"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

lauantai 30. marraskuuta 2013

Luovuuden lähteillä ajatus juoksee.

Luovuus kumpuaa sisältä päin, syvältä sielusta. Se on täynnä tunteita, iloa, surua, onnea, pettymyksiä, rakkautta, vihaa.
Luova ihminen löytää luomisprosessissaan tunteidensa ääreen, uskaltaa kohdata ne ja antaa tunteiden vaikuttaa tekemiseensä ilman estoja.
Luova ihminen uskaltaa ottaa riskejä, tehdä tavallisesta epätavallista, luottaa vaistoonsa ja vapauttaa ajatuksensa välittämättä muiden mielipiteistä.
Olen seurannut läheltä ihmisiä, eri luovuuksien lähteiltä. Kaikille heille yhteistä on herkkyys. Herkkyys aistia maailmaa suhteessa omiin tunteisiin ja odotuksiin. Löytää kaaoksen keskeltä omanlainen toimiva järjestys ja luovia uusissa tilanteissa itsensä sopusointuun muutoksen kanssa.
Luova ihminen näkee metsän puilta ja osaa maksimoida mahdollisuudet hankalissakin tilanteissa.
Luova ihminen osaa pohtia omaa toimintaansa tarkkaan ja pyrkiä järkeistämään syy- ja seuraus-suhteita loogisen älykkäästi toisiinsa.
Luovuus onkin vapauteen ja älykkyyteen sidoksissa oleva kyky nähdä uudenlaisia asiayhteyksiä mutta luovuus on myös sydämen valinta tehdä asioita, jotka kokee omakseen intuitiivisella tunnetasolla.
Vaisto ohjaa ja se vaisto ohjaa minua juoksemaan tänä lauantaiaamuna - osittaista luovuutta sekin, sillä en juokse hyvän fyysisen kunnon perässä, vaan sen mitä tapahtuu ajatuksilleni juostessa. Ne kirkastuvat. Loksahtavat kohdilleen. Ongelmat kohtaavat osittain tai kokonaan ratkaisunsa. Kokonaisvaltainen hyvänolon tunne valtaa koko kehon ja tunne siitä, että kaikki on mahdollista.

Ei muuta kun lenkkarit jalkaan ja kirpakkaan pakkassäähän.

-Heidi-

perjantai 29. marraskuuta 2013

Elämä on sitä mitä olemme.

Olen törmännyt viime aikoina ajatukseen, tai paremminkin ihmetykseen siitä, että milloin se elämä oikein alkaakaan. Myönnän myös itse syyllistyneeni tähän ajatuksen juoksuun, ja oletukseen siitä että onni ja onnellisuus, tyytyväisyys ja tasapaino tulee vasta sitten kun on sitä ja tätä, siellä ja täällä...
Näin ei kuitenkaan ole. Elämä ei ala vasta sitten kun... Elämä on tässä ja nyt. Tämä nimenomainen hetki.
Muistan nuorempana ajatelleeni hyvinkin konkreettisesti niin, että sitä pitää olla jotain, omata jotain ja tehdä jotain, jotta voi olla onnellinen. Meillä on toiveita, odotuksia ja oletuksia tietyistä asioista elämässä, perheenperustamisesta, omasta talosta, urakehityksestä yms joiden saavuttamisen jälkeen se elämä voi muka vasta alkaa.
Suurimmat kasvunpaikat ovat meille jokaiselle niitä kun asiat eivät menekään niin kuin kaksikymppisenä on toivonut ja olettanut.
Totuudenmukaisemmin suurin osa meistä ihmisistä oppii elämään sitä oikeaa omaa elämää vasta keski-ikäisenä, virheistä viisastuneena, kerran pari pohjamutia rämpineenä, katkeria kyyneleitä useamman kerran vuodattaneena.
Elämää oppii elämään täysillä vasta silloin kun hyväksyy että mikään ei ole itsestäänselvää. Elämän hienous löytyy niistä ajatuksista kun huomaa itsessään voiman taistella, selvitä ja voittaa. Kaikki voi olla ohi hetkessä. Jokainen hetki on tärkeä, se pitää muistaa.
Kun oppii arvostamaan itseään, osaa arvostaa myös muita. Kun oppii ymmärtämään itseään, myös muiden ihmisten ymmärtäminen on helpompaa.
Inhimillisyys tulee tunteista, iloista ja suruista. Elämän tasapaino löytyy niiden välimaastosta.
Kun oppii hyväksymään rakkauden voiman ja välittämisen taidon, oppii hyväksymään myös oman haavoittuvaisuuden ja sen että elämä ei ole sitä mitä meillä on vaan sitä mitä me olemme.

Näihin sanoihin ja ajatuksiin...

-Heidi-


sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Elämän juoksu, juoksun elämä.

Taas on vierähtänyt tovi edellisestä juoksulenkistä. Itseasiassa siitä on vierähtänyt niinkin kauan, etten edes muista milloin se oli.
Juokseminen ei ole minulle enää osa treeniä, vaan se on minulle puhtaasti osa elämää. Juokseminen ei ole minulle enää pakkomielle ja suoritus, vaan se on fiilispohjalla tapahtuva toiminta siinä missä leffassa käynti tai ulkona syöminen. Jos ehdin niin lähden, jos en niin maailmani ei kellahda kumoon vaan jatkuu ennallaan, tasapainossa.
Juoksen silloin, kun se tuntuu hyvältä. Juoksen silloin, kun minulla on siihen sopiva sauma. Juoksen silloin, kun koen tarvitsevani sitä; rentoutuakseni, ollakseni hetken yksin omien ajatusteni kanssa, tunteakseni kehoni ja mieleni vahvaksi.
Eilisaamun juoksulenkki kosteassa ja tuulisessa syysilmassa oli taas herätys tähän juoksun hurmokseen. Kaikkeen siihen hienouteen, mitä juokseminen voikaan pitää sisällään.
Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan verrattavissa elämään, jokaiseen päivään, jokaiseen hetkeen.
Se on kaukana suorittamisesta. Se on vain ja ainoastaan siitä hetkestä nauttimista, sisään- ja uloshengittämistä, askel askeleelta eteenpäin menemistä, jyrkkiä nousuja ja laskuja, juuria ja kantoja, välillä kivikkoa, välillä tasaista. Se on itseasiassa juuri sitä mitä elämän kaikessa hienoudessaan tulisi olla; riittävän haastavaa, jotta ymmärtäisimme ettei mikään tule eteemme helposti, riittävän koettelevaa, jotta kasvaisimme ihmisinä vahvoiksi ja varmoiksi omista kyvyistämme, riittävän tasaista, jotta saisimme välillä hengähtää ja nauttia maisemasta, tasapainosta.

"We run because it makes us feel like winners, no matter how slow or how fast we go." - Florence Griffith Joyner & John Hanc

-Heidi-



lauantai 19. lokakuuta 2013

Elämä on matka.

"Tärkeintä ei ole määränpää, vaan itse matka" , tokaisee Tom Hanks koko perheen jouluaiheisessa elokuvassa nimeltä Polar Express eli Napapiirin pikajuna.
Katsoin elokuvan tyttäreni kanssa lauantaiaamun ratoksi - vaikka välttelenkin yleensä jouluun liittyviä asioita niin kauan kuin vain on mahdollista - ja täytyy sanoa, että liikutuin ja hämmennyin suuresti siitä kuinka moisesta tietokoneanimaatiosta oli saatu niinkin filosofinen mestariteos sekä lapsille että aikuisille.
Elämä on sitä mitä siitä ajattelemme niin hyvässä kuin pahassakin. Näemme niitä asioita, joita haluamme nähdä, kuulemme sitä mitä haluamme kuulla ja tunnemme myös tunteita, joita olemme päättäneet jossain sisimmässämme tuntea. Tiedostaen tai tiedostamatta.
Usko siihen mihin pystymme ja mihin emme, on sisäänrakennettuna meissä, se on tulosta lapsuuden kokemuksista siinä missä aikuisuudenkin, niin onnistumisista kuin epäonnistumisistakin.
Jokainen matka jonnekin, mihin tahansa, opettaa meille jotain.
Itse opin tänään taas sen kuinka tärkeä joulunodotus ja joulumieli lapsille on, ja kuinka tärkeää on uskoa joulupukkiin tai muihin satuhahmoihin, joiden kautta elämän ymmärtäminen helpottuu.
Elokuvan päätyttyä tyttäreni meni huoneeseensa ja rakensi oman napapiirin pikajunansa. Radan varrella olevilta pysäkeiltä tuli kyytiin kavereita, joilla jokaisella oli jokin tärkeä tehtävä junassa. Yksi oli junassa oppiakseen, toinen kuunnellakseen, kolmas siksi että saisi lisää kavereita jne.
Eli aina, joka ikinen päivä, kun hyppäämme omaan pikajunaamme, oli se sitten matkalla napapiirille tai etelämantereelle, matkalta tarttuu aina jotain mukaamme mikä muokkaa meitä ihmisenä jollain tavalla. Opimme, kasvamme, avaamme silmämme ehkä vielä kirkkaammin näkemään asioita, joita emme ole ennen huomanneet.
Elämä on siis todellakin matka, jonka tärkein asia ei ole saapua jonnekin, vaan matkata jonnekin.

Ihanaa lauantaita!

-Heidi-



lauantai 28. syyskuuta 2013

Voihan villasukat!

Tänä aamuna vedin jalkaan lyhyiden juoksutrikoiden sijaan pitkät, lippiksen sijaan pipon ja t-paidan päälle juoksutakin. Ei ole paluuta takaisin. Kesä on mennyt. Syksy on täällä. Pian talvikin.
Lievä haikeus hiipi ajatuksiin. Kaipuu kesään. Lämpöön ja aurinkoon.
Joka syksy mietin tätä samaa, kuinka selviänkään pitkästä ja synkästä pimeän kaudesta.
Luonto on hiljentynyt. Ei kuulu lintujen laulua. Ei muutakaan ääntä, joka olisi merkkinä elämälle. Lehdet mätänevät metsäpoluille, kukat kuolevat kylmästä ja luonto vetäytyy kuoreensa, säilyttääkseen pienetkin rippeet elämästä seuraavaa kevättä ja kesää varten.
Samaa tekee ihminen, sulkee sisinpänsä villasukkiin ja kaulaliinaan. Kääriytyy viltin alle nauttiakseen ainoasta valopilkusta, kylttilän lepattavasta sydämestä pimenevissä syysilloissa.
Parempaan en just nyt pysty te rakkaat syksyihmiset. Minulla ei ole syksystä mitään hyvää sanottavaa.
Vuodatan joka vuosi samaa itkuvirttä kesän päättymisestä. Hampaat irvessä kaivan talvivaatteita varastosta ja leivon hullun kiilto silmissä syksyn omenista piirakkaa. Joka vuosi.
Tänään istuin hetken rantahiekalla tuijottaen meren ulapalle. Purjeveneet olivat kaikonneet. Ei yhden yhtä vesiskootteria. Ei yhden yhtä ihmistä. Vain laineet, viileä merituuli ja minä.
Juoksulenkkini jäi tänä aamuna lyhyeen. Kaipasin sisälle lämpimään. Peiton alle ja pakettiin, odottamaan seuraavaa kesää.

-Heidi-







lauantai 21. syyskuuta 2013

Kuuntelemisen jalo taito.

Menneellä viikolla mielipiteitäni ja kommenttejani tekstiiliurheilemisesta sai lukea YLE.fi/Olotila-sivuilta. Sitä edellisellä viikolla jouduin tenttiin Meidän Perhe-lehteen reilun kahden vuoden takaisesta loppuunpalamisestani ja uupumisesta.
Tuleva viikko tuo jälleen uusia avautumisia ja mietinkin jo että missä raja menee.
Nykyään on helppo tavoittaa ihmisiä. Nykyään on huomattavasti helpompi saada äänensä kuuluviin, jakaa mielipiteitä ja ottaa kantaa asioihin.
Sosiaalinen media pursuaa lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kaikilla meillä on mahdollisuus vaikuttaa, sanoa oma painava sana tai kirjoittaa kolahtava kommentti asiaan kuin asiaan. Niin hyvässä kuin pahassakin.
Ammattini kautta saan vaikuttaa ihmisiin, eri tavoin. Jakaa kokemuksia, olla vertaistukena, opettaa, neuvoa, ohjata, antaa vinkkejä eli toisin sanoen, puhua paljon. Joskus tulen kotiin kieli niin solmussa ja turtana ettei suusta tule enää yhtään oikein äännettyä sanaa.
Sitten on tämä kuunteleminen. Taitolaji itsessään.
Jotta kasvaisimme ihmisenä, oppisimme jotain uutta, meidän on pysähdyttävä kuuntelemaan. Kuuntelemaan lapsia, vanhuksia, kaiken ikäisiä. Jokainen ihminen on opettaja, ikään, sukupuoleen tai syntyperään katsomatta. Jokaiselta voimme oppia jotain. Jos olemme aina suuna päänä joka osoitteeseen, niin oma kehityksemme ja mahdollinen karttuva viisaus taantuu. Miksi siis muuten meillä olisi kaksi korvaa ja yksi suu?
Olin eilen tyttäreni kanssa kaupassa, jossa eräs vanhempi rouva kertoi lähes jokaiselle ostoksiaan tekevälle kuinka hän oli ostanut menneellä viikolla ihan hyvännäköisen paprikan, mutta sitä leikatessa, paprika olikin ollut ihan homeessa.
Tyttäreni ihmetteli kovasti rouvan käytöstä.
"Miksi toi täti kertoo tota asiaa jokaiselle? Eikö se osaa olla hiljaa?"
Niin. Kaikki eivät osaa olla hiljaa.
Jotain samaa on lapsissa ja vanhuksissa. Kummallakin ovat tietyllä tavalla estot kadoksissa, niin hyvässä kuin pahassakin.
Normiaikuinen sulautuu yleensä hyväksyttävästi yhteiskunnan raameihin, kuuluakseen joukkoon. Lasten ja vanhusten ei välttämättä tarvitse sitä tehdä. Lasta ymmärretään (yleensä), jos hän laukoo jotain epäsopivaa, vanhuksilla taas ei ole enää mitään menetettävää.
Kumpaisiakin on mielenkiintoista kuunnella, sillä molemmista äärilaidoista tulee opettavaisia ahaa-elämyksiä. Lapsen käsitys maailmasta, ja elämästä yleensä, kaikessa yksinkertaisuudessaan ja mustavalkoisuudessaan on ajatuksia herättävää. Vanhusten vuosikymmenien tuoma kokemus, näkemys ja viisaus, ehkä jopa hivenen "ennen oli toisin ja paremmin"-ajatuksineen, on silmiä avaavaa.
Kuuntelemalla toisiamme, oppimalla toisiltamme ja hyväksymällä fakta, ettemme tiedä kaikkea, emmekä voi tietääkään, auttaa meitä ymmärtämään elämää paremmin ja enemmän.
Älkäämme siis kuunnelko pelkästään vastataksemme vaan kuunnelkaamme enemmän ymmärtääksemme. Opimme sitä kautta aina vain enemmän!

Ihanaa syksyistä lauantaita <3

-Heidi-




sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Juosten kohti auringonsiltaa.

Lähes kotirappusiltani lähtee lenkkipolku, joka on kuin minulle luotu. Se on riittävän pitkä tuodakseen hien pintaan jo yhden kierroksen jälkeen. Se on myös riittävän lyhyt niille päiville kun aikaa ei ole käytettävissä paljon. Se on myös riittävän haastava jyrkkine nousuineen ja laskuineen. Ja se on myös täydellinen jos haluaa mennä metsään, juosta pieniä polkuja, ihailla maisemia ja olla yhtä sen hetken kanssa.
En juokse aikaa. En tavoittele mitään ennätystä. Juoksen koska se on osa minua. Nautin siitä. Tunnen olevani elossa. Vahva. Voittamaton.
Aivan sama kuinka monta kaloria se kuluttaa. En jaksa edes ajatella sitä.
Aivan sama mikä on syketasoni. En edes käytä sykemittaria.
Juoksen koska mieleni lepää siinä olotilassa kun jalkani rullaavat allani. Juoksen koska sieluni saa rauhan juuri siinä hetkessä. On vain yksi askel eteenpäin. On vain yksi sisään- ja uloshengitys kerrallaan. Muuhun ei tarvitse pystyä.
Rakastan myös sitä tunnetta kun teen asiat päinvastoin kuin muut tekevät. Näen ja koen asioita, joita muut eivät huomaa.
Tänään juoksin lenkkipolkuni päinvastaiseen suuntaan kuin muut lenkkeilijät. Syitä oli monia.
Ensinnäkin, vaihtelu virkistää. Jos koskaan ei tee muutosta, ei myöskään tapahdu muutosta.
Toiseksi, sain nauttia auringonsäteistä suurimman osan ajasta enkä ollut selkä aurinkoon päin kuten muut olivat.
Kolmanneksi, päinvastaiseen suuntaan on hienommat maisemat auringonsäteiden säestyksellä ja haastavimmat ylämäet, joista koko kehoni nauttii.
Minun ei myöskään tarvinnut ohittaa ketään kun kaikki tulivat vastaan toista puolta. Täydellistä!
Olen aina ollut se joka kulkee omia polkujaan, löytää paikat joissa ei ole tunkua ja nauttii olosta niin kauan kunnes joku muu löytää saman reitin. Mutta siinä vaiheessa olenkin jo lähdössä. Kohti seuraavaa näkymää.
Elämä ei ole muiden teiden seuraamista vaan omien polkujen löytämistä. Siinä piilee viisaus. Ainakin minulle <3

-Heidi-














lauantai 7. syyskuuta 2013

Vauhtikestävyyttä ja fiilistelyä.

Tuikituntemattomasta syystä en ole tehnyt tuttavuutta juoksutossujeni kanssa viime aikoina. Olen tyytynyt katselemaan vain muita lenkkeilijöitä, heidän tapaansa juosta, arvostelemaan mielessäni tekniikkaa ja heidän juoksutossujaan.
Jossain on ollut juoksumotivaatio, jota nyt yritän herätellä henkiin.
Joku viisas on joskus sanonut että "if you want to save your life, start running" eli jos haluat pelastaa elämäsi, aloita juokseminen.
Osittain tottakin mutta ilmankin juoksemista pärjää. Ainakin hetken aikaa... kunnes sitä alkaa taas kaipaamaan. Sitä tunnetta, joka tulee kun jalka lentää kevyesti, askel rullaa täydellisesti ja keho hengittää, nimenomaan sitä raitista ilmaa. Jokin juoksemisessa on sitä hurmosta, sitä flow-olotilaa, jonka voittanutta ei löydä muualta.
Niinpä tänä lauantaiaamuna päätin tämän liian pitkän tauon jälkeen sitoa lenkkitossujeni nauhat ja kirmaista ulos aurinkoiseen mutta kirpakkaan syyssäähän pelastamaan, sen mitä pelastettavissa vielä oli. Eli elämä <3
Aamukaste ruohikossa hehkui auringon säteissä kuin pienet timantit konsanaan. Kosteus nousi vesihöyrynä ilmaan tehden ilmasta yhä utuisen epäselvää.
Mutta se raikas tuoksu, kun suuntasin kotiovelta metsän uumeniin, iski kehoon kertaheitolla, täytti keuhkot happirikkaalla meri-ilmalla ja sai fiilikset lentoon, jaloista puhumattakaan.
Olen juossut liikenneruuhkissa, miljoonakaupungin sykkeessä, asfalttiviidakoissa ja muissa ei niin mukavissa miljööissä. Niiden jälkeen olen oppinut arvostamaan metsiä, maastossa juoksemista, pieniä polkuja, epätasaisuutta, ja erityisesti mäkiä, jotka laittavat testiin kehon kokonaisuudessaan.
En voinut asettaa itselleni tavoitetta pitkän matkan juoksusta tälle aamulle, sillä toista kuukautta kestäneen tauon jälkeen oli aloitettava juokseminen ilman ylisuorittamista, tai ilman suorittamista lainkaan.
Ja näin tein.
Jämähdin kilometrin jälkeen ihailemaan uskomattoman kaunista maisemaa rantakallioille ja katselemaan kuinka purjeveneet toinen toisensa jälkeen valuivat saariston läpi kohti ulappaa.
Aika pysähtyi siihen hetkeen. Ja siitä hetkestä tuli täydellinen.
Teki tiukkaa jättää rantakallio taakse niine upeine maisemineen, auringonsäteiden häikäisten pilvettömältä taivaalta, mutta juoksulenkkini oli vielä kesken.
Heittäydyin vauhtikestävyystasolle täysin ja ampaisin loput 5 kilometriä reippain vedoin niin ylä- kuin alamäetkin, ohittaen kaikki edessäni ja jättäen kaikki taakseni.
Ai että kuulkaa, teki muuten hyvää!!!
Ja taasen kerran voin todeta että elämä on kuin juokseminen, meistä tulee vahvoja vain jos uskallamme hypätä pois mukavuusalueelta aina silloin tällöin.

Aurinkoista lauantaita!

-Heidi-
























perjantai 6. syyskuuta 2013

SISU CROSS - veren makua, hikeä ja takuuvarmoja tuloksia!

Minulla on ilo ja kunnia esitellä henkilökohtaisesti Fressi Liikunta- ja Hyvinvointikeskusten syksyn UUTUUS SISU CROSS, joka lanseerattiin 19.8. neljässä keskuksessa ympäri maan.
Matkan varrelle mahtui paljon ennen kuin tämä tehokas toiminnallinen treeni saatiin lanseerauskuntoon.
Pilottina Sisu-talkoot alkoivat vuoden 2013 alussa Fressi Kampissa. Olimme pähkäilleet moista treeniä jo puolisen vuotta ennen kuin saatiin käynnistyslupa tälle supertehokkaalle puolituntiselle ja loppu onkin historiaa.
Moni jäi koukkuun, moni huomasi huimat tulokset nopealla aikavälillä ja moni kertoi kaverilleen. Lisää porukkaa vain vaelsi paikalle kerta toisensa jälkeen.
Itse puhun sisu-treenin puolesta henkeen ja vereen koska tämä on minulle kuin oma lapsi. Elän sitä. Hengitän sitä ja vien sanaa myös eteenpäin.
Myös mediamaailman kiinnostus SISU CROSS-talkoisiin on saatu herätettyä ja tämä on vasta alkua.
Teot puhuvat puolestaan. Hiki houkuttelee. Ja maksimisykkeet hipovat taivaita. Puhumattakaan tuloksista, joita sisukkuudella saadaan aikaan.
Tämä on tätä päivää. Tällä saadaan keho siihen tilaan ettei kävellä neljään päivään. Tällä hivuttaudutaan aina vain enemmän ja enemmän pois mukavuusalueelta niin että siihen tulee melkein jo pakkomielle.
Mutta kaikki on sen arvoista.
Kaikki tämä mahtuu 30 minuuttiin, kolmeen 7 minuutin patteriin. Välineinä toimivat mm. oma keho, levypainot ja -tangot, kahvakuulat, kuntopallot jne.
Neljän viikon ajan jokainen maanantai pitää sisällään tietyt talkootreenit, jokainen tiistai omansa jne. Kunnes kaikki taas vaihtuu seuraavaksi neljäksi viikoksi.

Onko sinussa sisua kokeilemaan??

-Heidi-







perjantai 23. elokuuta 2013

Valinnan helppous.

Meillä jokaisella, joka päivä, on mahdollisuus valita. Ollako iloinen vai surullinen, onnellinen vaiko ei niin onnellinen. Oli valinta niin tai näin, meillä on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäämme kaikin mahdollisin tavoin.
Muutama vuosi takaperin pidin luennon valintojen tekemisistä ja niiden vaikutuksista elämäämme. Joukossa ollut kuulija nosti käden ja kysyi hiukan närkästyneenä miten voin väittää moista kun hänen äitinsä oli kuollut vuosi sitten pitkän sairauden jälkeen ja se tuskin oli ollut hänen tai hänen äitinsä valinta.
Elämä on täydellinen tunteiden kirjo ja vain meillä ihmisillä on mahdollisuus ja etuoikeus nämä tunteet kokea. Kasvaaksemme ihmisinä meidän on koettava niin iloa kuin surua, niin rakkautta kuin vihaa, onnistumisia siinä missä epäonnistumisiakin. Tuskin kukaan valitsee tieten tahtoen surua elämäänsä, emmekä näihin asioihin voi aina vaikuttaa. Mutta mihin voimme vaikuttaa, on oma asenteemme surua, pettymyksiä ja epäonnistumisia kohtaan.
Negatiiviset asiat kuuluvat elämään siinä missä positiivisetkin. Ei ole ylämäkeä ilman alamäkeä.
Joka tapauksessa, meillä on mahdollisuus valita vahvuus heikkouden sijasta, positiivinen ajattelu negaatiossa märehtimisestä. Meillä on myös mahdollisuus valita jäämmekö tuleen makaamaan vai nousemmeko ylös jatkaaksemme matkaa ja kääntääksemme kolhut voitoiksi.
Valinta itsessään on helppo sillä vaihtoehtoja ei ole montaa. Ollako onnellinen vaiko onneton - siinäpä pulma, jonka itse tahdollamme voimme valita. Joskus päätöksen tekoon kuitenkin kuluu liian paljon aikaa, vajoamme jo siinä ajassa niin syvälle epätoivoon että omin avuin emme pääsekään sieltä enää ylös. Tässäkin tapauksessa, kukaan ei pysty tekemään päätöstä puolestamme - auttaa kylläkin voi jos päätöksen positiivisemmasta, onnellisemmasta ja stressittömämmästä elämästä on tehnyt itse.

Valitse siis aurinko sateen sijaan, kurkota tähtiin ja anna onnellisuuden saavuttaa sinut!

Heidi


lauantai 17. elokuuta 2013

Once a runner - always a runner!

Tänä vuonna olen jättänyt maratonit väliin. Puolikas tuli tossa vetästyä kesälomien kunniaksi mutta ei sen suurempaa urakkaa tälle vuodelle.
Ehkä alan pikkuhiljaa päästä korvien välissä olevien ajatusten ja olettamusten kanssa samalle maankamaralle kuin kehonikin on.
Ehkä olen sittenkin parempi sprinttilajeissa kuin pitkillä matkoilla....
Vuoden takainen HCM oli tuskien taival mutta kaikessa siinä tuskassakin, juoksisin tämän urakan uudestaan. Se opetti paljon.
Blogini otsikko "Juoksun pitkä oppimäärä" on täydellinen vertauskuva tälle viimeisimmälle maratonilleni, ja täysin myös rinnastettavissa elämään yleensä.
Joskus vaan joudumme käymään läpi vaikeita aikoja, mutta koskaan ei saa luovuttaa, sillä vaikeatkaan ajat, kivut ja kärsimykset, eivät kestä ikuisesti.
Neljän hengen tiimimme juoksi Euro peliin elämälle-kampanjan hyväksi, tukeakaeen syöpää sairastavia lapsia ja nuoria. Tämä toimi suurena motivaattorina jokaiselle meistä vaikka helteinen elokuun päivä teki tepposet hyvin monen kohdalla.
Tänään mietin ystäviä ja tuttavia, jotka tuon matkan taas taivaltavat. En ole luopunut uusista maraton-haaveistani mutta lonkka ja polvi on saatava ensin kuntoon. Ehkä juoksen sitten taas tätä matkaa seniorina kun sprinttivauhtiin ei enää pysty...
Kaikella kunnioituksella jokaista maratonaria kohtaan tänään niin Helsinki City Maratonilla kuin muuallakin päin maailmaa, olen hengessä mukana!

Once a runner - always a runner!

-Heidi-

lauantai 10. elokuuta 2013

Voimaantuminen.

Voimaantumisen tunne on ollut päällimmäinen tunnetila viime aikoina. Se on tuntunut fyysisesti kehossani ja psyykkisesti ajatuksissani.
Jokainen varmasti tietää olotilan kun jokin asia painaa mieltä, huolestuttaa, pelottaa ja arveluttaa, ehkä jopa tekee surulliseksi ja vetää maanrakoon. Näiden tunnetilojen kanssa painiskelu ja niissä vellominen ei tee asioista yhtään parempaa tai helpompaa vaan vie voimavaroja negatiivisempaan, huonompaan suuntaan, syö nimenomaan niitä energiavaroja, joita tarvittaisiin tämän tapaisessa tilanteessa nostamaan ryvettyneen minämme ylös.
Voimaantumisen tunne on ollut läsnä vahvasti viime aikoina joka päivä. Oli sitten edessä mikä haaste tahansa, niin jostain alitajunnan syövereistä kaivautuu esiin vahva, määrätietoinen asenne, asenne joka on aina ollut vahva mutta ei niin vahva, eikä niin peloton, kuin siitä on viime aikoina tullut.
Olen kasvanut. Erityisesti olen oppinut sietämään surua, mielipahaa, pettymyksiä ja elämän haasteita tavalla, josta koen saavani juuri tätä kyseistä voimaantumisen tunnetta. Ei niin ettäkö nämä negatiiviset tunnetilat olisivat tervetulleita, vaan oma asenteeni niitä kohtaan osoittaa, että olen muuttunut ja vahvistunut psyyken tasolla, niin että jo sen tiedostaminen voimaannuttaa itsessään valtavasti.
Totta on se, että jos jäät tuleen makaamaan, niin se polttaa sinut poroksi. Tulesta on noustava - ruhjeita tulee, pieniä ja suuria naarmuja ja haavoja, mutta nämä olkoon muistutuksena meille siitä minkä tien olemme kulkeneet päästäksemme pisteeseen jossa olemme nyt. Vahvoina, elinvoimaisina, uhkuen voitontahtoa.
Hyvin harvalla elämän polut kulkevat kolhuitta ja mutkitta. Elämä on jatkuva rakennustyömaa, jossa riittää työtä. Mitä korkeammalle tähdätään, sitä vankempi ja vahvempi pohjarakenteen on oltava, ja tämä onnistuu vain yrittämisen ja oppimisen kautta. Aina ei mene kerralla putkeen mutta virheiden kautta rakennamme pohjan elämällemme, joka voimaannuttaa meitä entisestään, jos otamme virheistämme oppia ja myönnämme muutostarpeen.

-H-

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Kuunnellen. Katsellen. Hidastaen.

Lomalla ei tarvitse ajatella arjen selviytymistä. Lomalla ei tarvitse miettiä sydänpohjia myöten ratkaisukeskeisiä ajatushaaroja. Loma on akkujen latausta varten, voimien uudelleen jakamista ja mielen tasapainottamista.
Mutta kun loma loppuu, alkaa jälleen uudelleenrakennus. Oman minän ja arjen tasapainon tavoittelu. Takataskussa uusia voimavaroja. Jotain taas oppineena. Ehkä jopa himpun verran viisaampanakin. Askeleen verran edempänä.
Havaitsin viikon lomallani kuinka tärkeää akkujen lataaminen onkaan. Kuinka tärkeää on hidastaa tahtia, olla läsnä ihmisille juuri siinä hetkessä, ihastella auringonlaskua, tuoksutella vastaleikattua nurmikkoa, viettää aikaa rakkaiden ja tärkeiden ihmisten seurassa, yhtyä lasten riemuun ja yrittää nähdä edes hetken maailmaa heidän perspektiivistä. Sekä kuinka tärkeää on myös antaa kehon levätä.
En ole solminut kertaakaan lenkkarien nauhoja sitten reilun viikon takaisen puolimaratonin, lomalla olen vain uinnut mutta sekin on ollut kaukana suorittamisesta, enemmän vain fiilistelyä vaikka matkaa kertyikin.
Nyt on sitten taas aika asettaa tavoitteet syksylle, omalle keholle ja mielelle, ottaa päämäärä ja tehdä määränpäitä. Jos ei tiedä minne on matkalla, eikä valitse suuntaa oikein, saattaa joutua jonnekin muualle.

Paluu siis arkeen.

-Heidi-






perjantai 19. heinäkuuta 2013

Veden varassa.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Samaa varmasti kirjoitin vuosi sitten mökiltä lähdön jälkeen.
Vaikka sadetta pidellessä meni lähes koko viikko, niin silti jokainen hetki tuntui lomalta, poissa kotoa ja kaukana arjesta.
Loma on lomaa, kun ajantajun saa unohtaa täysin.
Loma on lomaa, kun aamulla ei tarvitse juuri muuta kuin kääntää kylkeä ja jäädä sänkyyn vielä hetkeksi.
Loma on lomaa, kun saa tehdä hullunkurisia asioita, kuten esim. räpsiä 2000 kuvaa kameraan tai vetää vanha märkäpuku päälle ja lähteä uimaan toiselle puolelle järveä.
Viimeksi mainittu jäi mieleen konkreettisesti sillä se oli päivän päätteeksi uskomaton kokemus.
Tarina kuuluu näin...
Isäni on entinen urheilusukeltaja, joka teki harrastuksestaan osittain osan ammattiaankin. Muistan lapsuudestani hyvinkin selvästi sukelluspullot ja silloiset paksut neopreeni-puvut. Liekkö siinä syy miksi vesi elementtinä on minulle niin tärkeä, sillä lapsuusmuistot konkretisoituvat hyvinkin pitkälti veden äärelle.
Sittemmin olen itsekin sukeltanut ja uinnut aktiivisesti, ollut paljon veden kanssa tekemisissä eri tavoin.
Löysin vanhempieni mökin uumenista vanhan, jo polvista lähes puhkikuluneen märkäpuvun 80-luvun alkuajoilta.
Muistan samat puvut Cousteaun sarjoista, joita seurasin lapsena nenä kiinni ruudussa.
Jos voisin valita vielä kertaalleen ammattini uudelleen, niin olisin meribiologi tai meriarkeologi. Ehdottomasti.
Tyttäreni oli laittanut pikkulaivan järvelle seilaamaan ja laiva oli eksyksissä jossain päin kaislikkoa. Mitä ei äiti tyttärensä vuoksi tekisi - pukisi päälleen ikivanhaa makkarankuorta välttääkseen kaislikossa asuvat ällötykset ja hakisi laivan.
Uintireissusta tulikin pidempi. Vesi tuntui taivaalliselta. Kun puvun ja ihon väliin päässyt viileähkö vesi alkoi lämmetä, niin päätin kahmaista isommankin siivun järvestä. Olin niin kaivannut tätä, uimista, vettä ja päämäärätöntä matkaa. Sade ei haitannut kauhomistani vaan teki siitä juuri riittävän extremeä että kelpasi myös minulle. Yksi parhaimmista kesälomakokemuksista niiden muiden hienojen asioiden joukkoon.

Mahtavaa!!

-Heidi-









torstai 18. heinäkuuta 2013

Loma kuvin ja vähän sanoinkin...

Mökki on suomalaisuuden ilmentymä ja monille sydämen asia. Sinne mennään kun alkaa arki kiristämään ohimolohkoa ja kiire ottamaan ylivaltaa aikataulusta.
Kesäloma ei tunnu kesälomalta, jos ei edes hetkeksi saa asettautua mökin rauhaan, hiljaisuuden syleilyyn ja keskelle ajantajun menetystä.
Olen ymmärtänyt mökkeilyn todellisen tarkoituksen vasta aikuisiällä, palattuani seitsemän vuoden jälkeen ulkomailta takaisin kotiin. Olen muutenkin kaivanut juuriani syvemmälle kotosuomeen vasta viimeisten vuosien aikana ja varsinkin maaseudun rauhaan. En viihdy enää hälinässä samaan tapaan kuin ennen, enkä tarvitse ympärilleni laumoittain ihmisiä.
Samaan aikaan olen oppinut arvostamaan luonnon kauneutta entistäkin enemmän. Ei mene hetkeäkään etteikö kameralle olisi käyttöä, olin sitten juoksulenkillä mustikkamättäillä tai istumassa laiturin nokassa.
Viikon mittaisen kesälomani pyhitän tänä kesänä vanhempieni kesäasunnolle, jonka muistan lapsuudessani olleen äärimmäisen vastenmielinen paikka. Mutta siinä missä itse olen muuttunut, samalla on muuttanut muotoaan itse paikkakin.
Jos maan päällä on paikka, jota voi kutsua paratiisiksi, niin tämä paikka on aika lähellä sitä. Täällä on hyvä olla, keskellä kauneutta, keskellä ihmetystä. Jokainen käynti on kokemus, elämys ja aina erilainen. Kiitos vanhempieni luovuuden ja silmän luonnon kauneudelle.
Kuvat kertokoon loput...

-Heidi-