Lupa levätä.

Hyötyliikuntaa. Suosi sitä. Juokse portaat. Jätä hissi väliin. Kävele bussin sijasta tai hyppää pyörän selkään. Näitä toitotan asiakkaille. Näistä luemme lehdistä. Näistä puhutaan mediassa. Nämä ovat ohjeita, joilla "normaali" ihminen pääsee maksimoimaan kehon kulutustaan. Pitämään painoaan kurissa, jos aikaa ei ole juosta jumpissa tai lenkkipoluilla.
Toista se on liikunnanammattilaisen arki. Toistakymmentä jumppaa viikossa, mitä jaksaa jonkin aikaa. Mutta ei ikuisuuksia, ei ainakaan rankkoja ryhmäliikuntatunteja. On opittava tuntemaan oman kehon voimavarat ja osattava höllätä ajoissa jos siltä alkaa tuntua. Emme ole robotteja, emme ole yli-ihmisiä vaan mekin väsymme ja meidänkin kehomme uupuu.

Oma jaksaminen nykyään tulee siitä, että osaan sanoa EI. Viisi ohjattua vakituntia viikossa riittää. Harvoin suostun sijaistamaan, itsekkäistä syistä. Jätän energiaa perheelleni, omaan liikkumiseen, joka on kaukana suorittamisesta. Se on nauttimista omasta ajasta ja omista fyysisistä voimavaroista. Ja jätän myös energiaa sille, että pystyn saavuttamaan rauhalliset yöunet ilman että keho käy jatkuvilla kierroksilla.

Joku lukee kirjaa. Joku taas soittaa. Joku pelaa shakkia. Joku neuloo sukkaa. Minä juoksen. Juoksen siksi, koska se auttaa keskittymään. Se rauhoittaa. Se antaa voiman tunteen ja tuplaa energiavarastoni niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Omat treenini tapahtuvat työni ulkopuolella. Nyt minulla on taas ollut niihin aikaa, koska olen antanut niille aikaa. Muiden liikuttaminen on helposti suorittamista. Olen siellä heitä varten, mutta vapaalla olen vain ja ainoastaan itseäni varten.
Rakastan sitä tunnetta, kun alaraajalihakset tekevät vahvasti työtä. Rakastan sitä tunnetta, kun keskivartalon lihakset tukevat jokaista juoksuaskelta. Rakastan sitä tunnetta kun fyysisyys kohtaa henkisen vahvuuteni, tai henkinen vahvuuteni kohtaa fyysisen vahvuuteni. Ihan miten vain. Kunhan tunnen olevani vahvoilla, jaksan ja ylitän itseni, olen taas askelta edempänä kuin viimeksi. Keskityn vain itseeni. Itsekkäästi.

Rakastan sitä tunnetta niin paljon, etten halunut lähteä viikonloppuna pilaamaan sitä. Osasin sanoa ei. Osasin kuunnella väsynyttä kehoani, kulutettuja lihaksiani ja kasaantuvaa univelkaani. Keho ja mieli tarvitsi lepoa ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Houkutus oli suuri. Koko viikonlopun ihana aurinko helli säteillään ja loi ympärilleen positiivisuutta. Mahtava sää lenkkeilyyn.
Pidin silti pääni ja annoin lihasteni levätä. Takana viime viikko nyrkkeillen, spinnaillen ja kahvakuulaillen muutamaankin otteeseen, puhumattakaan kaikesta muusta. Olin itselleni velkaa hetken olla rasittamatta kehoani. Juosta kyllä ehtii.

Huomaan viikko toisensa jälkeen kuinka joudun miettimään ja jakamaan energiaani, ja sen riittävyyttä. Yritän hidastaa suorittamista. Maksimoida hetkessä elämistä. Kehityn siinä joka päivä, pienin askelin.

Olen tottunut hissin sijaan sieppaamaan portaat alleni, ja varsinkin silloin jos hissiä tarvitsee odottaa. Olen tottunut juoksemaan liukuportaat, minun on nimittäin hankala jäädä odottamaan paikalleen, että portaat vievät minut ylös.

Yritän opetalla näistä "tavoista" eroon. Osittain. Varsinkin väsyneenä. Minullakin on oikeus hellittää hiukan. Lupa levätä.

" You never know how STRONG you are until being STRONG is the only choice you have."