Neljän päivän vapaat pääsiäispyhineen antoivat aikaa, energiaa ja helpon mahdollisuuden juosta ulkona pitkästä aikaa. Kylmä viima väritti matkaa ja vaihteleva maasto teki kaikesta haasteellisempaa, mutta se ei menoa haitannut. Minähän rakastan haasteita!
Aurinko paistoi lämpimästi tietyissä paikoissa niin että oli sulattanut hiekkatiet kuravelliksi. Paikkapaikoin oli kuitenkin yhä kiiltävää jäätä ja purevaa pohjoistuulta. Tuntui siis yhä harmillisesti talvelta.
6 km hölköttelin pitkin maaseututeitä, ja kun siinä ei ollut riittävästi, niin otin alleni vielä auraamattoman pururadan.
Vaikka musiikit pauhasivat korvilla, niin silti siinä samalla juostessani minulla oli aikaa keskittyä myös kuuntelemaan omaa kehoani.
Vasen jalka tuntui alkuun pitkän aikaa vieraalta, jotenkin painavalta ja vetämättömältä. Minulla on ollut viime aikoina outoja hermonykimisiä juuri vasemman puoleisessa reidessä ja saman puoleinen pohje on myös tuntunut kireämmältä kuin oikea. Venyttelyistä huolimatta en ole saanut puolieroja tasoittumaan.
Juoksun jatkuessa, pikkuhiljaa vasenpuolikin alkoi rentoutua ja koko keho pääsi kuin pääsikin lopulta oikealla tavalla mukaan.
Pururatakeikka antoi loppuvoitelun koko keholle, psyykettä myöten. Jokaiseen askeleeseen oli otettava voimaa syvemmältä mielensyövereistä, ponnistettava vahvana ylös ilman että askel missään vaiheessa tuntuisi luhistuvan.
Ylä- ja alamäkiä, nilkkoihin asti puoliupottavassa hangessä, asfaltti tuntui lastenleikiltä tähän verrattuna, ja jopa tylsältä.
Seuraavana päivänä sain maistaa jaloissani edellisen päivän uurastukset tukkoisilla takareisilihaksilla ja kipeillä kyljillä.
"No pain, no gain."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti