Viikon päivät olen taistellut korvien välissä olevan kapasiteettini kanssa. Minulla on vajaa viikko enää aikaa maratooniin ja aiemmin tällä viikolla juostu pitkä 20 kilometrin lenkki sai itseluottamukseni horjumaan tuskaisen kivuliaan polven takia.
Jos askelia joutuu miettimään siinä mielessä, että millä tavalla voisi minimoida kiputilan niin pieni epävarmuus alkaa hiipiä ajatuksiin.
Ensimmäistä kertaa koen tämän olotilan maratonille valmistautuessani ja rehellisesti sanottuna pisti kyllä aika vihaksi.
Keräiltyäni itseäni, itseluottamustani ja siinä ohessa seuraillen olympialaisten suuria saavutuksia, niin ilon kuin pettymysten kyynelten saattelemana, olen saanut uskoa ja luottoa taas lenkkitossuihini.
Ja se todistettiin tänä sunnuntaiaamuna kun kävin juoksemassa lentävän 10 kilometria, nopeampaan kuin koskaan.
Toki 42,195 kilometrin matka on hiukan eri asia kuin kympin lenkki, mutta suurin pelkoni oli se, että polveni ei kestä enää lainkaan. Mutta toisin kävi. Olo oli vahvempi kuin koskaan, ja mikä parasta, varmempi kuin koskaan.
Eli taas tuli todistettua se fakta, että vahvimmat ihmiset eivät ole niitä jotka eivät koskaan kompuroi, vaan niitä jotka kompuroivat mutta nousevat silti ylös, luovuttamatta, ja vahvempana kuin koskaan.
Kiitos Lontoon Olympialaisten - kisat tulivat juuri oikeaan saumaan, suurena inspiraation lähteenä niin itselleni kuin työtänikin ajatellen, motivaation kohottajana ja takapuoleen potkijana. Kuka tahansa voi olla ekalla palkintopallilla, jos on valmis tekemään sen eteen työtä. Mitään ei saa helpolla, kaikki suuri vaatii, hikeä, verta ja kyyneliä, kirjaimellisesti.
Ihanaa sunnuntaita ja tsemppiä kaikille ensi viikkoon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti