"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

lauantai 26. marraskuuta 2011

Onnen asioita.

Olen puhunut paljon onnellisuudesta viime aikoina. Olen myös kirjoittanut paljon siitä. Jostain syystä onnellisuus on aihe, josta voi aina puhua, keskustella, kirjoittaa. Se on aina ajankohtainen.
Mutta erityisesti viime aikoina, olen kiinnittänyt siihen erityistä huomiota.



Kun viime keväänä elämäni joutui törmäyskurssille, olin tienristeyksessä, jossa oli kaksi suuntaa. Joko vajota alaspäin pohjamutia myöten, tai nousta korkeammalle kuin koskaan aikaisemmin.

"Voittaja on se, joka nousee ylös, vaikka ei enää pystyisikään."

Moni vastoinkäyminen on monesti kultaakin arvokkaampi. Yhden oven paiskautuessa nenän edestä kiinni, moni uusi avautuu samalla tuulahduksella.
Ja se, että oppii näkemään asiat eri tavalla, paremmin ja selkeämmin, on parasta kaikessa.

En olisi näin onnellinen, kuin tällä hetkellä olen, jos olisin jatkanut elämääni saman kaavan mukaisesti.
Jos en olisi löysännyt naruja, ja tarttunut vain ja ainoastaan niihin nauruihin, jotka ovat tärkeitä, en olisi koskaan oppinut näkemään lähietäisyydeltä arjen tuottamia iloja.

Kolmevuotias tyttäreni on esikuvani suhtautumisessa arkielämään. Hänen lausahdukset ja oivallukset ovat neronleimauksia ja jäävät todellakin mieleen pyörimään.
"Voi ei, unohdin laittaa pesukoneen päälle vielä illalla", tokaisin ennen iltapesua.
"Ei se haittaa äiti. Kyllä ne voi pestä huomennakin", neiti vakuutti.
Todellakin. Huomenna ehtii vaikka mitä, niitä asioita, joita ei tänään viitsinyt tehdä.
"Ei se haittaa"- kuuluu neidin suusta useastikin, ja monesti se osuu niin täydellisesti asioiden kohdalle, mitkä eivät oikeasti todellakaan haittaa.

Flunssan kourista pikkuhiljaa toipuneena, alan päästä takaisin "elävien kirjoihin". Minulla on ollut päiviä aikaa "listata" mielessäni asioita, jotka ovat osana onnellisuutta.

Tämä lauantai on ollut poikkeuksellinen muihin viime päiviin verrattuna. Aurinko ilmoitti itsestään liian monen sadepäivän jälkeen, että ihan silmiä häikäsi ulos mentäessä.
Flunssan kourissa helposti ruokahalu katoaa täysin, mutta tänään huomasin sen taas palanneen. Ja nautin kaikesta hyvästä. Antaumuksella.
Energiatankkauksen kokeneena, istun tässä sohvalla varmasti vielä reippaasti huomisen päivän puolelle, koska en malta mennä nukkumaan. Viime päivät olen vääntäytynyt vällyjen alle jo viimeistään kymmeneltä, joten nyt kökitään hiukan pidempään.
Rakkaiden ihmisten läheisyys ja kosketus saa aikaan paljon hyvää. Halaukset ja suukot kuuluvat arkeen, ja ne haluan opettaa myös tyttärelleni.
"Äiti-kulta, sä olet ihana. Sä olet minun äiti ja minun tärkein aarre", sanoi tyttäreni tänään, ja voi kuinka se lämmittikään sydäntä.

Vaikka en saanut tänään miljoonia lotossa, taaskaan, niin en vaihtaisi hetkeäkään pois tästä päivästä niiden rahojen takia.

"Parhaat asiat elämässä ovat korvaamattomia."

torstai 24. marraskuuta 2011

Jotain hyvää flunssassakin.

Minulla on ollut aikaa miettiä. Flunssaisena sitä kun ei oikein muuta jaksa tehdä. Jo käveleminen olohuoneen ja keittiön välillä kuumeisena tuntuu raskaalta. Lihakset ovat aivan täysin lamaantuneet ja voima pois koko kehosta.
Olen istunut tai maannut peiton alla koko päivän. Kuunnellut sateen ropinaa ikkunassa. Katsellut ulos ikkunasta kuinka tuuli riepottelee puiden oksia. Välillä keittänyt teetä. Välillä kahvia. Yrittänyt syödä jotain ilman minkäänlaista ruokahalua.
Vetänyt villasukkia jalkaan. Välillä ottanut pois. Lisännyt hupparia päälle. Välillä sitäkin ottanut pois.

Mutta jos nämä ovat minun ongelmiani, niin ongelmani ovat todella pieniä.

Minulla on katto pään päällä ja koti, jossa tunnen oloni turvalliseksi.
Minulla on aina vetää peitto korville, jos paleltaa.
Minulla on jääkaappi täynnä ruokaa, vaikka ei ole edes nälkä.
Minulla on suihku, jonne voin mennä lotraamaan lämmintä vettä, vaikka ei olisi edes tarve.
Minulla on lapsi, jonka rakkaus on aitoa ja pyyteetöntä, ilman mitään monimutkaisuutta.
Minulla on ihania ystäviä, jotka ovat ja pysyvät, välimatkasta riippumatta.
Minulla on mies, joka on, ja pysyy, vaikka en ole aina maailman helpoin ihminen.
Minulla on työ, joka on oma valintani, teen sitä, koska pidän siitä.
Minulla on kaikkea, mitä ihminen tarvitsee pysyäkseen hengissä, ollakseen onnellinen ja kokeakseen olevansa tärkeä.
Miksi siis valittaisin pienestä flunssasta? Se on ohimenevää.

Meillä on aina tapana kiinnittää enemmän huomiota asioihin, jotka ovat huonosti, kuin asioihin, jotka ovat hyvin. Miksi?
Kulutamme aivan turhaa energiaa valittamiseen, joka "syö" meitä enemmän, kuin se, että miettisimme positiivisesti elämäämme.

Minulla on paljon asioita, joista olla onnellinen, ja onneksi myös aikaa tajuta se. Kiitos flunssan!

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Lenkkarit naulaan.

SUPERnaisen viitta korjattavana. Palautetaan entistäkin ehompana takaisin muutaman päivän kuluttua.

Ilman sitä on siis mentävä. Leväten.

Kauan tämä on ollut jo tuloillaan. Viikkoja. Ehkä jo kuukauden päivät. Sitkeästi olen sinnitellyt vaikka kaikki ympärilläni ovat pärskineet, niistäneet, yskineet ja köhineet jo vaikka ties kuinka kauan. Mutta iski se sitten minuunkin. Flunssa nääs. Muodosta en tiedä, mutta energian se ainakin pois ottaa. Paleltaa. Niin ettei edes uskalla jääkaappia avata kun kylmän horkka iskee kahta kauheammin luihin ja ytimiin. Huimaa. Niin ettei jaksa pystyssä pysyä. Nokka vuotaa ja ääni melkein poissa kurkkukivun takia.
Kuume on merkki siitä, että keho on lähtenyt taisteluun taudinaiheuttajia vastaan.

Nyt siis lepään itseni kuntoon. Hoidan ja hellin. Ja annan keholleni sitä mitä se tarvitsee: huolenpitoa!!

Olen vihdoin ja viimein oppinut, että flunssaisena ei liikuta, ei urheilla, ei vedetä yhden yhtä jumppaa. Flunssaisena levätään! Kääriydytään paksun peiton alle ja hörpitään lämmintä juotavaa.
Kuinka ylpeä olenkaan itsestäni - on mennyt siis lopultakin jakeluun!! Ei se kestänyt kuin reilut kolmekymmentä vuotta.



Flunssan aikana energian tarve kasvaa. Puolustusmekanismien aktivoituessa keho alkaa vaatia enemmän voimavaroja, ja rasvavarastojen ja lihasten proteiinien käyttö energianlähteinä lisääntyy. Proteiinien eli valkuaisaineiden muutokset kehossa uusiksi "puolustusjoukoiksi" flunssaa vastaan heikentää lihasvoimaa, joten ei siis ole ihme, jos lihasheikkoutta flunssaisena ilmenee.

Moni urheilijakin on havainnut, että kilpailuissa harvoin voi voittaa flunssan jälkeen, koska lihasvoima ja -kestävyys ei ole palautunut aivan entiselleen. Palautuminen saattaa kestää jopa 2-3 kuukautta, joten on syytä lähteä kevyesti liikkeelle.

Liikuntaa ei pidä harrastaa, jos

- on kuumetta
- lihaksia ja niveliä särkee
- on normaalia väsyneempi
- leposyke on korkea, eli on ylimääräisiä sydämen tykytyksiä
- kurkku kipeä
- nenä vuotaa lakkaamatta

= keho viestii tulehdustilasta, ja silloin on hyvä levätä, päästää "puolustusjoukot" töihin.

Liikunnan vaarat flunssaisena:

- elimistön puolustuskyky heikkenee ja paraneminen pitkittyy, jos harrastaa liikuntaa flunssan aikana
- elimistön ylimääräinen kuormitustila saattaa johtaa vakavampiinkin sairauksiin kuten esim. keuhkokuumeeseen, sydänlihastulehdukseen tai vakaviin sydämen rytmihäiriöhin.

Ei siis ole leikkimistä terveydellä flunssaisena.

Moni aktiiviliikkuja, ja erityisesti sitä työkseen tekevä, helposti ylimitoittaa omat voimavaransa. Meidän ammattilaisten, jos joidenkin, pitäisi tietää miten keho fysiologisesti toimii, mutta suurin osa meistä ei suostu uskomaan, että vauhtia on hidastettava, kun keho alkaa oireilemaan tavalla tai toisella. Meinasin itsekin sortua samaan tuttuun surmanloukkuun tänä aamuna.
Olin lähdössä jo töihin, luulin kykeneväni. Unholaan oli jo jäänyt edellisillan kaksi kahvakuula-tuntia, jotka tuntuivat kevyilläkin painoilla todella raskailta. Taju oli lähteä.
Jostain järjenrajamailta kuitenkin nousin tajuamaan, että nyt ei auttanut muu kuin ottaa loppuviikko sairauslomaa ja hoitaa flunssa alta pois. Levolla.

Eli nyt sitten levätään.



sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Raakaa peliä.

Pakkasyö takana. Aamu valkeni kirkkaana ja kuulaana. Oli sunnuntai ja juoksulenkin aika.
Unohdin hipsuttelut ja sipsuttelut. Tänään painoin täysillä eteenpäin. Annoin kehon tehdä kunnolla työtä, tuntien jokaikisen lihaksen supistuvan äärimmilleen. Askeleet olivat pitkiä ja voimakkaita. Mahtava fiilis!


Kylmä ilma antoi aivan uuden ulottuvuuden juoksuun. Lihakset oli pakko pitää lämpimänä tehokkaasti. Vihaan pakkautua vaatekasan alle. Vihaan kahisevia tuulitakkeja ja liehuvia housuja. Vaatteiden on istuttava päälle kuin hanska käteen. Täydellisesti. Ja minulla oli juuri sopivasti päällä hyvään olotilaan juoksun aikana.


Auringon säteet siivittivät luontoon taas kauneuden. Puut ja maahan pudonneet lehdet olivat kauniiden jääkiteiden peitossa. Vesilammikot olivat saaneet jäisen kuoren ja merikin huuhtoi rantaan pakkashileitään.


Loppusuoralla, kohti kotia, aloin tuntea kuinka kylmä ilma teki kurkkuun raa'an veren maun. Olin juossut viimeisen pitkän, loivan ylämäen niin tehokkaasti kuin vain kehosta voimaa vielä lähti, ja siinä olin, puuskuttaen tasaten hengitystä viimeisissä liikennevaloissa ennen kotia. Hengittäen vahvasti yhä kylmää ilmaa.



Taas annos elämän kauneutta. Voimaa ja hetkessä elämistä.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Luovuutta ja motivointiyrityksiä.

Oi voi. Pää lyö tyhjää. Ideoita olisi vaikka kuinka, mutta sanat eivät taivu sitten millään. Yhteys ajatusten ja kirjallisen tuotoksen välillä on katki. Kadoksissa jossain, enkä saa otetta millään.
Lauseet tylsistyttävät joka muodossa ja kokonaisuus maistuu puulta vaikka kuinka yrittäisi. Writer's block, kirjoittajan ja toimittajan vitsaus, joka hiipii joskus mukaan kuvioihin. Harmillisesti. 
Elämässä tulee näitä blockeja, myös muille osa-alueille. Hyvä esimerkki on liikunta.
Motivaatiokatkos on parempi sana kuvaamaan tätä blockia, jolloin mitään ei saa aikaan, mikään ei huvita ja kaikki tuntuu tahmealta, ja rautalangan vääntämiseltä.



Hyvä ystäväni kysäisi minulta tänään, että miten ihmeessä saan pidettyä itseni jatkuvasti motivoituneena samoihin asioihin, esimerkiksi juoksemiseen.
Aloin miettiä asiaa syvällisemmin, ja mitä syvällisemmin mietin, sitä laajemmalti asiaa aloin myös nähdä.
Juokseminen on kuin kirjoittaminen. Askel on kuin sana tekstissä. Aina ei voi onnistua täydellisesti. Eikä pidäkään. Joskus sanat saavat siivet alleen, tekstistä tulee lennokasta, helppoa ja soljuvaa, loppuun saakka. Samoin juoksulenkki, joinakin päivinä tuntuu niin helpolta, että tuntee jokaisen askeleen lentävän, rullaavan ja nautinto on täydellistä.
Onnistumisen elämykset ovat sidoksissa myös niihin "huonoihin" päiviin, jolloin emme ole täysin tyytyväisiä tekemisiimme ja motivaatiomme ei ole aivan sataprosenttisesti mukana. Jos aina kaikki olisi vain ja ainoastaan helppoa, niin emme kokisi koskaan hyvän tekstin tuomaa hekumaniaa tai vahvan juoksulenkin jälkeistä euforiaa.
Motivaatiokatkos tai block on purettavissa vain tekemällä. On etsittävä uusia tapoja toimia. Tehtävä jotain poikkeavaa, jotta mielekkyys palaisi taas mukaan kuvioihin.
Alunperin minullakin oli tarkoitus kirjoittaa aivan eri aiheesta kuin tämä, mutta purkaakseni writer's blockini, minun oli tartuttava kirjaimellisesti itse asiaan, ja tässä ollaan.
Oli kyse mistä tahansa, motivaatiokatkos on aina merkki siitä, että ollaan tehty jotain asiaa jo liian kauan samalla tavalla.


Palauttaakseen takaisin intohimoisen tekemisen, meidän on ehkä juostava lyhempiä lenkkejä nopeammalla vauhdilla pitkien sijaan. Pudotettava toistomääriä ja lisättävä painoja lihasliikkeissä kuntosalilla, pitkien sarjojen korvaamiseksi. Kokeiltava jotain aivan uutta jumppatuntia, ja unohdettava pumpit ja spinnut hetkeksi. Hypättävä ulos mukavuusalueelta saaden niin henkisesti kuin fyysisestikin uusia hermoärsykkeitä, jotta motivaatio palaisi taas iloisena takaisin.
Minä ainakin onnistuin tässä tänään. Vaihtamalla vain suunniteltua aihealuetta.

Carpe diem!


keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Lenkkarien tarinaa.

Onko kukaan koskaan miettinyt taaksepäin "lenkkarihistoriaansa"? Millaisilla lenkkitossuilla juoksi tai treenasi viisi vuotta sitten? Tai kymmenen vuotta sitten?
Minulle jokainen lenkkitossu on jäänyt mieleen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tavalla tai toisella. Ihan jo siksi, että kiinnyn aina jokaiseen tossupariin niin vahvasti, ne palvelevat tavoitteitani, tuntuvat mukavalta jalassa ja ovat aina valmiina solmittaviksi jalkaan mihin kellon aikaan tahansa.
Muistan myös näiden kahdenkymmenen vuoden ajalta, millä tossuilla juoksin Sveitsissä 18-vuotiaana. Tai Thaimaassa. Tai Hollannissa. Tai Ranskassa. Tai Barbadoksella. Tai Amerikan itärannikkoa pitkin. Tai ympäri Britanniaa. Ja niin edespäin.
Kaikki ovat jättäneet jonkinlaisen elämyksen mieleeni, ihan jo sillä, että muistan tietyt lenkkipolut matkojen varrelta, joihin liittyy muistikuvat tietyistä lenkkitossuista. Muistan raskaan vuoren rinteen Sveitsin alpeilla, joka oli märkä ja mutainen. Valkoiset lenkkitossuni eivät olleet sen jälkeen enää koskaan valkoiset.
Muistan lenkkitossut, joilla treenasin ensimmäistä maratooniani varten. Ja joilla myös juoksin sen.
Tärkeistä "treenikavereista" on jäänyt muistot mieleen, osan näistä "kavereista" olen tallentanut kameraankin, sillä, niin huvittavalta kuin se kuulostaakin, luovun aina haikeana vanhoista tossuistani.
Vaikka nykyiset juoksutossut ovat yhä loistavat, ja tulen vielä tämän talven niillä varmasti juoksemaan, niin eilen kuitenkin satuin lenkkariostoksille. Mukaani tarttui jo värinsä puolesta aivan täydelliset tossukat. Vannoutuneena nike-tyttönä minut ryöstettiin addu-leiviin, mutta se ei enää haitannut, kun jalkani sulautui näihin tossuihin täydellisesti.
Olen kaivannut pirteyttä pimeyteen, ja tässä sitä oli. Me kaikki, jokaikinen, unohdetaan tylsät haaleat värit ja lisätään treeniasusteisiin muutakin kuin mustaa ja valkoista. Eikö vain?

Pretty and powerful in pink!

Light enough to go faster than ever.

Huonosti istuvia juoksukenkiähän minä en jalkaani laita, joten merkillä ei ole väliä enää siinä vaiheessa, jos testattaessa tossuja on jo I BELIEVE I CAN FLY-fiilis... Olin siis myyty!

Näillä mennään. Lujaa ja vahvasti!

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Isukkeja ja ihmeellisyyksiä.

Takana ihana viikonloppu. Juhlien isiä ja pappoja. Kortein ja kukin. Suukoin ja suklain. Pienin paketein ja halauksin.
Ilmassa rakkautta, välittämistä. Pieniä ihania asioita, jotka ovat tärkeitä. Joihin ei joka päivä kiinnitä huomiota, mutta jotka ovat silti läsnä. Huomaamatta.

Jos olisin maalannut tämän viikonlopun tauluksi suurelle valkoiselle kankaalle, niin kangas olisi täyttynyt vahvasta keltaisesta ja isosta punaisesta sydämestä. Auringon kirkkaudesta, energiasta ja voimasta, joka sulattaisi kylmänkin sydämen. Mennen tullen.



Herkuttelin koko viikonlopun mahtavilla ruuilla. Tuntematta pienintäkään huonoa omatuntoa.
Saunoin lihakseni niin rennoiksi lauantai-iltana, etten juuri jaksanut nousta enää sen koommin sohvalta. Tuntematta siitäkään huonoa omatuntoa.
Nukuin jopa yhdeksään kahtena aamuna. Ja se tuntui jo ihmeeltä.

Isänpäiväkakku <3

Aivan kuin olisin saanut kiinni tärkeästä punaisesta langasta, joka on ollut tähän asti kateissa. Aivan kuin olisin löytänyt tärkeitä, puuttuvia paloja elämän palapeliini, joita olen myös etsinyt kauan. Horisontti edessäni tulee valkenemaan taas kirkkaampana kuin koskaan huomisaamuna herätessäni.

Ihmisen ei tarvitse voittaa miljoonia lotossa voidakseen olla onnellinen. Ihmisen ei myöskään tarvitse matkustaa maailman ääriin löytääkseen onnellisuutta.
Olen yrittänyt voittaa niitä miljoonia, kuten olen yrittänyt matkustaa maailman ääriinkin. Lopputulos: Todellinen onni ja onnellisuus on meillä edessämme joka aamu, päivä ja ilta, aina kun katsomme peiliin. Onni löytyy meistä jokaisesta itsestämme. Ja olen saanut havaita kuinka onnellinen loppujen lopuksi olenkaan.
Silti, aion yhä lotota. Kuten aion tehdä paljon muutakin. Ja aion yhä matkustaa maailman ääriinkin, en onnea etsien vaan kokemuksia kaivaen, ne kun ovat osatekijöitä onnellisuuden tiellä. Ne ovat niitä elämän palapelin paloja, jotka auttavat kirkastamaan horisonttiamme.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Kehon rytmi hakusessa???

Joka torstai-ilta tunnen olevani SUPERnainen kellon lyödessä puoli yhdeksän. Kaiken antaneena, kaiken nostaneena ja kaiken kantaneena.
Viikon jumppaputki on takana viimeiseen hengenvetoon saakka. Polkien spinu-pyörää reidet hapoilla tsempaten asiakkaita lisäämään vielä vähän vastusta ja olemaan luovuttamatta ennen kuin on sen aika. Heilauttaen kahvakuulaa koko kehon voimalla rohkaisten muitakin tarttumaan suurempaan painokiloon jättäytymättä liian helposti sille samalle mukavuusalueelle kuin edellisilläkin kerroilla.
Olin siis tällä viikolla oikea orjapiiskuri, kunnon jumppabitch, joka ei päästänyt ketään liian helpolla. Mukaanlukien myös oman itseni.



Mutta kun kello tulee puoli kymmenen torstai-iltana ja tarkoitus olisi rauhoittua kotisohvalla, niin eipä onnistukaan. Keho käy yhä edelleen valtavilla kierroksilla ja olo on rauhaton.
Olen aina tiennyt, että olen se aamutreenaaja. Rakastan sitä tunnetta, kun saan ladattua energiaa päivään juuri sen rankan aamutreenin kautta. Mutta illalla, yöuneni häiriintyvät liian rankasta treenistä ja uni tulee silmään vasta aamun pikkutunteina aiheuttaen huonostinukutun yön ja seuraavan päivän väsymyksen. Ei siis mitään järkeä.

Joskus nuoruusvuosina treenasin pari kertaa viikossa nyrkkeilyä aktiivisesti. Valitettavaa oli se, että treeniaika oli aina kahdeksasta puoli kymmeneen ja treenien jälkeen pyörin sängyssä melkein aina aamukolmeen saakka. Nykyään olen lopettanut treeniaikataulujen perässä juoksemiset ja treenaan niitä lajeja, jotka sopivat oman kehon rytmiini.
Aikataulutetut ohjaustunnit toki ovat erikseen, teenhän niitä työni kautta, mutta niitä on onneksi vain muutamana iltana viikossa. Omaehtoiset treenit saan siis ajoittaa muina aikoina aamuille, jotka sopivat itselleni parhaiten.
Tässäkin asiassa olen oppinut kuuntelemaan omaa kehoani kantapään kautta. Miksi väkisin vääntää rautalangasta ja tehdä asiasta vaikeaa, kun on helpompikin tie voida hyvin.

Meitä on siis erilaisia. Joillekin iltatreenit sopivat paremmin kuin loistavasti, ja hyvä niin. Mutta jos aina rankka treeni illalla aiheuttaa huonot yöunet, niin tarvetta olisi kiinnittää huomio joko treenin laatuun, tehdä vähän kevyemmin, tai vaihtaa ajankohtaa täysin.
Lepo on myös tärkeää koko elimistöllemme, ja kunnon yöunet.  Ilman kunnon lepoa kehomme alkaa pikkuhiljaa voida huonosti, lihakset eivät jaksa ja motivaatiokin kärsii, kun jatkuvasti väsyttää.
Jokaisella meistä on oma luontainen rytmi, jota kuuntelemalla löydämme parhaimman mahdollisen ajankohdan liikunnalle. Kaikki meistä eivät ole valmiita heräämään kello viisi aamulla juoksulenkille, kuten minä maratoonille treenatessani. Mutta minä taas en lähde salille kello kymmenen illalla. Enää. Jokaiselle löytyy varmasti oma vuorokauden aikansa, jolloin saamme kehostamme irti kaiken parhaalla mahdollisella tavalla. Aina se ei ole helppoa ulkopuolisten velvoitteiden painaessa päälle. Mutta niin hyvin kuin pystymmekään sitä toteuttamaan, vaikka edes vapaapäivinä, niin sekin on jo jotain.

Ihanaa viikonloppua ja onnea kaikille isukeille!!

torstai 10. marraskuuta 2011

Kuuran kirpeyttä.

Huomasiko kukaan kuinka kuura oli peittänyt tänä aamuna maan?
Huomasiko kukaan kuinka hengitys höyrysi ulos mentäessä ja autoilijat raapivat kiireisenä tuulilasejaan? Huomasiko kukaan kuinka aurinko ei noussutkaan enää kattojen yläpuolelle vaan jätti suuret varjot kerrostalojen väliin?
Huomasiko kukaan kuinka pakkasyön jälkeen ihmiset olivat nenää myöten kääriytyneet kaulaliinoihin ja hytisivät bussipysäkeillä?
Huomasiko kukaan kuinka kaunista ulkona tänä aamuna oli?
Minä ainakin huomasin.



Nämä ovat niitä aamuja, jolloin olisi halunut viedä kehonsa ulos lenkille. Tunnustelemaan kirpeää ilmaa pakkasyön jäljiltä, ja seuraamaan kuinka hengityshöyry kasvojen edessä muuttaisi muotoaan jokaisella askeleella ja ulospuhalluksella. Mutta ei, jouduin säästelemään kehoani iltaa varten, tiedossa oli spinningiä ja kahvakuulaa, pidemmän kaavan kautta. Tekemättömiä töitä. Deadlineja ja paljon suunnittelua.
Jouduin jättämään juoksukenkäni rauhaan, odottamaan viikonloppua. Vapaapäiviä. Kiireettömyyttä. Aikatauluttomuutta. Mutta se olisi onneksi jo huomenna. Jaksaisin varmasti siihen saakka. Entistäkin motivoituneempana.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Viikon alun SUPERtreenit!

"You gotta earn your body, every inch of your muscle, every moment of your well-being. There is no gain without pain, there is no real joy without hardwork. Love what you do and love it for you, just for you." -Heidi 


Viikko lähti käyntiin taas mielenkiintoisilla ahaa-elämyksillä. Kokemuksilla ja rajojen rikkomisilla. Hyvässä mielessä.
Polvi tuntui taas hyvältä ja maanantai-aamuna uskalsin jo kuormittaakin sitä. Olin suunnitellut vielä yhden lepopäivän, mutta mutta... Suunnitelmiin tuli muutos.
Extemporee sain tilaisuuden heittäytyä pilates-tuntini jälkeen jalkatreenien pariin ja täytyy sanoa, ettei se tarvitse kuin 20 minuutin toiminnallisen tehotreenin, ja se on siinä. Jalat olivat siinä kunnossa, että loppupäivä mentiin vapisevilla lihaksilla. Mutta hyvässä mielessä. Se oli SE tunne, joka pitäisi jokaisen hyvän treenin jälkeen tulla, tietääkseen, että lihaksia oli taas ärsytetty astetta rankemmin. Mukavuusalueelta oli poistuttu ja uusia hermotuksia löydetty. Jeeees!

Oli kahvakuulaa. Eri versioin.

Etuheilautus - Jalan nosto sivulle vuorotellen.

Haastava! Kahvakuulat "räkissä" rintakehän edessä, leveä haara siirtäen painoa puolelta toiselle.  Suosittelen alkuun opastusta ohjaajalta.

Hyppyjä ponnistaen maasta, painoilla ja ilman. Eri versioin.

Eritasopunnerruksia.

Ja kolmekymmentä "burpeeta" eli yhdistelmäliikettä, joka vei viimeisetkin mehut koko kropasta.
(klikkaa allaoleva linkki, jossa "burpee" esitellään paremmin)

http://www.youtube.com/watch?v=7MGljX4bbps

Mutta kaikkien näidenkin liikkeiden jälkeen uskon, että suurin tehokkuuden lisääjä oli se, että tein kaikki liikkeet ilman kenkiä!!
Paljain jaloin tai sukat/tossut jalassa saamme tehokkaasti mukaan nekin lihakset, jotka normaalisti pysyvät aika passiivisena treenikengät jalassa. Kengillähän on tarkoitus tukea jalkaa ja vaimentaa iskuja. Joskus kuitenkin on hyvä tehdä toisin, ottaa treenikengät pois ja ärsyttää pienimmätkin lihakset aina jalkapohjasta alkaen. Tehoaa todella!!!

Suosittelen!

HUOM! Jos vähänkään epäilee omia kykyjään, niin alussa kannattaa käydä perusasiat läpi ammattitaitoisen ohjaajan kanssa välttääkseen väärää tekniikkaa ja loukkaantumisia.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

"Lepo ei ole lepoa, ellei se ole ansaittua lepoa."

Moni pläräilee varmaan näin sunnuntai-iltana ensi viikon kalenterin sivuja ja miettii ehtiskö jumppaan, salille, uimaan, juoksemaan, tanssitreeneihin tms.
Älä mieti sen enempää vaan anna lupaus itsellesi siitä että ehdit!!! Oman hyvinvoinnin edelle ei pidä päästää kovin montaa asiaa, joten jos liikunta kuuluu hyvinvointiisi, niin aamulla vaan lenkkarit mukaan kassiin ja aloittamaan viikko treeneillä ennen tai jälkeen töiden. Sitä tuskin tulet katumaan!

Omalla kohdallani viikonlopun fyysinen lepo on tehnyt hyvää, ei pelkästään keholle, vaan myös mielelle. Uutta intoa puhkuen valmistaudun uuteen viikkoon. Energisenä. Hyvinvoivana. Levänneenä.

Katse kohti hyvinvointia.

Lihakset kaipaavat jo tekemistä. Rajojen kokeilua ja niiden rikkomista. Pääkoppa kaipaa haasteita ja uusia perspektiivejä, joita jokainen uusi tuttavuus tuo tullessaan.

Polvi on saanut huilata, ja vielä yhden päivän se saakin tehdä sitä, ennen kuin taas laitetaan testiin kehon vahvuus, kestävyys ja sinnikkyys. Mutta ilman lepoa tämä ei onnistuisi.

Tulkoon siis uusi viikko. Olen valmis. Vahvempana kuin koskaan. Motivoituneempana kuin koskaan.

Oletko sinä?



"Lepo ei ole lepoa, ellei se ole ansaittua lepoa".

Lazy Sunday.

Tämä viikonloppu on ollut hyvä esimerkki siitä kuinka "action packed" viikonlopusta voidaan loppujen lopuksi tehdä rauhallinen, levontäyteinen, energianlatausviikonloppu.
Olisi ollut vaikka mitä. Lauantain olisin voinut viettää jumpaten maratoonina aamusta iltaan. Entinen minä olisi sen tehnytkin, mutta "uusi minä", joka pyrkii suorittamaan vähemmän ja kuuntelemaan kehon viestejä enemmän, varsinkin levon tarpeessa, rauhoitti koko viikonlopun perheelleen ja joutenololle.
Ei aina tarvitse, eikä pidä, vaan voi muuttaa suunnitelmia jos siltä tuntuu. Jos on mahdollista.

Lazy Sunday.


Rauhallisen sunnuntain ihanuus tuntuu koko kehossa. Kiireettömyys. Aamupala pitkän kaavan kautta ihanat viikonloppuvieraat seuranaan. Ulkoilua kirpakkaassa syyssäässä lapsen ehdoilla, ja aikaa olla äiti. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Juoksulenkit jätin suosiolla väliin tällä viikolla säästellen vasemman polven nivelsiteitä. Oireet viittaisivat ylirasitukseen, tuntemuksiin joita olen ennenkin kokenut samaisessa polvessa. Tykyttävä tunne, joka polvea tällä hetkellä ympäröi, ei lupaa hyvää. Rasitus tuskin sitä parantaa, varsinkin jos epävakaus jo kävellessä on ongelma.
Tyydyin siis vain lukemaan kirjaa juoksemisesta Kirsi Valastin kirjoittamana nimeltä "Naisen Juoksukirja", jonka antia tulen raportoimaan jatkossa.



Kerrankin oli aikaa uppoutua kirjan pariin. Kiitos rauhallisen sunnuntain!

perjantai 4. marraskuuta 2011

Tasapainoilua ja muutosvastarintaa.

Paljon mietintää. Paljon pohdintaa. Paljon kysymyksiä ja ihmetystä elämästä, ja siitä, että onko elämän tarkoitus todellakin itse tasapainoilu ees taas, sinne tänne, etsien ja löytäen itselleen sopivia asioita...
Kun täydellisyyttä ei ole olemassakaan, niin otamme liikaa stressiä ja paineita kaikesta, sillä koskaan emme kuitenkaan tule valmiiksi.
Kun itse tasapainottelee fyysisen ylikuormitustilan kanssa, niin joku toinen taas tuskailee ettei ehdi liikkua. Jollakin taas on ongelmia liian kalorimäärän kanssa, ja toinen taas pelkää syövänsä liian vähän. Ja niin edelleen.
Kolikolla on aina kaksi puolta ja aina mennään ojasta allikkoon.

Pitkin viikkoa olen saanut tavata paljon mielenkiintoisia ihmisiä, joilla jokaisella on ollut oma tarinansa kerrottavana. Jokaiselta on myös tarttunut mukaani uudenlaisia perspektiivejä, joiden avulla olen saanut täydennettyä taas omaa maailmankuvaani ja käsitystä itsestäni ja muista.

Sitä miettii, että kuinka monta kertaa ihminen on valmis tekemään saman virheen, kerta toisensa jälkeen uudelleen??
Onko meillä niin syvään kaiverrettu aivokoppaan sananlasku "Vanha koira ei opi uusia temppuja" vai mistä johtuu muutosvastarinta itsemme kanssa? Valittaa kyllä osaamme, mutta emme ole valmiita astumaan askeltakaan tehdäksemme jotain toisin.

Oli kyse terveydestä, ajankäytöstä, työstä, vapaa-ajasta, ihmissuhteista tai mistä tahansa, jos emme koe tyytyväisyyttä toiminnallemme, niin sehän on merkki siitä, että on tehtävä muutos asioiden parantamiseksi. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakaan, tosi asia on vain se, että se muutos on tultava ensin omasta itsestämme.
Omiin mielipiteisiin, periaatteisiin, tapoihin ja kaavoihin on helppo jumittua, ja taistella niitä vastaan viimeiseen hengenvetoon saakka. Ne ovat osa meitä, persoonaamme, tuttuja ja turvallisia. Mutta jos niiden kautta emme saa tyydytystä elämäämme, niin miksi emme uskaltaisi katsoa itseämme peiliin ja miettiä mitä voisimme tehdä toisin. Meillä on mahdollisuus valita, joka päivä, teemmekö asiat samalla tavalla kuin edellisenäkin päivänä, vai teemmekö ne toisin saadaksemme jotain muutosta aikaan.

Yksi asiakas ihmetteli tässä yksi päivä, että miksi hän joutuu aina väistelemään kadulla vastaantulijoita. Kysyin häneltä, että katsoiko hän aina kadulla ihmisiä silmiin, ja nainen nyökkäsi. Pyysin häntä seuraavalla kerralla ruuhka-aikaan kulkemaan suoraan eteenpäin katsomatta ketään silmiin, vaan sen sijaan tuijottaisi jonnekin kaukaisuuteen, suuntaan, johon oli menossa, päättäväisesti.
Asiakas tuli seuraavana päivänä samaan aikaan ja kertoi ihmeissään kuinka se toimi. Ketään ei joutunut väistelemään, vaan tällä kertaa vastaantulijat tekivät sen.
Pieni käytännön esimerkki pienestä muutoksesta, tavasta toimia, jolla on näkyvä vaikutus.
Moni on varmasti tämän jo havainnutkin, mutta esimerkissä on pari opetusta, joita jokainen voi itse mielessään miettiä.





Niin kuin ei laivaakaan rakenneta turvallisesti satamaan seisomaan, vaan maailman meriä purjehtimaan. On ihmisenkin uskallettava rohkeasti muuttaa perspektiiviä ja laajentaa horisonttia.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

tiistai 1. marraskuuta 2011

Kello kaulassa vaiko takki auki??

Maanantai on minulle raskain päivä viikossa. Luulisi viikonlopun jälkeen olevan täynnä uudelleenladattua energiaa ja valmiina täydellä teholla kaikkeen. Mutta ei.
Joka ikinen maanantai-ilta vaivun sohvan uumeniin pilkkimään töiden jälkeen, väsyneenä ja valmiina nukahtamaan sillä silmänräpäyksellä.
Syy on ehkä siinä, että annan itsestäni maanantaina jo niin paljon. Tai ehkä syy on myöskin siinä, että joudun heräämään jo viiden jälkeen. Ei siis ole ihmekään, jos uni alkaa maistua jo yhdeksän kieppeillä.
Mutta kun tiistai-aamu koittaa, tunnen olevani voittaja. Viikon raskain päivä on takanapäin, ja viikonloppu lähempänä. Taas kerran.
Luovuus pääsee monesti irti kun on aikaa pohtia, analysoida ja mietiskellä tosissaan asioita. Ahaa-elämykset ovat herkässä kun katsoo edessä olevaa hetkeä, päivää tai asioita.
Tyttäreni sanoi tänä aamuna ennen päiväkotiin lähtöä pysäyttävän lauseen. Taas kerran.
"Äiti, eihän meillä ole vielä kiire? Onko minulla aikaa leikkiä?"
Jäin miettimään sanoja ja koko lauseen merkitystä, niin lapsen näkökulmasta kuin omastanikin.
Apua.
Kolmevuotiaskin ymmärtää jo kiireen merkityksen. Se on sana, jonka sanottuaan äidistä tulee suorituskeskeinen käskyttäjä. Asioitten on tapahduttava sillä hetkellä, vaihtoehtoja ei anneta. On kiire. Pitää toimia.
Mitä opetammekaan lapsille?

Olen aina ollut hyvä organisoimaan asioita. Olen aina ollut myös hyvä aikatauluttamaan asioita. Harvoin olen myöhästynyt mistään, ennemminkin olen aina ollut ajoissa.
Tätähän nyky-yhteiskunnassa arvostetaan. Toimivaa kokonaisuutta. Tehokkuutta. Tunnollisuutta.
Mutta millä kustannuksella? Omalla vaiko lasten?

Elän tällä hetkellä tietynlaisessa ristitulessa. Olen kallellaan kahteen eri suuntaan. Toiseen suuntaan mennään kello kaulassa ja toiseen taas takki auki. Se kultainen keskitie olisi hyvä löytää ja lähteä kulkemaan kohti tasapainoa ja harmoniaa, omien ja yhteiskunnan odotusten kanssa.



Yhteiskuntamme on rakentunut kellon ympärille. Jokaisella ihmisellä on samat 24 tuntia vuorokaudessa, ei yhtään enempää. Reilua sinänsä.
Mutta tekeekö se meistä parempia ihmisiä, jos osaamme käyttää tämän kaiken tuntimäärän hyväksemme paremmin kuin toiset???
Kiire on tehtyä. Joillakin on sitä enemmän kuin toisilla. Syystä tai toisesta. Mutta miten luokittelisimme ihmiset, joilla on jatkuva kiire ja toisilla taas ei koskaan? Yhteiskunta luokittelee kiireiset ihmiset "hyviksi kansalaisiksi", mutta laiskoiksi ne, joilla ei ole kiire. Tai paremminkin olettaen, että jos ei ole kiire niin ei ole tarpeeksi töitä. Eli kiire on tehtävä, vaikka väkisin ollakseen "hyvä kansalainen".

Näinhän tämä menee. Ja metsään mennään, ennemmin tai myöhemmin.

Mietintää loppuviikolle...