Vauhtikestävyyttä ja fiilistelyä.

Tuikituntemattomasta syystä en ole tehnyt tuttavuutta juoksutossujeni kanssa viime aikoina. Olen tyytynyt katselemaan vain muita lenkkeilijöitä, heidän tapaansa juosta, arvostelemaan mielessäni tekniikkaa ja heidän juoksutossujaan.
Jossain on ollut juoksumotivaatio, jota nyt yritän herätellä henkiin.
Joku viisas on joskus sanonut että "if you want to save your life, start running" eli jos haluat pelastaa elämäsi, aloita juokseminen.
Osittain tottakin mutta ilmankin juoksemista pärjää. Ainakin hetken aikaa... kunnes sitä alkaa taas kaipaamaan. Sitä tunnetta, joka tulee kun jalka lentää kevyesti, askel rullaa täydellisesti ja keho hengittää, nimenomaan sitä raitista ilmaa. Jokin juoksemisessa on sitä hurmosta, sitä flow-olotilaa, jonka voittanutta ei löydä muualta.
Niinpä tänä lauantaiaamuna päätin tämän liian pitkän tauon jälkeen sitoa lenkkitossujeni nauhat ja kirmaista ulos aurinkoiseen mutta kirpakkaan syyssäähän pelastamaan, sen mitä pelastettavissa vielä oli. Eli elämä <3
Aamukaste ruohikossa hehkui auringon säteissä kuin pienet timantit konsanaan. Kosteus nousi vesihöyrynä ilmaan tehden ilmasta yhä utuisen epäselvää.
Mutta se raikas tuoksu, kun suuntasin kotiovelta metsän uumeniin, iski kehoon kertaheitolla, täytti keuhkot happirikkaalla meri-ilmalla ja sai fiilikset lentoon, jaloista puhumattakaan.
Olen juossut liikenneruuhkissa, miljoonakaupungin sykkeessä, asfalttiviidakoissa ja muissa ei niin mukavissa miljööissä. Niiden jälkeen olen oppinut arvostamaan metsiä, maastossa juoksemista, pieniä polkuja, epätasaisuutta, ja erityisesti mäkiä, jotka laittavat testiin kehon kokonaisuudessaan.
En voinut asettaa itselleni tavoitetta pitkän matkan juoksusta tälle aamulle, sillä toista kuukautta kestäneen tauon jälkeen oli aloitettava juokseminen ilman ylisuorittamista, tai ilman suorittamista lainkaan.
Ja näin tein.
Jämähdin kilometrin jälkeen ihailemaan uskomattoman kaunista maisemaa rantakallioille ja katselemaan kuinka purjeveneet toinen toisensa jälkeen valuivat saariston läpi kohti ulappaa.
Aika pysähtyi siihen hetkeen. Ja siitä hetkestä tuli täydellinen.
Teki tiukkaa jättää rantakallio taakse niine upeine maisemineen, auringonsäteiden häikäisten pilvettömältä taivaalta, mutta juoksulenkkini oli vielä kesken.
Heittäydyin vauhtikestävyystasolle täysin ja ampaisin loput 5 kilometriä reippain vedoin niin ylä- kuin alamäetkin, ohittaen kaikki edessäni ja jättäen kaikki taakseni.
Ai että kuulkaa, teki muuten hyvää!!!
Ja taasen kerran voin todeta että elämä on kuin juokseminen, meistä tulee vahvoja vain jos uskallamme hypätä pois mukavuusalueelta aina silloin tällöin.

Aurinkoista lauantaita!

-Heidi-