Elämisen helppous piilee päätöksissä.

Kello pirisi taas uuden viikon kunniaksi 5.30 maanantai-aamuna. Kehoni ei ollut tietenkään vielä valmis heräämään niihin aikoihin, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Ylös oli noustava, latauduttava aamuun, haettava harmonia ja rauha, oltava esikuvana muille pirteänä ja energisenä. Ja löytyihän se "mode" sieltä, niin kuin joka ikinen muukin maanantai.

Voiko paremmin viikkoa enää laittaa käyntiin, kuin tehokkaalla pilates-tunnilla ja hetkellä infrapunasaunassa. Jokainen ansaitsee pienen hetken itselleen. Tekemättä mitään. Maanantaini oli sillä pelastettu.

Korsetti oli muokattu syvien lihasten harjoituksilla, keuhkot avattu maksimitilavuuteen syvähengityksillä ja ranka ojennettu jokainen nikamaväli kerrallaan. Leijuin parisenttiä maanpinnan yläpuolella ja niin näytti leijuvan muukin porukka, joka kevein askelin liihotteli salista ulos valmiina aloittamaan uutta työviikkoa.

"Näitä lisää", huikkasi yksi tunnilla olleista.

Onnistumisen elämyksiä. Tasapainoinen olotila. Elämisen helppous ja nautinto. Jokainen maanantai-aamu olisi hyvä aloittaa näillä tuntemuksilla.

Viime aikoina olen törmännyt päivittäin ihmisiin, joilla on mielikuva itsestään ikuisesti epäonnisena epäonnistujana. Esimerkiksi seuraaviin lauseisiin törmäsin eilen maanantaina. Ja valitettavasti tässä ei ole kaikki päivän aikana korviini kantautuneet.
"En mä kuitenkaan pysty siihen."
"Mulla ei koskaan käy niin hyvä tuuri."
"Mä aina teen tän saman virheen."

Jokainen kommenteista pitää sisällään jo lupauksen ja varman tiedon siitä, ettei mitään muuta voikaan tapahtua. Olemme jo päättäneet ettemme pysty, eikä tuuria ole ja aina toistetaan samaa virhettä. Emme anna itsellemme edes mahdollisuutta toimia tai ajatella toisin, ja siinä menemme metsään.

Tänään, tiistai-aamuna törmäsin tilanteeseen hiukan eri näkökulmasta. Kolmevuotias tyttäreni puki vaatteita päälleen ja sukkahousut tuottavat neidille aina hiukan hankaluuksia, jos esimerkiksi sukkahousujen sisältä löytyy roikkuvia lankoja tms. joihin pienet varpaat saattavat jäädä jumiin.
Kuulin ähinää ja puhinaa. Kunnes ääntely lakkasi ja tomera neiti seisoi edessäni hymyillen.
"Äiti, kato. Mä onnistuin. Mä osasin", Tyttäreni hihkui.
"Sä aina sanot, ettei saa sanoa ettei osaa, aina täytyy yrittää", pikkuneiti jatkoi. Tunsin onnistumisen riemua sydämessäni ja liikutuksen kyyneliä silmäkulmassani. Olin saanut edes yhteen ihmiseen luotua uskoa omista kyvyistä ja siitä, ettei pidä luovuttaa liian helpolla.

Voi kun me aikuiset pystyisimme lapsien tavoin yhtä helposti adaptoimaan uusia ajatusmalleja ja uskomuksia itsestämme.

<3

Tämä olkoon opetus ja muistutus meille kaikille siitä, että vaikka itsellemme tuottaa hankaluuksia uskoa omiin kykyihimme ja onnistumisiimme, niin emmehän riistä sitä onnea ja mahdollisuutta lapsiltamme. Ehkä meillä aikuisilla on vielä mahdollisuus kasvaa siinä lapsiemme mukana, rohkeammiksi, luottavaisemmiksi ja varmemmiksi. Koskaan kun ei ole liian myöhäistä.