"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Oppityttönä. Joka päivä.

Elämässäni on tapahtunut viime aikoina huikeita asioita. Asioita, joiden vaikutusta ei pysty välttämättä huomaamaan heti siinä hetkessä, vaan asioiden todellinen impakti tulee ilmi vasta jälkeen päin, pienin askelin kerrallaan mutta vakuuttavalla volyymilla.
Viikko on vierähtänyt maratonistani. Keho on kerännyt voimia, paikannut kudosvaurioita, levännyt ja syönyt hyvin. Ensimmäiset palautumispäivät eivät kuitenkaan olleet helppoja. Yöunet jäivät vähiin kun ylikierroksilla käyminen aiheutti monena yönä pyörimistä sängyssä, jaloissa levottomuutta ja muutenkin rauhattoman olon, mikä verotti unen määrää.
Toinen ongelma oli syöminen. En pystynyt syömään kiinteää ruokaa pariin päivään kitalaessani olleen kivun takia. Tämä kipu alkoi heti maratonini jälkeen ja jatkui useita päiviä. Jopa leipäpalan raapaisu ylös kitalakeen aiheutti niin kovan kivun, että tuntui kuin koko nielu olisi ollut tulessa sen jälkeen.
Edellisen maratonini jälkeen en muista kärsineeni moisesta, joten tämä kaikki oli aivan uutta. Epäilen syyn johtuvan nestehukasta, suun kuivumisesta, raskaasta hengittämisestä sen viitisen tuntia ja energiajuomista, joita normaalisti en edes paljon juo.
Aika kuitenkin kultaa muistot yllättävän nopeasti. Vaikka viikon takainen taival oli täynnä tuskaa ja irvistystä, niin mielessä on käynyt jälkeen päin päivittäin ajatus siitä että minne seuraavaksi.
Analysoinnit ja mietteet juoksuharjoittelustani, itse juoksusta ja lopputuloksestani ovat päätyneet siihen tulokseen, että tällä kertaa en parempaan olisi pystynyt. Kaikkeni annoin ja se on hyvksyttävä MUTTA tämä kasvattaa nälkää eteenpäin tietyssä määrin. Mihin siis seuraavaksi???

Tänä sunnuntaiaamuna päätin sitoa lenkkitossuni jalkaan ja lähteä tunnustelemaan miltä juoksu tuntui näin viikko jälkikäteen. Elokuun lopun aurinko lämmitti yhä edelleen ihoa kultaisilla säteillä ja toi juoksuun omaa fiilistä. Ensimmäisen 200 metrin aikana sain oikean pohkeeni tukkoon, sitten kramppasi reisi mutta sitten homma alkoi luistaa. Keho alkoi avautua, rentoutua joka askeleella enemmän ja pikkuhiljaa jokainen askel tuntui lentävän lähes itsestään eteenpäin. Ylämäet eivät tuntuneet missään ja sain nipistettyä ennätysvauhtia 5 kilometriä loppuun saakka. Tarkoitus oli vain hölkkäillä, mutta se ei tuntunut luontevalta lainkaan. Suunnitelma vaihtui ja laitoin koko kroppani peliin. Annoin käsien tehdä voimakkaasti työtä puhumattakaan keskivartalosta, joka tuntui olevan vahvempi kuin koskaan. 5 kilometriä, aikaan 23 min ja risat, joten voin olla enemmän kuin tyytyväinen.
Tästä on hyvä jatkaa taas. Hyvällä fiiliksellä, lähteä miettimään uusia haasteita, ja kuten Helsinki City Marathonin mainoksessa luvattiin ELÄMYS, JOKA MUUTTAA SINUT, se osui just nappiin!
Nyt juostaan vähän aikaa ilman numerolappuja.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Maratonin jälkeisiä tuntemuksia.

Takana tuskainen yö. Pyörimistä. Heräilyä. Kipua ja pohdintaa.
Oikea jalka hajalla. Käännöt, väännöt, koukistukset, ojennukset - kaikki sattuvat nivelissä, jänteissä ja joka lihassolussa.
"I was not running with my feet - I was literally running with my heart."

Eilinen Helsinki City Marathon oli tuskien taival. Tuskaisin tapahtuma sitten synnytyksen. Reilut 5000 juoksijaa hikoili helteessä, mikä verotti voimia monilta. Matkan varrella näkyi tuupertuneita ihmisiä lepäämässä, oksentamassa tai muuten vain keskeyttäneinä. Minulle lämpö ei ollut ongelma, vaan suurin ongelma oli oikea jalkani, joka teki stopin melkein heti puolen välin jälkeen.
Reisi meni tukkoon, kiristyi pahasti ja kramppasi eikä venytyksetkään auttaneet kuin hetkellisesti. Sitten alkoi polven ongelmat, jotka pahensivat tilannetta, sillä jokainen askel oli mietittävä tarkkaan minimoidakseen kivut. Takareisi ja pohje puutuivat. käytännössä näillä tuntemuksilla mentiin 25 km jälkeen loppuun saakka.
Myönnän miettineeni maaliin pääsyä tai sitä, että pääsisinkö sinne lainkaan. Usko omaan juoksuun oli muutaman kerran pahasti koetuksella, kun jalka ei juuri toiminut vaan jouduin raahaamaan sitä enemmänkin perässäni. Nämä oli hetkiä, jolloin oli pakko kävellä tovi, rauhoittaa tilanne ja venytellä lihakset auki sen verran kuin niitä oli mahdollisuus avata. Ja jatkaa matkaa.
Neljän tunnin tavoite-aikani karisi mielestäni kahdenkympin jälkeen. Itseasiassa se oli karissut jo viikkoja aiemmin, kun 23 km lenkki oli aiheuttanut pahaa kipua polvessa.
Tiesin että neljän tunnin aika olisi mahdottomuus.
Lähtötunnelmissa.

Kalkkiviivoilla, starttiin 5 min.
Alun olin ottanut tosi kevyesti juosten kaverin kanssa yhdessä, jutustellen niitä näitä. Juoksu tuntui silloin hyvältä, jopa nautinnolliselta. Askel tuntui kevyeltä ja sää oli minulle juuri sopiva. Huomasin kuinka suuri etu oli siitä, että olin tehnyt paljon mäkiharjoittelua ja intervalleja. Pääsinkin monien ohi juuri ylämäissä. Jopa lopussa.
Matkan varrelta löytyi tuttuja tsemppaamassa, mikä oli todella hieno tunne. Siitä sai voimaa ja energiaa - kiitos siis kaikille siellä olleille!
42,195 kilometriä ei ihan heittämällä viedä läpi. Siinä on kyse sinnikkyydestä, periksiantamattomuudesta ja itsensä voittamisesta, oli loppuaika mikä tahansa.
Kun matkan varrella näkee ihmisiä, joiden juoksu/hölkkä/kävely näyttää siltä, että hetkenä minä hyvänsä voi lysähtää kasaan, mutta siitä huolimattakin jatkaa matkaa, niin ei voi miettiä muuta kuin, että näillä ihmisillä on vain yksi päämäärä: päästä ylittämään maaliviiva keinolla millä hyvänsä.
Tämä tunne on ylitse muiden, niin vahva ja voimakas, että se mielessä sitä jaksaa loppuun saakka.
Omat viimeiset kaksi kilometriä tunsin niin suurta helpotusta kaikesta, että adrenaliini otti vallan ja juoksin kivuista huolimatta stadionille johtavan pitkän ylämäen kirien ylös ohittaen kaikki matkan varrella ja täysillä stadionille. Viimeisen kaarteen aikana sain kehooni niin paljon voimaa, että kauhoin kirjaimellisesti sprintterinä maaliin hyvällä fiiliksellä.
Mitalit ansaittu. 
Se fiilis kun ylität maaliviivan ja näet oman nimesi tulostaululla on kaiken sen tuskan ja kärsimyksen arvoista. Se on se voittajafilis - se mitä tästä tultiin hakemaan!
Oma loppuaika oli 5.06, johon en todellakaan ole tyytyväinen, kun olen edellisen juossut neljään tuntiin - mutta olen tyytyväinen siihen, että en antanut periksi, vaikka kuinka pahalta kivut tuntuivat, ja pääsin maaliin kunnialla.
Tyypilliseen tapaani tästä alkaa analysointi, mitä olisi voinut tehdä toisin ja missä mentiin pahasti vikaan. Vaikka en myönnäkään enää olevani yhtä kilpailuhenkinen kuin ennen, niin huomaan kuinka se piirre nostaa hiukan päätään ja kasvattaa nälkää lähteä korjaamaan virheitä...
Hmm, ehkä vaihdan vain sprinttilajeihin, sillä näyttää siltä, että polveni ei vaan kestä näin pitkää matkaa enää...


Sankarit maalissa! Vas. Pieti, Laura, Emmi ja minä.
Meillä oli mahtava Euro Peliin Elämälle-tiimi, jokainen tuli voittajana maaliin - ja sankarina! Jokainen askel, jokainen hikipisara, jokainen tuskainen irvistys oli hyvään tarkoitukseen. Kiitos Suvi - ja kiitos Erika, Laura ja Pieti!!!

perjantai 17. elokuuta 2012

Marathon-aamun mietteitä.

Avasin ikkunat. Tunnustelin auringonsäteitä. Annoin aamun tuoksun tunkeutua sisään ja herättää minut joka solulla.
Tunsin olevani valmis. Mihin vain.
Olin nukkunut pitkään. Jopa puoli yhdeksään!!
Aikaa oli enää vajaa kuusi tuntia mutta kaikki näytti tässä vaiheessa jo lupaavalta.
Ulkona upea sää, aurinko, ja kesää vielä hetki jäljellä. Tästä oli tehtävä seikkailu. Kokemus ja elämys. Nautittava joka hetkestä.
Minähän rakastin juoksemista. Sitä flow-tilaa, kaikkivoipuusfiilistä. Nyt saisin tehdä sitä vielä pidemmän kaavan kautta muiden saman henkisten ihmisten kanssa. Ja mikä parasta hyvään tarkoitukseen!!
Meidän Euro Peliin Elämälle-tiimi - täältä tullaan:) Laitetaan hyvä kiertoon!




Miltä maistuu maraton??

Talo on tyhjentynyt. Saapunut rauha. Hiljaisuus.
Ajatukset ovat saaneet mahdollisuuden jäsentäytyä paikoilleen. Keräämään vahvuutta ja uskoa.
On maratonia edeltävä päivä. Mieli odottava mutta silti rauhallinen.
Jos palaan ajassa kuusi vuotta taakse päin, edelliseen 42,195 km:n matkaani, niin voin suoraan sanoa valmistautumisen olleen täysin erilaista.
Kumpi sitten pureekaan enemmän, se selviää huomenna mutta jo tilanteen sanelemat ehdot ovat pakottaneet minut tekemään monet asiat toisin tällä kerralla.

Hakiessani osallistujanumeroni ja zipin juoksutossuihini kisatoimistosta tänään iltapäivällä, välttääkseni huomispäivän ruuhkaa, seurailin paikalla olleita ihmisiä. Nuoria, vanhoja, naisia, miehiä. Kaikenikäisiä. Joillekin tämä on varmasti vain elämäntapa. Kuuluakseen johonkin. Ollakseen kalkkiviivoilla edes kerran vuodessa. Tai kerran elämässä. Tunteakseen saavuttaneensa jotain, ainakin sen yhteenkuuluvuuden tunteen joka on lähes käsinkosketeltavaa kaikissa urheilutapahtumissa ympäri maailman. Kaikilla on sama päämäärä, juosta huomenna 42,195 kilometriä ja ylittää maaliviiva, nähdä oman nimensä tulostaululla ja tuntea olevansa voittaja loppuajasta riippumatta.
Tätä tunnetta on vaikea selittää, tai kuvailla, mutta se on yksi niistä tunteista, jonka muistaa lopun elämänsä.
Vaikka maratonit ovat nykyään monille jo tuttuja juttuja, ja entistä useampi on niitä käynyt juoksemassa, niin silti on suuri joukko vielä ihmisiä, jotka pitävät koko ideaa aivan pähkähulluna.
Olen joutunut tekemään ehkä enemmän ajatustyötä ja mentaalivalmennusta tähän maratoniin valmistautuessani kuin edelliseen kertaan nähden. Olen miettinyt suhtautumistani juoksemiseen, itseni motivoimiseen, ajatusten koossapitoon, ja siihen, mitä jos polvi pettää alta tai reisi repeää kesken kaiken.
Näiden kaikkien ajatustenkin, epäröintien, jälkeen päädyn aina samaan lopputulokseen:  eihän tässä voi muuta kuin juosta maaliin! Sitä ajatusta ei vaan saa pois. Se on siellä ja se pysyy! Se on minussa, syvällä sydämessä.
Ja siksi olen tähän lähtenyt.

"Don't run with your feet - run with your heart."

sunnuntai 12. elokuuta 2012

If you believe you can, YOU CAN!

Se että uskoo vakaasti voivansa ja pystyvänsä johonkin, on kaiken perusta. Ja jos tämä usko ja luotto omaan itseensä ja tekemiseensä on vankkumaton, niin hyvin todennäköistä myöskin on se, että homma onnistuu.
Viikon päivät olen taistellut korvien välissä olevan kapasiteettini kanssa. Minulla on vajaa viikko enää aikaa maratooniin ja aiemmin tällä viikolla juostu pitkä 20 kilometrin lenkki sai itseluottamukseni horjumaan tuskaisen kivuliaan polven takia.
Jos askelia joutuu miettimään siinä mielessä, että millä tavalla voisi minimoida kiputilan niin pieni epävarmuus alkaa hiipiä ajatuksiin.
Ensimmäistä kertaa koen tämän olotilan maratonille valmistautuessani ja rehellisesti sanottuna pisti kyllä aika vihaksi.
Keräiltyäni itseäni, itseluottamustani ja siinä ohessa seuraillen olympialaisten suuria saavutuksia, niin ilon kuin pettymysten kyynelten saattelemana, olen saanut uskoa ja luottoa taas lenkkitossuihini.
Ja se todistettiin tänä sunnuntaiaamuna kun kävin juoksemassa lentävän 10 kilometria, nopeampaan kuin koskaan.
Toki 42,195 kilometrin matka on hiukan eri asia kuin kympin lenkki, mutta suurin pelkoni oli se, että polveni ei kestä enää lainkaan. Mutta toisin kävi. Olo oli vahvempi kuin koskaan, ja mikä parasta, varmempi kuin koskaan.
Eli taas tuli todistettua se fakta, että vahvimmat ihmiset eivät ole niitä jotka eivät koskaan kompuroi, vaan niitä jotka kompuroivat mutta nousevat silti ylös, luovuttamatta, ja vahvempana kuin koskaan.

Kiitos Lontoon Olympialaisten - kisat tulivat juuri oikeaan saumaan, suurena inspiraation lähteenä niin itselleni kuin työtänikin ajatellen, motivaation kohottajana ja takapuoleen potkijana. Kuka tahansa voi olla ekalla palkintopallilla, jos on valmis tekemään sen eteen työtä. Mitään ei saa helpolla, kaikki suuri vaatii, hikeä, verta ja kyyneliä, kirjaimellisesti.


Ihanaa sunnuntaita ja tsemppiä kaikille ensi viikkoon!

maanantai 6. elokuuta 2012

Millä motiivilla lenkkarin nauhat kiinni?

Mistä erottaa henkilön, joka liikkuu terveellä tavalla ihmisestä, jolle liikunta on melkein pakkomielle? Raja on hiuksen hieno, ja se raja sijaitsee yleensä korvien välissä.
Liikunta on lääke moneen vaivaan, mutta kaikki lääkkeet väärinkäytettynä aiheuttavat helposti muuta kuin toivottuja vaikutuksia.
Mietin sunnuntaiaamuna kympin juoksulenkilläni juuri tätä asiaa, kun tyttäreni sattui huutamaan rattaista "äiti, miksi sun pitää aina juosta?"
Mietin myös matkan varrella vastaantulevia lenkkeilijöitä, heidän tarkoitusperiään ja motiiveitaan lähteä hikoilemaan lenkkipolulle kuumassa ja kosteassa kesäaamussa. Jokaisella oli varmasti oma tarinansa. Kunnonkohottajia. Painonpudottajia. Fiilistelijöitä. Elämäntapajuoksijoita. Ja niin edespäin.
Sitten mietin omaa tilannettani ja sitä, miten muut ihmiset näkivät minut juoksemassa lapsi rattaissa, vaikka minä viis veisasin todellisuudessa heidän ajatuksistaan.
Jos itse olisin ollut sivusta katsoja, olisin kategoroinut itseni tietämättä taustaa ehkä näin:
Himoliikkujaäiti joka tekee mitä tahansa päästäkseen liikkumaan niin paljon kuin mahdollista hinnalla millä hyvänsä.
Ajatuskin puistatti. En todellakaan ollut yksi heistä, mutta tiesin että heitä oli olemassa, paljon.
Minulle liikunta ei ole pakkomielle vaan tapa elää. Päiväni ei mene pilalle jos en pääse juoksemaan jonain päivänä tai treenaamaan salille toisena. Mutta viikon tauon jälkeen alkaa jo ahdistamaan, keho ja mieli alkavat vaatimalla vaatimaan sitä, mihin se on totutettu kymmenien vuosien aikana.
Tällä hetkellä juoksen, ja paljon, koska vajaan kahden viikon päästä olen lupautunut heittämään täyspitkän maratonin Euro Peliin Elämälle-kampanjan hyväksi.
Vaikka rakastan juoksemista, niin normaalioloissa en juoksisi 23-25 kilometrin lenkkejä ihan huvikseni. Jonkun tavoitteen tarvitsen moiseen urakkaan motiiviksi, jotta jaksan sitoa lenkkitossujeni nauhat aina vaan uudelleen ja uudelleen ja juosta sen muutaman tunnin yhtä soittoa harjoitellakseni ja saadakseni kehoa siihen kuntoon, että neljä tuntia menee vielä hengittäen elävien kirjoissa maaliin saakka. En ole lähdössä maratonille tekemään omaa ennätystäni vaan juoksemaan hyvän asian puolesta.
Minulle riittäisi vähempikin liikunta, mutta luonteelleni on tyypillistä aina pienin väliajoin asettaa itselleni haasteita, hypätä mukavuusalueen ulkopuolelle, ja testata mihin vielä pystyy kun neljäkymmentä ikähaitarissa on lähempänä kuin kolmekymmentä. Aina se motivaation löytäminen ei ole helppoa, mutta kiitos nettimaailman, joka on täynnä inspiroivia videopätkiä.

Ihanaa viikon jatkoa kaikille <3