Juoksulenkit ovat jääneet viime viikkoina vähiin flunssan vuoksi. Juoksumatto-treenejä olen tehnyt sisällä mutta lyhyemmän kaavan kautta, uusilla juoksutossuilla se sujuu kuin lentäen.
Mutta juoksulenkit ulkona, raittiissa ilmassa, vaihtelevassa maastossa ja maisemissa ovat silti aivan toista maata.
Harvoin joulukuussa lenkkeillään lippis päässä ja meren aaltoja tuijottaen. |
Kurakelien kengät maastossa kuin maastossa. |
Tavoite oli 30-45 minuutin lihaksia rentouttava ja palauttava pk-lenkki (pk=peruskestävyys), mutta koko suunnitelma saikin yllättävän käänteen, kun taivas tummeni yht'äkkiä niin nopeasti, että jäin keskelle rankkaa raekuuroa puolessa välissä matkaa. Sormenpään kokoiset raepallot olivat kuin neulan pistokset kehossa ja niitä tuli niin rankasti viitisen minuuttia, ettei eteenpäin juuri nähnyt kuin parisenkymmentä metriä.
Runnoin itseni voimalla raekuuron läpi, ja mitä enemmän jouduin tekemään töitä kehollani, sen paremmalta kaikki tuntui. Olo oli kuin Sylvester Stallonella Rocky-leffassa, meinaan korvilla soi leffasta tuttu "training"-biisi sattumalta juuri samaan aikaan.
Vastaan tuli säikähtäneitä ihmisiä, jotka olivat samalla tavalla kuin minä lähteneet lenkille, kun aurinko oli pilkahtanut pilven takaa, mutta tulivat yllätetyksi pahemman kerran tikarin iskuilta tuntuvilta raepalloilla.
Taivas muutti hetkessä väriään. |
Rantaviivaa pitkin juostiin niin pitkään kunnes... |
...taivaanranta alkoi tummua uhkaavasti. |
Päästessäni takaisin läpimärkänä kotikulmille, mieleeni tuli seuraava lausahdus:
"If you still look cute after your workout, you haven't worked hard enough."
Taisin lunastaa mitalin rankoista treeneistä, meinaan hissin peilistä tuijotti kärsineen näköinen olemus. Mutta vain ulkoisesti. Sisin olemus hymyili onnellisena ja niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin tyytyväisenä.
Kaikki on kiinni korvien välistä. Säällä ei ole mitään merkitystä, asenne ratkaisee. Kaikessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti