"Elämä on kuin kuppi kahvia..."

Hmmm... Alan pikku hiljaa päästä siihen. Siihen ettei elämää ole tarkoitus ottaa liian vakavasti. Kaikkea ei tarvitse tehdä, ja kodin ei aina tarvitse olla steriilipuhdas. Astianpesukonetta ei ole pakko tyhjentää illalla, vaan sen voi jättää aamuun, tai aamupäivään, tai päivään... Eikä neuroottisesti tarvitse pitää kiinni viikottaisesta siivouspäivästä, vaan siivota voi silloin kun on tarpeeksi sotkusta.

Heräsin aamuun ja siihen ihanaan tietoisuuteen, että oli vapaapäivä. Mihinkään ei tarvinnut kiirehtiä, kaikki sai tapahtua kuin hidastetusta elokuvasta.
Tyttäreni kuitenkin aamuvirkkuna herätti siinä seitsemän kieppeillä, joten se siitä pitkäännukkumisesta. Laahustin keittiöön kahvin keittoon ja rakas päivänsäteeni seurasi perässä.
"Äiti, oletko sinä väsynyt?", kysyi tämä kolmevuotias tarmonpesä.
"On äiti vielä hiukan väsynyt", vastasin mittaillen silmät sirrillään kahvia koneeseen.
"Mene sinä takaisin nukkumaan, minä menen herättämään isin", tyttäreni sanoi.
IHANAA!!!! Olenpa kasvattanut ajattelevaisen neidin - iskä joutuu vielä koville tässä huushollissa!

Kömmin takaisin vielä sänkyyn kahvikupin kanssa. Nukkumisesta ei enää tullut mitään, mutta se ihana tunne kiireettömyydestä, viikonlopusta ja hetkessä elämisestä oli mahtava aloitus aamulle.
"Ennen vanhaa" olisin jo kirjannut valmiiksi tehtävälistan. Minulla olisi ollut kalenterissa liuta merkintöjä, että viikonloppuna tarttee tehdä sitä, sitä ja sitä... Mutta nyt, tyhjää täynnä. Vapaus tehdä mitä vain, ilman mitään pakotteita ja velvotteita, joita itse itselleen olisi hölmöyksissään asettanut.
Ainoa asia mitä suunnittelin ja mietin oli viikonlopun juoksulenkki. Se kuului viikonloppuuni, ja se oli mielipuuhaani tätä nykyä. Ei suorittaen vaan nauttien. Joka askeleesta.

Kun havahduin mietteistäni peiton alta, tyttäreni kysyi, "minne me tänään mennään?".
Ja kun vastasin siihen ettei meidän tarvitse mennä mihinkään tänään, jos ei huvita, niin hämmennys oli suuri.
"Miksi ei tarvitse äiti?"
"Ei aina tarvitse olla menossa ja tekemässä jotain", vastasin, "joskus on hyvä vain olla".
"Mitä on olla?", minulle heitettiin takaisin, ja siinä olikin äiskälle miettimistä ja pohtimista, ja yhä edelleenkin mietin tätä neronleimahtavaa kysymystä.

Mitä on siis olla???

Olen päässyt viime kuukausina aika lähelle "olemista". Tai ainakin omasta mielestäni. Oleminen minulle on asioiden tekemistä omalla painollaan ilman minkäänlaista ylimalkaista suorittamisen vivahdetta. Oleminen on tekemisestä nauttimista, hetkessä elämistä ja ympärillä olevien asioiden tuntemista sydämessä asti, aistien käyttämistä havainnointiin ilman lappuja silmillä tai tulppia korvilla. Se on "fiilistelyä", elämästä nauttimista.

Tässä tullaan sitten sen ongelman eteen, että miten opettaa lapselle "ei suorittamista", koska koko elämä päiväkodissa, koulussa ja muualla on pelkkää sitä. APUA!
Yhteiskunta tukee sitä, että suorittajat palkitaan ja heitä taputetaan selkään ja kannustetaan suorittamaan vielä lisää kahtakauheammin. Jokainen varmasti jossain vaiheessa polttaa itsensä loppuun, tai ainakin joutuu hidastaa tahtia, ja sitten ollaan masentuneita, riippuvaisia ties mistä, ja tämänkö viestin me haluamme välittää jälkipolville??? Mallia, mitä annamme lapsillemme tavasta elää nykypäivänä, ei todellakaan voi kehua.

Ennen oli aikaa, nauttia ympärillä olevasta; läheisistä, luonnosta jne. Tehdä yksinkertaisia asioita, ja olla läsnä.
Nyt on kaikkea muuta mutta ei aikaa. Kaikki aika menee elämän suorittamiseen, eikä osata olla läsnä, siinä hetkessä, vaan mietitään jo ensi viikkoa. Stressataan ja ollaan kireitä.

Missä on perusarvot??? Hukassa!!!


"Life is like a cup of coffee..."  

Kurkkaa ajatuksiaherättävä linkki alla ja vietä ihana viikonloppu nauttien sekä kahvista että elämästä <3

http://www.youtube.com/watch?v=U3NgzQ9Pcsg