Äiti vs. Tytär

Apua! Uhmaikäinen lapseni vie kaiken energiani, väsyttää minut henkihieveriin ja saa minut tuntemaan huonoa omatuntoa hermojen menetyksestä. Kaiken kukkuraksi välillä jopa tuntuu, että järkikin tässä alkaa mennä, eikä enää tiedä itkeä vaiko nauraa.
Äitiys. Se on haastavaa, voimia vievää. Tässä kysytään kanttia, luonnetta ja kärsivällisyyttä.
Kaiken antaneena, ja kaiken kantaneena sitä tuntee itsensä aivan raunioksi jokaisen viikon loputtua.
Huonosti nukutut yöt.
Sielujen taistot uhmaa ja omaa tahtoa pursuavan lapsen kanssa.
Kärsivät katseet puolisolle.
Tätäkö tämä vanhemmuus on?
Viime aikoina olen miettinyt paljon omaa fyysistä kuntoani. Ja varsinkin kestävyyskuntoani.
Kestävyyskuntoni on retuperällä äitinä ja näen kestävyyskunnossani parannettavaa myös juoksijana.
Molemmat vaativat kärsivällisyyttä ja treenausta, treenausta ja treenausta.
Niin äitinä, ja varsinkin uhmaikäisen vanhempana, johdonmukaisuus, periksiantamattomuus ja jämptiys ovat ehdottomia. Samaa voidaan sanoa kestävyysjuoksusta, tai muusta urheilusta.
Treeniohjelman johdonmukaisuus vie eteenpäin parantaakseen kerta toisensa jälkeen juoksukuntoa. Periksiantamattomuus on sinnikkyyttä, vaikka kuinka pahalta tuntuisi, väsyttäisi tai ei vain huvittaisi, niin silti ei luovuteta. Ja jämptiys on pysymistä itselleen luvatuissa harjoitusaikatauluissa.
Olit sitten äiti tai juoksija, tai vaikkapa molempia, niin kumpaakin pitää treenata, hioa teräviä särmiä, kehittää "turnauskestävyyttä", jotta lopputulos olisi paras mahdollinen.

Tiedän etten ole yksin näiden asioiden kanssa, ja tämä kirjoitus on kaikille teille, jotka löysivät itsensä rivien välistä.


Kaikesta huolimatta, minulla oli ihana viikonloppu tahtoa uhmaavan neidin ja rakkaan puolisoni kanssa <3.