Hangessa hapottaa.

Sitkeyttä. Päättäväisyyttä. Periksiantamattomuutta. Luonteenpiirteitä, jotka ovat elämässä tarpeellisia, ja jotka auttavat saavuttamaan päämäärän, oli se mikä tahansa.
Mutta kun äiti ja tytär kohtaavat näillä ominaisuuksilla varustettuna, niin siinä on kuin kaksi sarvipäätä löisi päitään yhteen. Jatkuvasti.
Kolmevuotiaassa on tahtoa enemmän kuin monessa meissä aikuisessa. Hänellä on päämäärä, tavoite, jonka hän haluaa saavuttaa. Keinot keksitään, osataan olla viekkaita, nykiä nauruista, joilla on mahdollisuus saavuttaa toivottu tulos.
Mutta äiti ei mene lankaan. Pahoittelut rakas tyttäreni, äiti tietää nämä jutut.

Tänään vedin taas juoksuvermeet jalkaan. Yöllä maa oli peittynyt valkoiseen lumikerrokseen, joten innolla odotin että pääsin tarpomaan edes jonkinlaiseen hankeen. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna.
Tyttäreni oli saanut jostain päähänsä haluta mukaan, vaunuilla äidin työntämänä.
Muuten hyvä, mutta edellinen yö oli valvottu kuumeista neitiä ja kuunneltu keuhkoista asti tulevaa pahankuuloista yskää, joten tyttö pysyi sisällä. Ja toiseksi, jopa äiti, väsyneenä, ei olisi jaksanut lähteä puskemaan vaunuja just tänä päivänä puoliksi valvotun yön jälkeen. Ihan mikä muu päivä, mutta ei tänään.
Sitkeänä silti tyttäreni yritti mukaan, mitä taidokkaimmin verukkein, mutta tällä kertaa ei auttanut.

Suuntasin siis yksin lumipyryyn, joka satoi vasten kasvoja pitkin matkaa. Tuntui hassulta juosta lumihangessa. Laitoin merkille valoisuuden verrattuna mustaan märkään maahan, joka täällä pääkaupunkiseudulla on ollut tähän saakka.
Pienellä pakkasella kun lähtee juoksemaan, kestää hetken ennen kuin keho lämpiää. Kannattaa siis kylmillä ilmoilla vaikka hieroa lihaksia, tai venytellä huolella, ennen kuin astuu ulos talvisäähän.
Huomasin paikkapaikoin liukkaat tiet, jotka monille on vaaran paikkoja, jos ei ole tottunut juoksemaan sellaisilla. Jäisellä tiellä helposti sattuu, varsinkin kylmille lihaksille, revähdyksiä yms. jos ei ole varautunut.
Itse olen vuosien varrella tottunut juoksemaan jäisilläkin teillä. Toki se välillä raivostuttaa, kun jokainen askel minkä eteenpäin ottaa lipeää aina alta sen puolikkaan jalan mitan verran, ja "väärät" lihakset jännittyvät kun joutuu juoksemaan varovasti. Yritän kuitenkin ajatella sen niin, että keho, ja sen lihakset aktivoituvat eri tavalla ja saavat uudenlaisia ärsykkeitä. Ei kaiken tarvitse olla aina liian helppoa. Jotain haastettakin pitää välillä olla.
Eräs nainen tuli kahden poikansa kanssa vastaan ja pysäytti minut kysyäkseen, että oliko minulla nastat kengissä kun juoksin niin tasaisesti. Hän oli ihan hämillään kun vastasin ettei ollut. Ei ole koskaan ollut.
Moni asia on kiinni harjoituksesta ja tottumisesta. Luottamus oman kehon hallintaan ja toimintaan tulee liukkaallakin alustalla vain harjoituksen kautta.

Moni muukin oli näköjään innokkaasti hilpaissut ulkoilemaan tänään - vastaantulijoita oli paljon. Vai olivatko nämä niitä uudenvuoden lupauksen lunastajia, joita näkyy vielä helmikuun puolelle saakka mutta sitten ne katoavat jonnekin??