Ulkona sataa vettä ja räntää vuoron perään, ei edes sata kilometriä rannikolta pohjoiseen löytynyt lunta, vaikka sitä kuinka lähdimme viikonlopuksi etsimään.
Elämä on täynnä vastakohtia, ja meillä pohjolassa ne kohdat korostuvat äärimmäisyyksiin.
Elämme pimeintä aikaa, ja suurin osa Suomesta on yhä vailla valaisevaa lumipeitettä. Tästä pimeydestä on revittävä se jaksaminen, ilo ja nauru. Vaikka väkisin.
Tyttäreni kysyi tänä aamuna seuraavaa.
"Äiti, miksi aurinko ei ole vielä herännyt?"
Mietin siinä kolmevuotiaalle sopivaa vastausta ja päätin kertoa, että aurinko ei pääse paistamaan meille talvella yhtä paljon kuin kesällä, koska maapallo on eri asennossa.
Siihen tyttäreni tokaisi,
"Meidän täytyy kyllä muuttaa".
No niinpä, fiksu neiti. Valoa tässä kaivataankin, aurinkoa ja energiaa.
Muuton antaessa odottaa vielä itseään, on silti yritettävä tehdä jokaisesta päivästä elämisen arvoista, nautinnollista, vaikka pimeys seuraakin mukana vielä jokusen tovin.
On annettava rauhan tulla mielelle ja sydämelle, välttää turhaa hössötystä ensi viikon kulutusjuhlasta, tulee se joulu ilman verenpaineen nousua ja höyryäviä korvanlehtiäkin. Ei ole jättänyt tulematta ennenkään.
Joku saattaa pitää minua huonona ihmisenä, kun en jaksa juosta ylenmäärin kaupoissa lahjojen perässä tai kokata aamusta iltaan hellan ääressä ja vahtia uunia. Muutamat joululeivonnaiset on leivottu - ja myös syöty. Ehkä vielä kertaalleen ryhdyn leipomaan pikkuapulaiseni kanssa.
Mutta ensi joulu tullaan olemaan jossain muualla - siellä missä aurinkokin pysyy hereillä pidemmän aikaa. Se on päätös!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti