Joka ikinen maanantai-ilta vaivun sohvan uumeniin pilkkimään töiden jälkeen, väsyneenä ja valmiina nukahtamaan sillä silmänräpäyksellä.
Syy on ehkä siinä, että annan itsestäni maanantaina jo niin paljon. Tai ehkä syy on myöskin siinä, että joudun heräämään jo viiden jälkeen. Ei siis ole ihmekään, jos uni alkaa maistua jo yhdeksän kieppeillä.
Mutta kun tiistai-aamu koittaa, tunnen olevani voittaja. Viikon raskain päivä on takanapäin, ja viikonloppu lähempänä. Taas kerran.
Luovuus pääsee monesti irti kun on aikaa pohtia, analysoida ja mietiskellä tosissaan asioita. Ahaa-elämykset ovat herkässä kun katsoo edessä olevaa hetkeä, päivää tai asioita.
Tyttäreni sanoi tänä aamuna ennen päiväkotiin lähtöä pysäyttävän lauseen. Taas kerran.
"Äiti, eihän meillä ole vielä kiire? Onko minulla aikaa leikkiä?"
Jäin miettimään sanoja ja koko lauseen merkitystä, niin lapsen näkökulmasta kuin omastanikin.
Apua.
Kolmevuotiaskin ymmärtää jo kiireen merkityksen. Se on sana, jonka sanottuaan äidistä tulee suorituskeskeinen käskyttäjä. Asioitten on tapahduttava sillä hetkellä, vaihtoehtoja ei anneta. On kiire. Pitää toimia.
Mitä opetammekaan lapsille?
Olen aina ollut hyvä organisoimaan asioita. Olen aina ollut myös hyvä aikatauluttamaan asioita. Harvoin olen myöhästynyt mistään, ennemminkin olen aina ollut ajoissa.
Tätähän nyky-yhteiskunnassa arvostetaan. Toimivaa kokonaisuutta. Tehokkuutta. Tunnollisuutta.
Mutta millä kustannuksella? Omalla vaiko lasten?
Elän tällä hetkellä tietynlaisessa ristitulessa. Olen kallellaan kahteen eri suuntaan. Toiseen suuntaan mennään kello kaulassa ja toiseen taas takki auki. Se kultainen keskitie olisi hyvä löytää ja lähteä kulkemaan kohti tasapainoa ja harmoniaa, omien ja yhteiskunnan odotusten kanssa.
Yhteiskuntamme on rakentunut kellon ympärille. Jokaisella ihmisellä on samat 24 tuntia vuorokaudessa, ei yhtään enempää. Reilua sinänsä.
Mutta tekeekö se meistä parempia ihmisiä, jos osaamme käyttää tämän kaiken tuntimäärän hyväksemme paremmin kuin toiset???
Kiire on tehtyä. Joillakin on sitä enemmän kuin toisilla. Syystä tai toisesta. Mutta miten luokittelisimme ihmiset, joilla on jatkuva kiire ja toisilla taas ei koskaan? Yhteiskunta luokittelee kiireiset ihmiset "hyviksi kansalaisiksi", mutta laiskoiksi ne, joilla ei ole kiire. Tai paremminkin olettaen, että jos ei ole kiire niin ei ole tarpeeksi töitä. Eli kiire on tehtävä, vaikka väkisin ollakseen "hyvä kansalainen".
Näinhän tämä menee. Ja metsään mennään, ennemmin tai myöhemmin.
Mietintää loppuviikolle...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti