Lievä haikeus hiipi ajatuksiin. Kaipuu kesään. Lämpöön ja aurinkoon.
Joka syksy mietin tätä samaa, kuinka selviänkään pitkästä ja synkästä pimeän kaudesta.
Luonto on hiljentynyt. Ei kuulu lintujen laulua. Ei muutakaan ääntä, joka olisi merkkinä elämälle. Lehdet mätänevät metsäpoluille, kukat kuolevat kylmästä ja luonto vetäytyy kuoreensa, säilyttääkseen pienetkin rippeet elämästä seuraavaa kevättä ja kesää varten.
Samaa tekee ihminen, sulkee sisinpänsä villasukkiin ja kaulaliinaan. Kääriytyy viltin alle nauttiakseen ainoasta valopilkusta, kylttilän lepattavasta sydämestä pimenevissä syysilloissa.
Parempaan en just nyt pysty te rakkaat syksyihmiset. Minulla ei ole syksystä mitään hyvää sanottavaa.
Vuodatan joka vuosi samaa itkuvirttä kesän päättymisestä. Hampaat irvessä kaivan talvivaatteita varastosta ja leivon hullun kiilto silmissä syksyn omenista piirakkaa. Joka vuosi.
Tänään istuin hetken rantahiekalla tuijottaen meren ulapalle. Purjeveneet olivat kaikonneet. Ei yhden yhtä vesiskootteria. Ei yhden yhtä ihmistä. Vain laineet, viileä merituuli ja minä.
Juoksulenkkini jäi tänä aamuna lyhyeen. Kaipasin sisälle lämpimään. Peiton alle ja pakettiin, odottamaan seuraavaa kesää.
-Heidi-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti