Kehossamme on kuitenkin satoja lihaksia ja jos nyrjäytämme nilkan tai murramme sääriluun niin koko yläkeho on yhä toimintavalmiudessa. Tai päinvastoin, rannemurtuma tuskin haittaa alaraajojen liikkeitä kovin paljon.
Vannoutuneen liikuntaihmisen tunnistaa siitä, että vaikka nilkka olisi murtunut niin silti kyynärsauvoilla kinkataan salille tekemään hauis- ja olkatreeniä, tai käsivarsi slingissä roikkuen tullaan kyykkäämään tai hapottamaan reisiä jalkaprässiin.
Mistä tunnistaa taas neuroottisen pakkoliikkumisen?
Raja on hiuksenhieno, ja omasta mielestäni raja menee siinä, mitä liikunnasta ja treeneistä lähtee loppujen lopuksi hakemaan. Seitinohut raja kulkee jokaisen korvien välissä.
Kumpaakin asiaa voisi avata laajemmalti, sillä olen vuosien varrella törmännyt molempiin, mutta päätin kuitenkin sivuta positiivisempaa puolta, eli heitä, jotka vannoutuneesti pysyvät uskollisina omille tavoitteilleen, eivätkä anna kyynärsauvojen tai slingin pysäyttää kehitystä täysin.
On myös niitä ihmisiä, jotka sormimurtuman takia antavat itselleen luvan olla liikkumatta lainkaan. Nämä ovat myös niitä ihmisiä, jotka terveinäkään eivät ole kovin aktiivisesti liikkumassa.
Oikea reisilihakseni on yhä toipumisvaiheessa ja sen suoranainen ja tarkoituksenmukainen rasitus on yhä poissa laskuista. Olen pitänyt sitä kuitenkin liikkeessä päivän mittaan normaalisti. Asiakkaiden kanssa olen joutunut ottamaan kevyesti liikeratoja mukaan näyttäessäni heille harjoitusliikkeitä, ja itseasiassa se on tehnyt vain hyvää.
Tämän tapaisessa venähdyksessä olisi virhe jättää jalka passiiviseksi koska huomaan kuinka liikkumattomuus jäykistää koko kehoa ja aiheuttaa myös reiden alueelle ylimääräistä jännitystä. Ja kun oikean puoleisen jalan venytys ei tule vielä kuuloonkaan, niin lihakset ovat hyvä pitää vetreinä ja mahdollisimman rentoina normaalilla kävelyllä tai yleisesti vain liikkumisella paikasta toiseen.
Harmitus on aina suuri, kun jotain rasitusvammoja ilmenee, mutta pienistä ei pidä valittaa - pahemminkin voisi olla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti