X-hyppyjä ja rantahiekkaa.

Joskus sattuu ja tapahtuu. Kuten tänään.
Sateinen sää ja harmaat pilvet, mutta ulos juoksemaan oli pakko päästä. Oli vain sellainen fiilis, että keho kaipasi sitä, mutta kaikkein eniten mieli tarvitsi sitä.
Moni syyllistää perhettään, ettei ehdi liikkua, mutta tämä on taas yksi tekosyistä. Jos todella jotain haluaa tehdä, niin mikään ei oikeasti ole siihen esteenä. Ei perhe, lapset, työ tai muut tekosyyt. Keinot kyllä keksii jos sitä haluaa.
Heitin tänään pitkästä aikaa kolme vuotiaan tyttäreni taas rattaisiin ja aamulenkki tuli taitettua rattaita tunti työntäen. Mieheni työ kutsui jo aamutuimaan, joten äidin kaipaama aamulenkki oli tehtävä tyttären kanssa yhteistyössä.

Tyttäreni näkee äidin tähän tyyliin kameran linssin läpi.

Rattaiden kyydissä tämä kohta neljä vuotta täyttävä duracelpupu ei kovin enää jaksa olla, mutta äidin kanssa lenkille lähtö kiinnosti, koska tiedossa oli kovaa vauhtia:)
Oma rehellinen mielipiteeni on että, kun me aikuiset olemme esimerkkejä lapsillemme kaikessa mahdollisessa, niin miksi emme myös antaisi heille esimerkin liikkua ja olla aktiivisia. Pohja rakennetaan kotona, joten olkaamme tarkkana millaista esimerkkiä jälkikasvuillemme annamme.
Rattaiden työntäminen pehmeällä hiekkatiellä ja varsinkin ylämäissä nostaa kummasti sykettä ja laittaa keskivartalon tekemään töitä entistäkin kovemmin. Välttääkseen toispuoleista työntöä vain yhdellä samalla kädellä, on hyvä vaihtaa säännöllisesti puolta niin keho pääsee tasapuolisesti mukaan.
Matkamme varrelle osui yhtä sun toista "pysäyttävää" tekijää, joten tunnin pituinen lenkki oli aika rikkonainen alusta loppuun saakka. Milloin pikkuneidin piti pysähtyä puskapissalle, milloin neuvoimme japanilaisia turisteja kartan lukemisessa ja milloin autoimme pyörällä kaatunutta keski-ikäistä naista.
Onni oli todellakin matkassa pyöräilijän suhteen, sillä selvisi vain säikähdyksellä ja sääriluun ja polven ruhjeilla.
"Eikö se täti osannut ajaa vielä pyörällä?" kysyi tyttäreni, kun lähetimme pyöräilijän jatkamaan matkaa varmistettuamme, että kaikki oli varmasti ok.
Jotta tyttäreni kiinnostus ja kärsivällisyys olisi kestänyt loppuun saakka, olin luvannut hänelle, että pysähtyisimme isolle hiekkalaatikolle (= hiekkarannalle) juoksentelemaan ja leikkimään. Siellä saimme yhdessä telmiä, neiti hiekkaleluilla ja äiti hyppyjä, punnerruksia ja porrasjuoksuja tehden.
Mikä sen mahtavampaa kuin liikkua lapsen kanssa yhdessä, tehdä juttuja, joista hyötyy kumpikin.
"Äiti, saanko minäkin juosta nyt sinun kanssa?", tyttäreni kysyi vielä kotimatkalla, sillä rattaissa istumisen kiintiö alkoi olla täysi.

Happy run!

Mahtavaa viikonloppua!