Tyttäreni nousee istumaan sängyssään.
"Äiti, saako jo nousta?"
"Ei vielä, pää takaisin tyynyyn", äiti vastaa unisena toiveissa yhä hetken aikaa unta.
Klo 7.12.
"Joko nyt saa nousta kun aurinkokin on jo herännyt?", kysyy neiti silmät kirkkaina.
"Vielä täytyy nukkua ihan vähän aikaa," äiti kehoittaa yrittäen vetää peittoa korville.
"Milloin on vähän aikaa?"
Ja siihen romahti haaveet vapaapäivänä pitkään nukkumisesta.
"Entisessä elämässäni" olisin toiminut aivan samalla tavalla kuin tyttäreni. Herännyt samaan aikaan kuin aurinko, ottanut aamun aikaisista tunneista kaiken irti, nauttien. Mutta nyt, univelkaisena, väsyneenä ja levon tarpeessa, auringon kanssa herääminen tuntuu tuskaiselta.
Silti kiitän tytärtäni aikaisesta herätyksestä, koska pikku hiljaa aamuauringon valo herätti äidinkin hyvälle tuulelle. Ja kun mihinkään ei ollut kiire ja kahvikuppi sai pysyä kädessä kauan aikaa aivan rauhassa nauttien, niin mikäs siinä oli aamussa ollessa.
Näitä lisää. Siis aurinkoisia rauhallisia aamuja, kun kiire on vain sana muiden joukossa vailla minkäänlaista merkitystä.
 |
| I love my morning cuppa!!! |
Uskomattoman hienoa positiivisuuttaa! Itse en kyllä jaksa nuorta neitiä aina kiitellä aamun herätyksistä. =)
VastaaPoista