"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Kiitollinen armollisuudesta.

Istun äitiyspoliklinikan odotusaulassa. Ohi kiitävät kiireisen näköiset hoitajat ja lääkärit, aikataulusta jäljessä.
Monelle ollaan jo käyty huikkaamassa että vielä vartti.

Tämä paikka pitää sisällään paljon muistoja, niin hyviä kuin huonoja. Omalla kohdallani tulee tavalla tai toisella haikea olo, sillä istun täällä hyvin todennäköisesti viimeistä kertaa.
Raskausviikkoja on alla jo 36, ikää on 40 ja unelmien lapsiluku 3 alkaa olla lähes täynnä.
Olen menossa synnytystapa-arviointiin, toisin sanoen pelkopolikäynnille.
Mitään pelkoa minulla synnytyksestä ei varsinaisesti ole, vain kaksi suht samanlaista haastavaa synnytystä ja edessä tilannekatsaus tähän viimeisimpään.
Olen kuulemma poikkeus, harvinaisuus, ennennäkemätön tapaus - miten kukin lääkäri tai hoitaja on asian nyt ilmaissutkaan -  pienine vatsoineen, vähäisine painonnousuineen ja ylitiukkoine vatsalihaksineen.

Jos joku joutuu syynin alle sen suhteen että paino on noussut liikaa raskauden aikana ja kyseenalaistetaan ruokavalio, epäillään heti diabetesta ja vauva on automaattisesti nk. sokerivauva, niin itse olen joutunut vastailemaan kysymyksiin että olenko syönyt riittävästi, olenko treenannut liikaa ja pelkäänkö painonnousua jne.
Jotenkin tämä koko neuvolasysteemi perustuu aivan liikaa ”normeihin” ja kaikki muu on huonosta eikä yksilöä oteta juuri huomioon lainkaan.

Kävin pari viikkoa takaperin samaisessa paikassa vauvan kasvukontrollissa syystä että neuvolassa terveydenhoitaja oli saanut mitat vatsasta hyvin alakanttiin etteivät edes yltäneet käyrälle, ei edes alimmalle tasolle.
Painoakaan ei ollut kertynyt edelliseen käyntiin nähden yhtään joten toki ymmärrän huolen että asiaan tartutaan. MUTTA jos yhtään hoitohenkilökunta osaisi lukea peliä, katsoa taustoja ja lukea potilaan historiaa niin sama kaava on toistunut kahdessa edellisessäkin raskaudessa, pieni maha, vähän kertynyttä painoa ja samat kontrollikäynnit raskauden aikana. Mutta kun ei. Ei viitsitä.
Kasvukontrollissa selvisi että kaikki on niin kuin pitää, ja normikäyrällä ollaan.
Tämä kokenut lääkäri osasi lukea jopa peliä sen verran että lihashan painaa enemmän kuin rasva ja kun raskauden aikana vauva vie äidiltä paljon energiaa, enemmän kuin äiti ehtii ottaa vastaan, ja liikunta jää vähemmälle niin onhan se ihan totta että lihaksisto surkastuu ja sitä kautta äiti menettää painoaan. KIITOS! Joku muukin sanoi sen kerrankin ääneen ettei minun taas tarvinnut.

Että samanlainen raskaus tässä päällä kuin kaksi edellistä. Ei edes ikä eikä aiemmat raskaudet ole antaneet keholleni yhtään armoa vaan vatsalihakset yhä edelleen kirraavat vastaan. Mutta onneksi mieli on antanut armoa.

Tämä taitaa olla ainoa raskaus, jonka aikana en ole systemaattisesti nk. harrastanut liikuntaa kuin vain hyötyliikuntana pidettävän määrän, sillä arki todellakin lähes puolitoistavuotiaan vilkkaan pikkuvesselin ja murrosiän kynnyksellä olevan neitokaisen kanssa on ollut ihan riittämiin. Eli toisin sanoen, arkiaktiivisuus on tullut maksimoitua aika kiitettävästi.

Näin sen elämän kuuluukin mennä. Armollisuuteen itseä kohtaan. Tietoisuuteen siitä että ei tarvitse jos ei jaksa. Ja rauhaan oman itsensä kanssa.
Vaikka fyysisesti jokainen raskauteni on toistanut samaa kaavaa niin psyykkisesti olen kouliintunut jokaisen raskauden myötä inhimillisemmäksi itseäni kohtaan.
Ja varsinkin tämän kolmannen kanssa olen todella kokenut sen kuinka vuodet ja kokemukset voivat muuttaa entistä suorittajaa ja kontrollifriikkiä hyvinkin paljon.
Näin on hyvä. Riitän itselleni juuri tällaisena. Ei tarvitse tehdä mitään todistaakseen jotain ollakseen parempi.
Sisäinen rauha ja tasapaino ovat hyvinvoinnin edellytyksiä.

Elämälle ja kokemuksille kiitollinen. ❤️

-Heidi-

Kiitollinen armollisuudesta.

Istun äitiyspoliklinikan odotusaulassa. Ohi kiitävät kiireisen näköiset hoitajat ja lääkärit, aikataulusta jäljessä.

Monelle ollaan jo käyty huikkaamassa että vielä vartti.


Tämä paikka pitää sisällään paljon muistoja, niin hyviä kuin huonoja. Omalla kohdallani tulee tavalla tai toisella haikea olo, sillä istun täällä hyvin todennäköisesti viimeistä kertaa.

Raskausviikkoja on alla jo 36, ikää on 40 ja unelmien lapsiluku 3 alkaa olla lähes täynnä.

Olen menossa synnytystapa-arviointiin, toisin sanoen pelkopolikäynnille.

Mitään pelkoa minulla synnytyksestä ei varsinaisesti ole, vain kaksi suht samanlaista haastavaa synnytystä ja edessä tilannekatsaus tähän viimeisimpään.

Olen kuulemma poikkeus, harvinaisuus, ennennäkemätön tapaus - miten kukin lääkäri tai hoitaja on asian nyt ilmaissutkaan - pienine vatsoineen, vähäisine painonnousuineen ja ylitiukkoine vatsalihaksineen.

Jos joku joutuu syynin alle sen suhteen että paino on noussut liikaa raskauden aikana ja kyseenalaistetaan ruokavalio, epäillään heti diabetesta ja vauva on automaattisesti nk. sokerivauva, niin itse olen joutunut vastailemaan kysymyksiin että olenko syönyt riittävästi, olenko treenannut liikaa ja pelkäänkö painonnousua jne.

Jotenkin tämä koko neuvolasysteemi perustuu aivan liikaa ”normeihin” ja kaikki muu on huonosta eikä yksilöä oteta juuri huomioon lainkaan.


Kävin pari viikkoa takaperin samaisessa paikassa vauvan kasvukontrollissa syystä että neuvolassa terveydenhoitaja oli saanut mitat vatsasta hyvin alakanttiin etteivät edes yltäneet käyrälle, ei edes alimmalle tasolle.

Painoakaan ei ollut kertynyt edelliseen käyntiin nähden yhtään joten toki ymmärrän huolen että asiaan tartutaan. MUTTA jos yhtään hoitohenkilökunta osaisi lukea peliä, katsoa taustoja ja lukea potilaan historiaa niin sama kaava oli toistunut kahdessa edellisessäkin raskaudessa, pieni maha, vähän kertynyttä painoa ja samat kontrollikäynnit raskauden aikana. Mutta kun ei. Ei viitsitä.

Kasvukontrollissa selvisi että kaikki on niin kuin pitää, ja normikäyrällä ollaan.

Tämä kokenut lääkäri osasi lukea jopa peliä sen verran että lihashan painaa enemmän kuin rasva ja kun raskauden aikana vauva vie äidiltä paljon energiaa, enemmän kuin äiti ehtii ottaa vastaan, ja liikunta jää vähemmälle niin onhan se ihan totta että lihaksisto surkastuu ja sitä kautta äiti menettää painoaan. KIITOS! Joku muukin sanoi sen kerrankin ääneen ettei minun taas tarvinnut.


Että samanlainen raskaus tässä päällä kuin kaksi edellistä. Ei edes ikä eikä aiemmat raskaudet ole antaneet keholleni yhtään armoa vaan vatsalihakset yhä edelleen kirraavat vastaan. Mutta onneksi mieli on antanut armoa.


Tämä taitaa olla ainoa raskaus, jonka aikana en ole systemaattisesti nk. harrastanut liikuntaa kuin vain hyötyliikuntana pidettävän määrän, sillä arki todellakin lähes puolitoistavuotiaan vilkkaan pikkuvesselin ja murrosiän kynnyksellä olevan neitokaisen kanssa on ollut ihan riittämiin. Eli toisin sanoen, arkiaktiivisuus on tullut maksimoitua aika kiitettävästi.


Näin sen elämän kuuluukin mennä. Armollisuuteen itseä kohtaan. Tietoisuuteen siitä että ei tarvitse jos ei jaksa. Ja rauhaan oman itsensä.

Vaikka fyysisesti jokainen raskauteni on toistanut samaa kaavaa niin psyykkisesti olen kouliintunut jokaisen raskauden myötä inhimillisemmäksi itseäni kohtaan.

Ja varsinkin tämän kolmannen kanssa olen todella kokenut sen kuinka vuodet ja kokemukset voivat muuttaa entistä suorittajaa ja kontrollifriikkiä hyvinkin paljon.

Näin on hyvä. Riitän itselleni juuri tällaisena. Ei tarvitse tehdä mitään todistaakseen jotain ollakseen parempi.

Sisäinen rauha ja tasapaino ovat hyvinvoinnin edellytyksiä.


Elämälle ja kokemuksille kiitollinen. ❤️


-Heidi-




maanantai 16. lokakuuta 2017

Perhe on paras.

Kerron teille tarinan toiveista, haaveista, unelmista ja tavoitteista. Kaikesta yhdessä, joistakin hiukan erikseen.

Kun n. 5 vuotta sitten muutin tyttäreni kanssa kotiimme, mielessäni oli vain yksi ja ainoa asia: halusin tehdä kodista tyttärelleni paikan, jossa asuisi lämpö, turva, välittäminen ja rakkaus.
Aloin myös sisustaa uutta kotiamme sen mukaisesti. Asioilla, jotka muistuttaisivat joka päivä rakkaudesta, elämästä, kiitollisuudesta ja siitä kuinka perhe on tärkein.

Family - a group of people, each a unique masterpiece, sharing unconditional love, hugs and support.
One of life's greatest blessings.
Cherish always. ❤️

Näiden vuosien aikana kaikkien yllämainittujen asioiden merkitys on korostunut ja kasvanut entisestään. Mutta en olisi koskaan ehkä aivan täysin uskonut että nyt muuttaessamme seuraavaan kotiin, perheenjäsentemme lukumäärä on tuplaantunut ja pian lähes triplaantunut.

Edellisessä blogikirjoituksessani paljastin "sivulauseessa" että olen raskaana ja hyvin pitkälläkin vielä. Moni ei ehkä lukenut kirjoitusta niin ajatuksella tai loppuun saakka että olisi hoksannut asian mutta niin oli tarkoituskin. Se ei ollut pääasia.
Kirjoitus käsitteli lapsettomuutta ja sitä kuinka raskautuminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys kaikille.
En ole raskaudestani halunnut juuri mainita, sillä olen halunnut pitää asian tällä kertaa hyvinkin pienen piirin tietona. Vain läheisimmät ystävämme ja sukulaisemme ovat olleet asiasta tietoisia, ja viimeistään häissämme reilu kaksi kuukautta sitten, loputkin lähipiiristä saivat tietää asiasta.
Alkuraskaus ei ollut helpoimmasta päästä mutta tässä arjen pyörityksen keskellä olen onnistunut sivuuttamaan kivut ja pahan olon ja keskittymään hetkessä elämiseen.
Ja hyvin olen myös mahani pystynyt peittelemään, sillä viikolla 34 jo ollaan ja yhä tuntuu että tarvittaessa pystyisin jemmaamaan tämän pienen masuasukin löysän paidan uumeniin.

Paljon on tapahtunut viime aikoina.
Menimme kesällä naimisiin. Löysimme vihdoin, lähes melkein heti häiden jälkeen uuden isomman ihanan kodin, jota aloimme remontoimaan parisen viikkoa sitten.
Nyt sitten on tämä muuttorumba päällä ja hyvällä tuurilla pikkuneidin syntymäkin piakkoin käsillä.
Joku saattaisi miettiä ja sanoa, että mihin näin kiire... ja siihen minä vastaisin, elämään!
Elämä todellakin on hyvin lyhyt jos asioita jättää tekemättä.
Olemme puhuneet uudesta isommasta asunnosta jo parisen vuotta "sitten joskus"- tyyliin mutta elämässämme on viime vuosina tapahtunut paljon asioita, jotka ovat opettaneet ymmärtämään että sitä "sitten joskus" aikaa ei ehkä koskaan tulekaan.
Elämää on elettävä nyt, tehtävä asioita, joista on aina haaveillut ja antaa mahdollisuus niille asioille, joiden on määrä ja tarkoitus tapahtua.

Koti, jonka jätämme taaksemme, on tuonut elämäämme paljon hyvää.
Olen saanut ympärilleni sen mistä olen aina haaveillut; ihanat lapset ja rakastavan aviomiehen. En voisi olla kiitollisempi.

Se että mietin tässä raskauden, joka on mennyt hujauksessa, loppumetreillä itse elämää ja sitä faktaa että kenellekään meille ei ole varmaksi luvattu huomista, antaa aihetta olla vieläkin kiitollisempi ja onnellisempi kuin koskaan.

Vaikka ideaalisin ikä - tilastojen mukaan ja terveyssyistä - saada lapsia olisi ollut joskus silloin pari kymppisenä, niin silti sanon että näin nelikymppisenä olen valmiimpi tämän uuden perheenjäsenen tuloon kuin koskaan aiemmin.
Ikä tuo kokemusta. Ikä tuo varmuutta. Ikä antaa rauhaa ja rentoutta. Ja mikä parasta, äitiyttä ei enää viitsi suorittaa. Tämä on just parasta aikaa uudelle elämälle. ❤️

-Heidi-






tiistai 10. lokakuuta 2017

Pieniä suuria asioita.

"What you focus on will grow."

Niinhän se on että kun johonkin asiaan keskittyy, se alkaa kasvamaan, niin hyvässä kuin pahassakin.

Viime aikoina olen nähnyt paljon uutisia ja lukenut valtavasti artikkeleja nelikymppisistä pienten lasten äideistä, raskaaksi tulemisen vaikeudesta, ruuhkavuosista, perhearjesta ja muista vastaaviin aihepiireihin liittyvistä asioista.
Ja nyt kun Sauli ja Jennikin ilmaisivat odottavansa lasta, panttasivat enemmän kuin varman päälle - paitsi että lapsen saaminen ei ole koskaan varmaa edes viime metreillä - sen kertomista julkisesti, niin näiden asioiden pohdiskelu kasvaa omassa pienessä mielessä entisestään.

En voisi olla onnellisempi tasavaltamme päämiehen ja hänen vaimonsa puolesta!!!!! Se tuska ja kipu mikä liittyy kaipuuseen tulla raskaaksi ja saada lapsi, on niin raastavaa että sen voi vain ymmärtää jos on itse sen käynyt läpi.

Toki emme tiedä kukaan täysin taustoja - eikä meidän tarvitsekaan - joten siksi asiaa ei kannata lähteä sen suuremmin spekuloimaan, mitä ollaan julkisesti tehty jo aivan riittämiin.

Elämä ottaa ja antaa.

Menetys sattuu aina. Se on suru, joka jää ikuisesti osaksi elämää ja siitä tulee osa meitä.
Näin kävi myös meille reilu kaksi vuotta sitten kun menetimme kaksosemme raskauden alkumetreillä.

Se kolahti meihin kaikkiin, koko perheeseen, hyvinkin raskaasti ja herätti ymmärtämään että elämässä mikään ei ole itsestäänselvyys. Viimeistään silloin opin että on asioita, joihin emme pysty mitenkään vaikuttamaan ja kaikki eivät ole meidän käsissämme, vaikka niin monesti naiivisti ajattelin ja uskoinkin.

Olimme toivoneet yhteistä lasta niin hartaasti että menetys vei maton alta yllättävänkin rankasti.
Olen kirjoittanut aiheesta jo useaan otteeseen, enkä nyt tällä kirjoituksella halua liikaa velloa menneessä vaan enemmänkin kääntää katsetta tulevaan. Toivoa ei kannata menettää!! Kuten myös Saulin ja Jennin tapauksessa, mutta myös monien muiden ihanien vauvauutisten myötä, mitä olen viime aikoina kuullut ympäri maailman ystäviltäni ja tutuiltani, olen entistäkin vakuuttuneempi siitä että TOIVOA ON!!! ❤️

Toivoa on.

Meidänkin kohdalla oli onni matkassa, sillä tulin vajaan vuoden sisällä uudelleen raskaaksi keskenmenon jälkeen. Tämä raskaus kantoi onneksi loppuun saakka kaikesta pelosta ja epävarmuudesta huolimatta, ja saimme ihanan tuuheatukkaisen poikavauvan - joka on jo kohta 1,5 vuotias - perheemme jatkeeksi.
Jokin jäi kuitenkin sisälle kytemään. Jopa esikoiseni, yhdeksän vuotias tyttärenikin sanoi, että hänellä kuuluisi olla vielä yksi sisko tai veli.

Tapasin mieheni vajaa neljä vuotta sitten. Menimme kesällä 2017 vihdoin ja viimein naimisiin. Näitä häitä olimme joutuneet lykkäämään jo vuodella, sillä poikamme laskettuaika oli ollut sopivasti juuri sattumassa samoille päiville kuin jo sovittu hääpäivämme kesällä 2016.
Muistan ensi treffeillä maininneeni miehelleni että haaveissa olisi ehkä vielä joskus yksi tai kaksi lasta lisää.
Harvoin sitä täräyttää moisia asioita suoraan päin naamaa ensitapaamisella mutta ajattelin että mitään en siinä menettäisi, tulisipahan asiat kerta heitolla selväksi.
Vaikka minulla oli jo ennestään tytär, niin silti kaipuu useammasta lapsesta oli ollut jo pitkän aikaa suuri.

Elämä on opettanut tässä viime vuosina että raskaaksi tuleminen, varsinkin näin nelikymppisenä, ei aina ja enää välttämättä ole mahdollista, ja niitä vauvoja ei noin vain tehdä. Jos miettii Saulin ja Jennin tilannetta ja heidän kiireistä elämää, raskaaksi tuleminen ei varmasti ole ollut helpoimmasta päästä. Stressi ja kiire ovat hyvin usein esteenä keholle lähteä luomaan mitään uutta, ja tämä on asia, jonka ääreen on pakko vain joskus nöyrtyä hyvin todenmukaisesti, sillä elämä osaa kyllä ottaa siinä missä antaakin sen mikä on tarkoitettu.
Jouduin itsekin tekemään tietynlaiset muutokset omassa elämässäni, jotta raskaus oli mahdollinen.
Nelikymppisten raskaudet ovat kuulemma olleet huimassa nousussa viime aikoina siitäkin huolimatta että ikään alkaa jo liittyä monenlaisia riskejä niin äideille kuin lapsillekin. Mutta minkäs teet jos lasta ei ole kuulunut aiemmin. Oli sitten syy ura, kumppanin puute tai jokin muu, se on jokaisen henkilökohtainen asia eikä siihen tulisi olla kenelläkään sanottavaa.

Ymmärrän täysin Saulin ja Jennin ilouutisen panttauksen, sillä alkumetreillä voi vielä moni asia mennä herkemmin pieleen, nimimerkillä vkolla 33 raskaana tunnustellen pikkuisen neidin vahvoja potkuja vatsan päältä ja kyynelsilmin miettien mitä kaikkea tämä elämä onkaan pitänyt sisällään jo tähän asti.

Kohta meillä on perhe kasassa. En voisi olla kiitollisempi. Kaikesta. ❤️

-Heidi-


keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Koti on siellä missä sydänkin.

Mä niin haaveilin vanhasta omakotitalosta. Olin aina haaveillut. Mutta kuten jotkut haaveet ja unelmat, ne muuttavat muotoaan matkanvarrella, niillä ei olekaan tarkoitus toteutua sellaisenaan, sillä jotain parempaa tulee tilalle.

Tässä puolisen vuotta ajastustasolla ja lähes koko kesä toiminnan tasolla olemme etsiskelleet perheellemme uutta isompaa kotia, sellaista, jossa lasten olisi hyvä ja turvallista kasvaa, josta meille olisi iloa moniksi vuosiksi, ja jossa meidän kaikkien olisi hyvä olla ja elää niin logistisesti kuin muutenkin.

Puolitoista vuotta taloyhtiön remontin jaloissa elellessä pienen lapsen ja vähän isommankin kanssa, on raastanut hermoja, venyttänyt pinnaa äärimmilleen ja tehnyt arkipäivistä välillä ihan helvettiä kun on joutunut jännittämään että mitä milloinkin tapahtuu - tai ei tapahdu - ja kuinka suurella todennäköisyydellä kuopus ei taaskaan pääse nukkumaan kunnon päiväunia.
Eli vanhan omakotitalon kunnostamisprojekti meidän osalta saa jäädä. Ja piste!

Muuttovalmis koti ilman sen suurempia remontillisia uhrauksia tuntui tässä vaiheessa enemmän kuin hyvältä vaihtoehdolta ja sellainen onneksi löytyi, sopivan kokoinen rivitaloasunto riittävällä pihalla ja lapsiystävälliseltä alueelta. Täytyy kuitenkin myöntää, että välillä oli jo usko loppua sen suhteen, että kelpuutetaanko me mitään kodiksemme kun mistään niistä kymmenistä asunnoista, joita kävimme katsomassa, ei tullut sellaista "tämä on meidän koti" fiilistä - paitsi yhdestä. Ja se sitten päädyttiin ostamaan pienen tarjousväännön jälkeen.

Tässä muuttolaatikoiden keskellä on tullut mietittyä paljon tunnetta "koti" ja mitä se merkitsee.

Itselle se on aivan erityinen asia, sillä olen asunut niin monessa paikassa että määrän laskeminen on jo ihan mahdotonta.
Mikä tästä uudesta kodista tekee tunnetasolla erilaisen on se, että siihen sisältyy vahva ajatus ja tarkoitus että siinä tulemme olemaan ja asumaan sitten pidempään eikä vain väliaikaisesti.

Minulle koti on rauhan ja turvallisuuden tyyssija. Kodissa pitää viihtyä ja sen pitää näyttää ja tuntua omanlaiselta. Olen viimeisen päälle kotihiiri ja tästä syystä se on sydämen asia.
Vuosikausia ulkomailla asuneena, koti oli minulle aina siellä missä oli hyvä olla. Niin se on yhä edelleen mutta lasten ja perheen myötä kotiin liittyy myös paljon muuta.
Enää en voi elää matkalaukusta, mitä joskus jopa tein työni takia ja yllättävän vaivatontahan se oli, ihminen kun tulee aika vähällä toimeen jos todella haluaa.
En kaipaa mitään älytöntä lukaalia kodiksi - sitä on oppinut antamaan arvoa yksinkertaisille asioille - vaan sellaisen, jossa on riittävästi tilaa kaikille, myös käytännöllisyys ja toimivuus ovat nostaneet päätään viime aikoina entistäkin enemmän näin perheen arjen pyörityksen keskellä.
Ihmetys on ollut suuri kun näkee asuntoja mitä ihmeellisimmillä sisustuksilla ja pohjaratkaisuilla. Siinä tulee miettineeksi että "what the hell were they thinking"...????

Asuntomarkkinat todellakin ovat täynnä yhtä sun toista ja täytyy kyllä sanoa, että on aika tuurin kauppaa jos löytyy sellainen koti, johon ei tarvitse tehdä yhtään mitään.
Meilläkin ensi viikolla alkavat maalipensselit heilua mutta loppujen lopuksi, aika pienellä hienosäädöllä selvitään.

Uusi koti on aina uuden alku. Se on jonkin vanhan aikakauden loppu ja uusien muistojen alku. Kun yksi ovi takana sulkeutuu, uusi edessä avautuu.
Näin se elämä menee, ja kuuluukin mennä. <3

"Home is where your heart is."

-Heidi-


sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Nyt ja aina.

Sormuksellani on tarina. Hyvin ainutlaatuinen. Ja hyvin merkittävä.

Olin jo kauan aikaa vilkuillut  kultasepänliikkeiden sormusvalikoimia ohikulkiessani "sillä silmällä" mutta mikään sormus ei ollut hypännyt silmille niin että olisi tullut fiilis "tuon mä haluun".

Ennen kuin ehdimme lähteä oikeasti katsastamaan ja metsästämään vihkisormusta, sain päähäni ajatuksen kysyä äidiltäni vihkisormusta, jonka hän oli saanut 40 vuotta sitten isältäni ja jota hän ei ollut pystynyt pitämään enää vuosiin sormessa nivelrikon takia.
Muistan lapsena ihailleeni tuota sormusta, sillä mielestäni se oli niin kaunis ja juuri sellainen, jonka joku päivä itsekin haluaisin sormeeni jos naimisiin menisin.

Muutamien päivien etsinnän jälkeen äitini soitti että sormus oli löytynyt - niin hyvässä tallessa oli ollut että etsinnät olivat kestäneet hetken - hiukan "haavoittunut" sormus oli mutta kuitenkin lähes samanlainen kuin muistan sen lapsena äitini sormessa.

Vein sormuksen korjattavaksi ja puunattavaksi ja saimme sen eilen entistäkin kauniimpana ja hienompana takaisin odottamaan vihkipäiväämme.

Mutta mikä sormuksesta tekee merkittävän ja ainutlaatuisen on se, että vanhempieni hääpäivä on sama kuin se päivä, jolloin tapasimme puolisoni kanssa ensimmäisen kerran. Toki "muutamia" vuosia myöhemmin.
Ja mikä tekee sormuksesta vieläkin merkittävämmän on se, että vanhempani ovat yhä edelleen onnellisesti naimisissa yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, yhä toisiaan tukien, kunnioittaen ja rakastaen.

Uskon rakkauteen ja sen suureen voimaan. Uskon siihen että on ihmisiä, jotka ovat vain tarkoitettu toisilleen, ja vaikka elämä heittelisi ties millaisia kiviä ja kantoja eteen, ne ylitetään, yhdessä.
Moni saattaa tässä kohtaa miettiä että kuinka kliseistä ja naivia ajattelua tämä onkaan, mutta monesti nämä ihmiset ovat juuri niitä, jotka ovat joutuneet pettymään, kärsineet suurta katkeruutta pettymysten myötä ja menettäneet uskonsa itseen ja siihen että todella ansaitsee kaiken sen rakkauden mitä kohdalle voisi sattua.
Olen joskus ollut yksi heistä.

Näin neljänkymmenen vuoden jälkeen uskallan vihdoin ja viimein sanoa tahdon, sillä usko siihen että rinnallani seisoo "se oikea" ihminen, on niin vahva - ihminen, jonka kanssa minun on tarkoitettu kisaavan keinutuolissa vauhdeista ja siitä kummalla menee ensin nurin. :D

Rakastan sinua Timo. Nyt. Ja aina.

-Heidi-


sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Täydellisen onnellinen hetki.

Heräsin eilen täydelliseen aamuaurinkoon. Kirkkaaseen ja kesäisen lämpimään. Avasin takapihan oven tuoksutellakseni aamuista raikasta ilmaa. Täydellistä. Ei yhden yhtäkään kaivinkoneen ääntä tai hiomakonetta pilaamassa hiljaisuutta.
Siinä mietin poikani kanssa katsellessa aamun lastenohjelmia kuinka täydellisiä hetket voivatkaan olla. Sellaisia joita ei haluaisi muuttaa mitenkään.
Laitoin kahvinkeittimen päälle ja siinä siemaillessa aamukahvia uppouduin kahta kauheammin miettimään käsillä olevaa momentumia.
Kuinka usein voimmekaan sanoa ääneen että tämä hetki on täydellinen? Ja kuinka usein voimmekaan myöntää että tässä hetkessä olen täydellisen onnellinen?
Minulle tämä eilisaamu oli se täydellisen onnellinen hetki. Ja kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin näitä saman kaltaisia hetkiä on elämässäni hyvinkin usein ja on ollut viime vuosina paljonkin mutta en ole tullut vain ajatelleeksi asiaa.
Emme aina huomaa. Jokin häiritsevä tekijä jättää meidät tuskailemaan negaatioon ja hyppäämme helposti just siitä hetkestä pois. Murehdimme turhanpäiväisiä asioita ja voivottelemme kuinka se ja se asia on huonosti.
Totta on kuitenkin se että moni asia elämässä sekoittaa meidän täydellisen onnellisia hetkiä. Esimerkiksi meillä yhä jatkuvat rakennustyöt, jotka piti olla jo syksyllä valmiita. Moni asia häiriintyy pikkulapsen huonosti nukuttujen päiväunien kun takapihalla hiotaan parveketta tai tasoitetaan maata. Tai jatkuva rakennuspöly, joka aiheuttaa aivan turhaa ylimääräistä siivousta, mikä on pois jostain muusta ja tärkeämmästä.

Tänään sunnuntaiaamuna yritin palata taas tuohon eilisaamun tunteeseen, mutta se ei tullut enää samanlaisena takaisin. Mielessä pyörivät jo tulevan viikon rakennusmelu ja siihen liittyvät haitat - pitääkö sitä taas miettiä evakkoon lähtöä - ja aikataulut, jotka on lyöty kalenteriin.
Mutta palatakseni vielä tuohon täydellisen onnelliseen aamuun ja siihen tunteeseen, jonka se herätti - se havahdutti taas tajuamaan kuinka pienestä asiat ovat todellakin kiinni.

Millainen on sinun täydellisen onnellinen hetki? Mietippäs sitä tänään.

-Heidi-