Harvoin tämänkaltaisia sääilmiöitä saa todistaa joulunpyhinä pohjolassa. Muualla maailmassa kun taas tälläiset rajut tuulet ovat melkein arkipäivää.
Ihmisiä kehotettiin pysymään sisätiloissa välttääkseen vaaratilanteita kuten esim. lentäviä esineitä tai kaatuvia puita. Näitä varoituksia ei kovin usein Suomessa anneta.
Kanta-Hämeen seudulla rajumyrsky poikkasi sähköt moneksi tunniksi ja kaatoi anoppilan takapihalta ison korkean kuusen. Onneksi ei talon päälle.
Lapsen kanssa ei edes ulos uskaltanut mennä koska itselläkin oli tasapainon kanssa pitelemistä pahimmissa puuskissa.
Mutta vaaratilanteita uhmaavana ja huimapäisen luonteen omaavana nämä rajumyrskyt ovat minulle tuttuja. Nämä ovat niitä säitä, jolloin ennen heitin lenkkivaatteet päälle ja suuntasin tuuleen ja tuiskuun.
Asuin 2000-luvun alussa vuoden päivät Hollannissa ja tämän kaltaiset sääilmiöt olivat siellä enemmän sääntö kuin poikkeus. Yöt kuunneltiin rajumyrskyn ulvontaa, miettien kuinka monta kattotiiltä oli vielä paikallaan aamulla, ja sitkeänä sissinä vielä hypättiin vaihteettoman polkupyörän selkään aamutuimaan päästäkseen töihin.
Muistan yhden polkupyöräreissun kuin eilisen päivän, kun yksinkertaisesti en vaan päässyt enää eteenpäin vastatuulen ollessa niin raju. Jouduin pysähtymään täysin, turhautuneena, väsyneenä ja vihaisena. Vähällä oli etten heittänyt pyörääni kanaalin pohjaan ja jatkanut matkaa lähimmältä bussipysäkiltä. Siinä muistan miettineeni itsekseni, että ei ole ihmekään, kun sikäläiset maantiepyöräilijät pärjäävät ilman mäkiä ja vuoria tour de France-kisoissa tms. Tuuli on oiva vastus heille ja myös loistava työkalu, jota meillä Suomessa on harvoin saatavilla. No, toki käyvät varmasti myös naapurimaissa harjoittelemassa... Mutta silti.
Toinen rajumyrskyyn liittyvä tapaus sattui myös 2000-luvun alkupuolella, mutta silloin asuin Lontoossa, Brittein saarilla. Tämäkin valtio on tunnettu rajuista tuulistaan ja todella nopeasti vaihtuvasta säästä.
Minulla oli tapana käydä aina lenkillä ennen työpäivän alkua Lontoon tunnetuimmassa puistossa, Hyde Parkissa n. seitsemän aikaan aamulla. Aamu valkeni aurinkoisena, mutta ei mennyt aikaakaan kun toinen puoli taivaasta alkoi uhkaavasti tummua, tuuli yltyä nopeastikin, ja vettä alkoi tihuuttamaan. Olin keskellä puistoa kun rajuilma iski kirjaimellisesti puun takaa. En ehtinyt mihinkään suojaan. Vettä tuli niin rajusti tuulen mukana että näkyvyys edessä oli vain metrejä. Vanhat puut kävelyreittien reunoilla huojuivat uhkaavasti ja kevyimmät oksat lentelivät puista alas raapaisten kasvojani mennessään. Jos minulla ei olisi ollut kiire töihin, olisin jäänyt sillan alle suojaan odottelemaan ilman laantumista, mutta sitä vaihtoehtoa ei silloin ollut. Oli vain pakko jatkaa sitkeästi matkaa.
Tuuli kasvatti voimaansa niin että tunsin kuinka se jopa työnsi minua eteenpäin aika rajullakin kädellä. Aivan kuin se olisi auttanut minua pääsemään nopeammin perille.
Sitten tapahtui jotain todella outoa. Jopa epätodellista.
Sain ison tuuppauksen selkääni niin että sen ansioista lensin jopa yhden askeleen mitan ilmassa. Heti jälkeen päin kuulin takaani valtavan rysäyksen. Kun katsoin taakseni, huomasin kuinka suuri painava puunoksa oli rysähtänyt rautakaiteen päälle litistäen sen alleen aivan matalaksi.
Näky oli järkyttävä. Jos tuuli ei olisi tönäissyt minua harppausta eteenpäin, se olisin ollut minä, joka olisi ollut myös vääntyneenä puunoksan alla ja mitä todennäköisemmin myös henki pois.
Olen miettinyt tätä tapausta monesti vuosien varrella. Mikä ihmeen tarkoitus sillä oli? Se olisi saattanut olla viimeinen juoksulenkkini, sillä tuskin olisin selvinnyt satojakiloja painavasta puunoksasta.
Koko puisto oli kuin sotatanner, puita oli kaatunut, enemmänkin aitoja oli mutkalla matkanvarrella oksien pudottua niiden päälle. Läpimärkänä jatkoin matkaani ja niin huvittavaa kuin se olikin, aurinko alkoi taas paistaa saapuessani takaisin kotiin.
Elämässä kaikki ei ole selitettävissä...
Kuinka haavoittuvainen yhteiskuntamme onkaan ja kuinka riippuvainen olemmekaan sähköstä, toimivista tietoliikenneyhteyksistä ja muusta länsimaisuuden tunnusmerkeistä.
Kun tuuli puhaltaa 30 metriä sekunnissa niin kyllähän siinä joutuu pitää pipoa päässä jo kaksin käsin. Suomessa emme ole juuri tämän kaltaisiin 'luonnonoikkuihin" tottuneet, joten toisaalta meitä oli ihan hyvä muistuttaa ettei mikään ole turvassa luontoa vastaan.
Nöyryyttä ihmiset, nöyryyttä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti