen vuoden päästä, tai ei koskaan. Mitä sitten jos on jäänyt vähän roikkuvaa ihoa ja lantion muoto on muuttunut leveämmäksi ja silmäpussit ovat jäädäkseen ja muutama lisäryppy on ilmestynyt otsalle ja silmäkulmiin. Mitä sitten jos ei näytä joka päivä hehkeältä ja hiukset täydellisesti laitetulta. Mitä sitten?
Olet just synnyttänyt vauvan. For god shake!!!! Olet luonut uuden elämän. Sinulla on vastuu olla hänelle läsnä. Tukea häntä. Olla esimerkillinen vanhempi. Antaa hänelle aikaa. Rakkautta. Hellyyttä. Halauksia. Suukkoja. Olla äiti. Isolla ÄÄLLÄ.
Sinulla on myös vastuu pitää itsestäsi niin hyvää huolta että lapsellasi on hyvä olla. Ja tämä tarkoittaa sitä että teet asioita, jotka eivät kuormita omaa jaksamistasi äitinä ja vanhempana liikaa. Eli ihan heti ei - eikä ehkä ollenkaan - elämäntapaa ennen lasta kannata lähteä tavoittelemaan.

Itsellä perheen tärkeys on kasvanut iän myötä. Jos aiemmin ajattelin että tarvitsin hetken omaa aikaa vaikka lenkkipoluilla tai salikäynnillä, niin nykyään nostan perheajan prioriteeteissä numero ykköseksi. Oma hyvinvointini tulee sen kautta että perheeni voi hyvin ja päinvastoin.
Entisenä liikuntafanaatikkona/neurootikkona ei liikunta ole täysin jäänyt, vaan liikun kun siltä tuntuu ja siihen tulee hetki. Se on sitä arkiaktiivisuuden maksimointia enimmäkseen. Ihminen on luotu liikkumaan, siitä ei pääse mihinkään. Vaunulenkeillä lisään nilkkapainot jalkaan tai jään joogaamaan pururadalle pikkumiehen tutkaillessa vaunuissa. Liikumme myös koko perhe yhdessä aina kun siihen tulee mahdollisuus.
Lepo on noussut niin tärkeäksi osaksi elämää että jos ennen lähdin vaunulenkeille nukuttamaan lasta vaunuihin, nykyään lepään tai jopa otan päikkärit silloin kun pikkumies nukkuu omassa sängyssä ja lähden ulos vasta kun hän on hereillä. Tämä lepohetki on mun ihan oma aika, jolloin lataan akkuni - se on monesti vain sohvalla tai lattialla makaamista, ihan vain olemista hetkessä, rauhoittuen - joskus tämä kestää sen vartin, joskus jopa kaksi tuntia mutta pienikin lepohetki on univelkojen koron maksua takaisin.

Jokainen äiti palautuu synnytyksestä eri tavalla. On tärkeää löytää oma tapansa toipua oikein ja välillä jopa sulkea silmänsä ja korvansa siltä mitä kuulee ja näkee muiden tekevän. Ei kaikilla linea albat palaudu ennalleen samassa ajassa (joillakin ei enää ollenkaan jos on lähtenyt liian varhain altistaa vatsalihaksia turhalle rasitukselle) eikä raskauskilot karise yhtä nopeasti.
Olemme kaikki yksilöitä, niin kehojemme kuin omanlaisen perhearjenkin kanssa.

Olen huomannut itse että kun olen antanut keholleni aikaa, ilman että olisin pakottanut sitä mihinkään - ja viettänyt hyvin paljon aikaa leggareissa (joissa voi aina tarvittaessa kyykätä tai tehdä burpeita tai vaan levätä mukavasti :D ) - niin pikkuhiljaa se alkaa olla siellä missä se oli ennen jälkimmäistä raskautta. Mihinkään ei ole ollut kiire ja näin on ollut hyvä.

Opettelethan olemaan armollinen itsellesi ja nauttimaan äitiydestä, täysillä!!

-Heidi-