Hehkutan aina elämän kauneudesta, mutta se on hehkuttamisen arvoista. Se antaa voimaa, tuo taivaallisen hyvän olon ja peittää alleen monet huolet ja murheet.
Kun sidon lenkkikenkäni jalkaan, se on kuin laittaisi alleen "taikatossut". Aistini heräävät äärimmilleen. Ne jalassa tunnen, näen ja koen, kuulen, haistan ja joskus maistankin asioita, joita en normaalissa tilanteissa tulisi välttämättä edes havainnoimaan. Aivan kuin astuisin lenkkikenkieni kanssa toiseen maailmaan, jota ei muilla kengillä pysty kokemaan.
Meillä jokaisella varmasti on kengät, jotka jalassa saamme tunteen kaikkivoipuudestamme.
Marilyn Monroe ei ollut väärässä tokaissessaan " Give a girl the right shoes, and she can conquer the world."
Tämä tunne minulla on aina solmiessani lenkkikenkieni nauhoja ja ampaissessani ulos ovesta.
Rakastan juoksua metsässä. Pienillä poluilla. Ryteiköissä ja rämeiköissä. Jos metsästä löytyy kiviä ja kantoja, niin aina vain parempi.
Rakastan aloittaa aamuni juoksulenkillä, pitkillä tai lyhyillä, riippuen fiiliksestä. En juokse joka päivä, vain silloin kun keho ja mieli halajaa juosta. Ehkä kerta kaksi viikossa, joskus harvemmin, joskus useammin. Ilman stressiä, ilman velvoitteita.
En juokse, koska haluan kohottaa kuntoani. Juoksen koska haluan juosta. Juoksen koska pystyn ja osaan juosta. Juoksen koska haluan herättää kaikki astini äärimmilleen. Kokea ympärilläni olevan maailman, sen hetken, yksin, oman kehoni ja mieleni kautta.
Tämä lauantai ei siis ollut yhtään poikkeus.
Ampaisin lenkille lauantai-aamuna maaseudun rauhan levätessä harteillani. Luonto. Levollisuus. Harvakseltaan ohiajava auto. Ei vastaantulijoita. Lenkkikaverinani oli anoppilan haukku, joka häntä heiluen lähti matkaan mukaan.
Pellon kulmasta hyökättiin pienelle metsäpolulle, jonka korkeat havupuut loivat aavemaisen tunnelman auringonsäteiden piirtäen viivoja puiden välistä kostealle sammalmättäälle. Täydellinen hiljaisuus oli ympärillämme. Aamun usva oli pikkuhiljaa hälvenemässä ja taivas näytti kirkastuvan täydellisen siniseksi auringon tullessa harson takaa esiin.
Kylmän yön jäljiltä oli havaittavissa lämpötilaeroja niin omassa kuin haukunkin hengityksessä, joten kirpakka syysilma oli melkein käsinkosketeltavissa.
Päästin haukun irti ja tämä ampaisi haltioituneena menoihinsa, herättelemään omalla tavallaan astimuksiaan ja nauttimaan hetkestä.
Kevyttä hölkkää. Varovaisia, mutta tehokkaita askelia märkien kantojen, juurien ja kivien päältä. Miksi en olisi käyttänyt hyödyksi luonnon tarjoamia mahdollisuuksia tehdä juoksusta hauskempaa, tehokkaampaa ja haasteellisempaa??? Hyppyjä. Harppauksia. Askelluksia. Punnerruksia. Olin kuin pieni lapsi leikkipuistossa, vain mielikuvitus oli rajana sille, mitä kaikkea siellä voisikaan tehdä.
"The world is my gym and it's always open."
Tunti ja vähän päälle siinä meni. Täydellisessä hiljaisuudessa. Oksien rusahduksia, heinikon ja mättään suhinaa ja haukun käskytystä lukuunottamatta.
En osaisi arvostaa luonnon rauhaa, jos se olisi aina kotioveni takana.
En osaisi arvostaa juoksun taikaa, jos se olisi jokapäiväistä.
En osaisi arvostaa onnen tunnetta, jollen olisi ollut joskus todella surullinen.
En osaisi arvostaa vahvuuttani, jollen olisi joskus ollut todella heikko.
Elämä ei ole ikuista auringonpaistetta. On välillä pimeitä kausia, koska tarvitsemme niitä kasvaaksemme.
En myöskään osaisi arvostaa auringonpaistetta, jos meillä olisi ikuinen kesä.
Syksy on siis ihan kiva juttu, ja loppujen lopuksi puut ovat kauniita ilman lehtiäkin. Luonto paljastaa todellisen minänsä, aivan kuten ihminenkin silloin kun suojaava haarniska riisutaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti