Millä motiivilla lenkkarin nauhat kiinni?

Mistä erottaa henkilön, joka liikkuu terveellä tavalla ihmisestä, jolle liikunta on melkein pakkomielle? Raja on hiuksen hieno, ja se raja sijaitsee yleensä korvien välissä.
Liikunta on lääke moneen vaivaan, mutta kaikki lääkkeet väärinkäytettynä aiheuttavat helposti muuta kuin toivottuja vaikutuksia.
Mietin sunnuntaiaamuna kympin juoksulenkilläni juuri tätä asiaa, kun tyttäreni sattui huutamaan rattaista "äiti, miksi sun pitää aina juosta?"
Mietin myös matkan varrella vastaantulevia lenkkeilijöitä, heidän tarkoitusperiään ja motiiveitaan lähteä hikoilemaan lenkkipolulle kuumassa ja kosteassa kesäaamussa. Jokaisella oli varmasti oma tarinansa. Kunnonkohottajia. Painonpudottajia. Fiilistelijöitä. Elämäntapajuoksijoita. Ja niin edespäin.
Sitten mietin omaa tilannettani ja sitä, miten muut ihmiset näkivät minut juoksemassa lapsi rattaissa, vaikka minä viis veisasin todellisuudessa heidän ajatuksistaan.
Jos itse olisin ollut sivusta katsoja, olisin kategoroinut itseni tietämättä taustaa ehkä näin:
Himoliikkujaäiti joka tekee mitä tahansa päästäkseen liikkumaan niin paljon kuin mahdollista hinnalla millä hyvänsä.
Ajatuskin puistatti. En todellakaan ollut yksi heistä, mutta tiesin että heitä oli olemassa, paljon.
Minulle liikunta ei ole pakkomielle vaan tapa elää. Päiväni ei mene pilalle jos en pääse juoksemaan jonain päivänä tai treenaamaan salille toisena. Mutta viikon tauon jälkeen alkaa jo ahdistamaan, keho ja mieli alkavat vaatimalla vaatimaan sitä, mihin se on totutettu kymmenien vuosien aikana.
Tällä hetkellä juoksen, ja paljon, koska vajaan kahden viikon päästä olen lupautunut heittämään täyspitkän maratonin Euro Peliin Elämälle-kampanjan hyväksi.

Vaikka rakastan juoksemista, niin normaalioloissa en juoksisi 23-25 kilometrin lenkkejä ihan huvikseni. Jonkun tavoitteen tarvitsen moiseen urakkaan motiiviksi, jotta jaksan sitoa lenkkitossujeni nauhat aina vaan uudelleen ja uudelleen ja juosta sen muutaman tunnin yhtä soittoa harjoitellakseni ja saadakseni kehoa siihen kuntoon, että neljä tuntia menee vielä hengittäen elävien kirjoissa maaliin saakka. En ole lähdössä maratonille tekemään omaa ennätystäni vaan juoksemaan hyvän asian puolesta.
Minulle riittäisi vähempikin liikunta, mutta luonteelleni on tyypillistä aina pienin väliajoin asettaa itselleni haasteita, hypätä mukavuusalueen ulkopuolelle, ja testata mihin vielä pystyy kun neljäkymmentä ikähaitarissa on lähempänä kuin kolmekymmentä. Aina se motivaation löytäminen ei ole helppoa, mutta kiitos nettimaailman, joka on täynnä inspiroivia videopätkiä.

Ihanaa viikon jatkoa kaikille <3