"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

torstai 28. joulukuuta 2017

Täydellisen epätäydellinen elämä.

”THERE ARE THREE

BASIC COMMANDS

FOR YOUR BIRTHDAY...”


BE HAPPY.

Täytin eilen 41 vuotta. Luku tuntuu ajatuksissa - myös sanottuna ja kirjoitettuna - aika hurjalta, sillä muistan kuin eilisen päivän kun vanhempani olivat saman ikäisiä ja tuntuivat silloin murrosikäisen silmissä ikälopuilta.

Mutta päivääkään en kyllä tunne itseäni yli nelikymppiseksi. Kai se niin on että ikä on vain numero ja todellinen ikä on se minkä kokee sydämessään.

En ole mikään juhlijaihminen ja synttärit ovat minulle vähän kuin mikä tahansa päivä vuodessa. On ihanaa kun rakkaimmat ja tärkeimmät ihmiset muistavat onnentoivotuksin mutta mitään suurta numeroa minulla ei ole tapana synttäreistä tehdä.

Minulle riittää perheen kanssa vietetty aika, yhdessäolo, hyvä ruoka ja ehkä jotain pientä erityistä päivään. Ei sen enempää.


HAVE FUN.

Näin joulun lapsena sitä kai on tottunut siihen että syntymäpäivät monesti yhdistyvät joulun juhlintaan ja kakkuja tai synttärilahjoja ym. on turha odottaa erikseen.

Parasta kuitenkin näin joulun jälkeen syntymäpäiviä viettävälle on joulun jälkeiset alennusmyynnit. Sieltä on aina kiva lähteä etsimään jotain - vaikka harvoin kuitenkaan tulee mitään ihmeitä löydettyä. Ainakaan itselle. Lapsille nykyään kylläkin.


EAT CAKE.

Sain alussa olevaan tekstiin viitaten synttärikortin rakkaalta sukulaiseltani Kanadasta, missä luki syntymäpäivien kolme vaatimusta, ja jos onnellisuusfaktori ja hauskanpito olivat helposti jo hallussa, niin olihan se kolmas, eli kakku - tai vastaava - jostain myös hankittava.

Jouluna ehkä riittävästi herkkuja syöneenä, kiintiö koko perheellä tuppasi olemaan jo täynnä, joten kakku unohdettiin ja ostettiin berliininmunkit. Siinä isojen ruokakassien kanssa kotiin raahautuessa munkit olivat ehtineet jo litistyä yhdessä hedelmien, maitojen ja muiden tavaroiden. Harmitus itsellä oli suuri mutta se kesti vain hetken.



OPETUS.

Vaikka elämässä välillä tuppaa tulemaan kolhuja ja joskus sitä sattuu joutumaan hyvinkin haastaviin tilanteisiin, silti näiden vastoinkäymisten ei pidä antaa vaikuttaa elämän hienouteen. Kuten nämä berliininmunkit, litistyneenä, kuorrutukset sotkuisina kiinni rasian kannessa, olivat aivan yhtä hyvänmakuisia kuin ilman kolhujakin.

Samoin pitäisi olla elämänkin, maistua yhtä hyvältä kolhuineen päivineen ja kaikessa epätäydellisyydessään.


Oppia ikä kaikki.


-Heidi-



torstai 21. joulukuuta 2017

Joulu on matka.

Oletko jouluihminen? Hullaannutko joulunodotuksesta? Mitä joulu sinulle merkitsee?

Minulle joulu on matka, ei määränpää. Ei mikään jouluaatto notkuvine jouluruokapöytineen, ei joulupäivä edellisen päivän leftovereineen, vaan sydämessä kuljettu matka kohti rauhoittumista, perheen kanssa vietettyä aikaa, lasten aitoa iloa ja jouluntaikaa. Tämä matka alkaa aina hyvissä ajoin jo marraskuussa kun toivelistaa joulupukille aloitetaan väsäämään ja joulukalentereita kaupasta valitsemaan.

Lapsena joulu tuntui aina taianomaiselta, se odotus ja jännitys. Siinä oli sitä jotain. Muistan lapsuusajan partiolaisten joulukalenterimyynnit, pikkujoulut jännittävine pikku paketteineen, joulun avajaiset ilotulituksineen ja koulun joulujuhlat jouluevankeliumeineen.

Joulunaika oli täynnä odotusta, perinteitä ja näin jälkeenpäin ajateltuna, ihania muistoja. Joulu ja jouluaatto oli vuoden paras päivä. Silloin lähes kaikki toiveet tuntuivat aina toteutuvan ja ilo oli ylimmillään.

Jostain kumman syystä minusta tuli jossain aikuisuuden alkuvaiheessa jouluvihaaja, en voinut sietää sitä hössötystä, ja ulkomailla vuosia asuessani, jätin jopa monena jouluna tulematta Suomeen. Vaihdoin kauniin valkoisen joulun - sellainen meillä Keski-Suomessa ainakin silloin vielä vuosittain oli - Keski-Euroopan vesi- ja räntäsateisiin.

Löysin sydämestäni joulun ja joulumielen taas uudelleen lasteni myötä. Sen eteen olen kylläkin joutunut tehdä töitä mutta kyllä se joulumieli kuitenkin tuntuu kasvavan vuosi vuodelta.

Esikoistyttäreni syntymästä saakka olemme joka joulu saaneet Kanadasta pikkuserkultani paketin, jossa hän taitavana luovana ihmisenä on taikonut meille aina kuuseen uuden koristeen. Odotan nykyään joka joulu kuusen koristelua, jotta voin ihailla noita ihania taideteoksia kuusen oksilla kuunnellen joululauluja.

Odotan myös nykyään joka joulu että saan korkata mieheni kanssa ensimmäiset glögit sohvan nurkassa.

Odotan että ensimmäinen joulukalenterin luukku avataan, sillä siitä tulee se suurin ilo ja riemu, merkkinä siitä että joulunodotus on alkanut

Puhumattakaan ihanista koko perheen jouluelokuvista, joita pyörii TV:ssä joulun alla jatkuvasti - niistä vaan tulee aina niin hyvä mieli.

En kuitenkaan yhä edelleenkään ole se jouluhössöttäjä, joka juoksee lahjojen perässä pahimmassa jouluruuhkassa pipo kireällä vaan tässä asiassa menen sieltä mistä aita on matalin ja ostan tarvittavat lahjat joko hyvissä ajoin tai sitten viime tingassa kun suurin osa on jo ostoksensa tehnyt. Olen myös sitä mieltä että joululahjat kuuluvat lapsille. Aikuisille lahjojen ostaminen on vähän väkisin vääntämistä kun suurimmalla osalla on jo kaikkea mitä tarvitsee - miksi ostaa turhaa ja tarpeetonta, sillä ne jää vaan kaappiin lojumaan.

Aikuiset tarvitsevat lahjaksi vain joulurauhaa, läsnäoloa, rentoutumista eikä materian luomaa ja tuomaa kaaosta jo valmiiksi pursuaviin kaappeihin. 

Siinä missä 9-vuotias tyttäreni toivoo joululahjaksi uutta puhelinta ja kysyy,

”Äiti, mitä sä toivot?”

ja hämmentyy kun vastaukseni on riittävästi unta, ja hetken mietittyään sanoo,

”Me annetaan sun nukkua pitkään jouluna” - ja tietysti liikutun ja kyynelsilmin hymyilen ja mietin että ihana ajatus mutta toteutuukohan todellisuudessa.

Joulu on yhä vieläkin se matka, eikä määränpää...paitsi että jos saan nukkua määränpäässä hiukan pidempään niin määränpäästäkin tulee yhtä tärkeä kuin kaikki matkanvarrella tapahtunutkin. ♥️

Ihanaa joulunaikaa ja rauhaa mielelle!


-Heidi-






torstai 14. joulukuuta 2017

Uunituore.

Tuoreena muistissa on lievät pelonsekaiset tuntemukset kun ajoimme aamuyöstä Naistenklinikalle supistusten alkaessa pikkuhiljaa voimistua. Viikkoja oli 40+2 ja olin kärsimättömänä odotellut jo ties kuinka kauan että jotain tapahtuisi.

Kun alla on kaksi haastavaa imukuppisynnytystä, niin odotukset kolmannesta ja sen erilaisuudesta, tai saatikka helppoudesta, eivät olleet kovin korkealla.

Olin ehtinyt piirtää mieleeni jo kauhuskenariot sektioon päätyneestä synnytyksestä, sillä jotenkin vaan tuntui mahdottomalta ajatukselta että saisin puskettua tätä neitiä ulos ilman ongelmia.

JOKU OIKEASTI KUUNTELEE.

Mutta jo ihan alkumetreillä sain vastaani Naistenklinikalla kätilön, joka kävi läpi huolellisesti taustani, luki jokaisen lauseen epikriisistäni vuosien varrelta ja sanoi että tehdään kaikki että tästä synnytyksestä jää positiivinen kokemus ilman tikkejä ja imukuppia. Tunsin pienen helpotuksen koko kehossani, ja tämä lause itsessään jo antoi toivoa, että ehkä tämä kerta olisi erilainen.

Siinä hän oli. Vähän reilu kuusi tuntia myöhemmin. Aivan uskomattoman kaunis tuuhea tummatukkainen pikkuneiti syntyi päivän yli kaksi viikkoa sitten. Synnytys ei todellakaan mennyt kivuitta - kuten ei se nyt varmaan koskaan menekään - mutta ilman tikkejä ja imukuppia selvittiin tällä kertaa, kiitos kätilöiden Naistenklinikalla, jotka eivät antaneet periksi ja pitivät kiinni suunnitelmasta, joka oli yhdessä laadittu alkumetreillä.

Jokainen äiti, joka on kokenut supistukset, tietää että kipu saattaa olla niin infernaalinen että siihen paikkaan luulee kuolevansa. Ainakin itselläni oli sellainen tunne kun jäin ilman epiduraalia synnytyksen edetessä vauhdilla. Supistusten väli oli se 10 sekuntia melkein parisen tuntia eikä siinä ehtinyt yhtään huilata joten kyllä siinä kuvittelee yhtä sun toista hönkiessä ilokaasua kaksin käsin toivoen edes jonkinlaista helpotusta kipuihin, ja usko, että selviääkö niistä kivuista hengissä oli niin ja näin.

Näköjään naisen keho kestää lähes mitä vaan. Meillä on myös uskomaton kyky unohtaa synnytyksessä koettu kipu, joka hukkuu äidin rakkauden ja hormonien sekaan ja pikkuhiljaa häipyy vain muistoista pois. Ja hyvä niin, sillä tuskin kukaan synnyttäisi yhtä lasta enempää.

UUSIA TUULIA.

Syy miksi kirjoitan tämän tarinan on se että haluan kerrankin antaa positiivista palautetta toiminnasta, jollaista sain tämän kolmannen lapsen kanssa. Ja havaittavissa on myös uudenlaista osaamista synnytyspuolella, sillä minulle tarjottiin yhtä sun toista vaihtoehtoista kivunlievitystä, kuunneltiin toiveita tarkkaan ja pyrittiin parhaan mukaan niitä myös toteuttamaan. Tarjottiin myös mahdollisuutta vesisynnytykseen, joka olisi ollut toki erilainen kokemus mutta siihen tahtiin tulevilla supistuksilla, kuten minulla tuli toista tuntia, allas oli itselle vain alkumetrien rentoutumispaikka. En pystynyt jäämään sinne pidemmäksi aikaa enää siinä vaiheessa kun kivut alkoivat olla jo lähellä sietämättömyyttä.

Sain mahdollisuuden kokeilla myös elämäni ensimmäistä kertaa akupunktiota, jolla oli tarkoitus lievittää kipuja ja jouduttaa synnytystä, kipuja tuskin se lievitti omalla kohdallani mutta synnytys saattoi saada pontta alleen niiden vaikutuksesta.

Olen tähän mennessä tavalla tai toisella ollut pettynyt lääkäreiden ja kätilöiden toimintaan aiempaa kahta synnytystä ajatellen. Ensimmäinen synnytys käynnistettiin ja monella tavalla siinä meni moni asia pieleen. Oltiin yhden ponnistuksen päässä hätäsektiosta ja sain pelätä jo lapsen heikkenevien sydänäänien puolesta. Toinen synnytys alkoi luonnollisella tavalla supistuksilla ja etenikin hyvin kunnes omat voimat alkoivat hiipua ja supistukset heiketä ja päädyttiin taas antamaan oksitosiinia ihan kuten ensimmäisessäkin synnytyksessä, eli käytännössä tilanne oli sama. Kummassakaan tapauksessa vauva ei ollut päässyt laskeutumaan riittävän alas alun alkaenkaan liian kireiden syvien lihasten takia. Eli hyvästä lihaskunnosta ei ole synnytyksessä juuri apua, palautumisessa kuitenkin etumatka on aika huima. :) 

MITÄ TEHTIIN TOISIN.

Mutta mitä tehtiin eri tavalla tässä kolmannessa oli se, että lapsivesiä ei puhkaistu lainkaan vaan annettiin sen tapahtua itsestään, jolloin tilanne eteni mahdollisimman luonnollisesti kun taas edellisellä kerralla vedet puhkaistiin ja poikamme jäi virheasentoon, mikä hankaloitti kahta kauheammin koko ponnistusprosessia aina loppumetreille saakka.

Mutta myös se, että minulta jäi epiduraalit tällä kertaa täysin välistä, oli varmasti onni, sillä edellisillä kerroilla luultavammin juuri se epiduraali on ollut osittain syypää supistusten heikkenemiseen ja synnytyksen pitkittymiseen.

Ja myös se, että kaikki kivut loppuivat kuin seinään pikkuneidin päästessä maailmaan ja mitään jälkisupistuksia tai muita kipuja ei ole ollut tähänkään päivään mennessä. Tuntuu jopa ihan käsittämättömältä että sitä synnytti vasta parisen viikkoa sitten.

Eikä siinä vielä kaikki. Se imetys, jonka kanssa olen taistellut kahden edellisen kanssa alusta alkaen, kun maitoa ei vain ole tullut, ja on saanut selitellä asiaa yhteen sun toiseen suuntaan ihan suuttumukseen saakka, on ollut yllättävän vaivatonta tällä kolmannella kerralla. Eli kyllä se vaan niin on että monella asialla on vaan niin paljon merkitystä onnistuneen imetyksen kanssa. Älkää siis tuomitko äitejä, jotka pulloruokkivat lastaan, sillä ette voi tietää taustoja tai saatikka tuputtako liikaa ”kyllä se äidinmaito on paras ravinto” ja heti leimata huonoksi äidiksi jos ei imetä syystä tai toisesta.

Onneksi tässä vuosien varrella ja kahden lapsen jälkeen on oppinut olemaan stressaamatta asiasta, ja vaikka varmasti äidinmaito on lapsen paras ravinto, niin silti kaksi vanhempaa lastani ovat olleet hyvinkin terveinä pienestä pitäen ilman allergioita ja antibioottikuureja vaikka eivät ole täysimetyksellä kumpikaan koskaan olleet viikkoa kauempaa.

Havaittavissa on myös iso muutos kätilöiden ja synnytyksiin erikoistuvan hoitohenkilökunnan keskuudessa, osa on ottanut tehtäväkseen lähteä kulkemaan uutta polkua, minkä itsekin sain kokea tämän kolmannen lapsen syntymän yhteydessä ja iso kiitos siitä meitä hoitaneille kätilöille ja lääkäreille, niin itse Naistenklinikalla kuin potilashotellissa Cumulus Hotelli Meilahdessa, jonne pääsimme majoittumaan pikkuprinsessan kanssa heti ensimmäiseksi yöksi. Ihan mahtava kokemus ja voin suositella, ehdottomasti!!!!! Pala luksusta arjen keskelle.

Tässä sitä opetellaan uutta arkea kolmen lapsen äitinä ja kiitollisena siitä että sain vielä kokea synnytyksen, josta ei jäänyt mitään kaivelemaan hampaankoloon kuten kahdella edellisellä kerralla.


”While we try to

teach our children

all about life,

our children

teach us what

life is all about.”


-Heidi-