Tapahtui paluu vuosien takaiseen, aikaan ilman lasta ja miestä. Olin vain minä, yksin ja rauhassa. Sain suunnitella omat aikatauluni ilman tarvetta huomioida ketään. Sain reissata, istua kahviloissa maailman äärissä ja juosta silloin kuin minulle itselleni sopi. Ei ollut päiväkodista hakuja, ei vuoronvaihtoja, ei kalenteria täynnä sinun, minun ja meidän merkintöjä. Kaikki oli yksinkertaisempaa, helpompaa ja mutkattomampaa.
Mutta oliko se onnellisempaa??
Tänä aamuna heräsin hämmennyksen sekaisin tuntein uuteen päivään, ketään ei nukkunut vieressäni, eikä kukaan ollut kertaakaan herättänyt minua yöllä. Olin nukkunut niin sikeästi, että hetki kesti tajuta missä olin, miksi kello soi ja minne minun pitäisi lähteä.
Yhtäkkiä minulla olikin aikaa ottaa rauhallinen lähtö aamuun, mutta en osannut nauttia siitä. Huomasin kaipaavani 4-vuotiaan tyttäreni aamuhaleja ja mieheni keittämää kahvia.
Olin jo elänyt aikani, jolloin minulla oli tarve olla yksin, tehdä omia juttuja ja extempore-päätöksiä, olin onnellinen silloin, koska en tiennyt muusta.
Mutta nyt kaikki on erilaista.
Meillä jokaisella on aikamme tiettyyn elämänvaiheeseen. Olla yksin, kaksin tai monin verroin.
Mutta se mitä tässä hetkessä tapahtuu on tärkeintä. Pienen erossaolon jälkeen osaan taas antaa arvoa perheelleni. Pienille asioille ja rakkaalle tyttärelleni, jonka elämänviisaudet ja juuri oikeat kysymykset oikeaan aikaan jaksavat aina yllättää.
Olen äiti. Olen onnellinen äiti. Ja minun on hyvä muistuttaa pienin väliajoin itseäni siitä, kuinka paljon elämässäni on asioita, joiden arvo on kultaakin kalliimpaa.
Mutta miksi tuhlaisin aikani nyt haikailuun. Niin kauan kuin tätä rauhaa kestää, heitän jalat rennoksi sohvannurkkaan, nautin rentouttavan maanantai-illan ja suuntaan herättyäni aamutuimaan kiireettömälle juoksulenkille ennen töitä.
Elämä on nautinto, kun osaa ja uskaltaa nauttia pienistä asioista <3
-H-
Sinä sen sanoit!
VastaaPoista<3
VastaaPoista