"Mummopyöräily" kunniaan!

Sain nukkua pitkään. Jopa yhdeksään! Kolmevuotiaan äitinä tämä on luksusta kello kuuden sijaan.

Rakastan rauhallisia aamuja. Sunnuntait ovat yleensä sellaisia. Jotenkin ympärillä oleva maailmakin on puoliksi pysähtynyt, ihmiset rauhallisempia ja kiireettömämpiä. Maalla varsinkin tämä korostuu ja jopa minä, vannoutuneena kaupunkilaisena, alan päästä tämän ”maalaiselämän” makuun.

Aamukahvi pihalla, ilman että kukaan sen kummemmin katsoo mihin suuntaan hiukset sojottavat tänä aamuna tai kuinka suuret silmäpussit roikkuu silmien alla. Aivan sama.

Ne, jotka asuvat oman pihan ympäröimänä ymmärtävät tämän. Minä, joka on melkein asfalttiviidakon kasvatti, alan vasta nyt ymmärtämään sen.

Siemaillen aamukahvia ja katsellen tyttäreni touhua hiekkalaatikolla aamuauringossa, mietin miksi olin niin väsynyt. Olen ollut koko viikon ja yhä edelleen väsyttää. Aamuisin on hankala saada silmiä auki ja tuntuu että ne on puoliummessa vielä iltapäivälläkin.

Hetkittäiset energiapiikit treenien jälkeen kestävät sen jonkin aikaa. Väsynyt olotila iskee taas tovin päästä. Hmm... Outoa.

Tuijotan isoja omenapuita, joiden oksat rönsyilevät punaposkisia pallukoita. Oiva aamupala suoraan puusta. Ja taas kaupunkilaisena koen tämän luksuksena. Ihanaa olla maalla!

On the road.

Olin luvannut jo eilisestä lähtien viedä tyttäreni pyöräajelulle ja lupaus lapselle on aina lunastettava.

Hän rakasti pyöränistuimessa istumista, ja mitä kovempi vauhti sitä suurempi hymy pikkuneidin kasvoilla. Eli mistään ”sunnuntaiajelusta” ei siis tulisi olemaan kyse.

Polkee, polkee, kyllä ketjua riittää.

Ei ollut suunniteltu juttu, mutta sattumoisin, puoli vahingossa tuli sitten heitettyä vanhalla punaisella jupiterilla n. 25 kilometrin pyörälenkki. Mikäs siinä viipottaa maalaiskylän raitteja halki ja poikki hyvin istuttavalla leveällä jousitetulla nahkapenkillä. Mukavampi siinä oli istua kuin spinning-pyörän satulassa, jossa olen viimeksi istunut. 

Aurinko paistoi ja kesä tuntui vielä olevan läsnä. Vaihteita oli vain se yksi ja ainoa, ja se toimi niin ala- kuin ylämäkeen yhtä hyvin. Ei valittamista.

Koska mukavuus pyörän päällä oli niin ylitsepääsemätöntä, reisilihakset olivat valmiit tekemään töitä epämukavuusalueella, varsinkin ylämäissä. Kyllä noista kilometreistä ihan kiitettävän treenin sai. Vahingossa.

Nautinto oli yhteinen niin äidille kuin tyttärellekin. Kumpikin sai osansa ja hyvällä mielellä palattiin jätskikiskan kautta takaisin.

Taukopaikka.

Miksen ole aikaisemmin tajunnut "mummopyöräilyn" mukavuutta??? Ei aina tarvita viimeisen päälle vehkeitä, jotta voitaisiin taas "suorittaa" jotain. Vanha fillarikin käy loistavasti, siinä on se nautinto mukana, eikä niinkään pelkkä tekeminen.

Kyllä maalla on mukavaa!